Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Tammikuu on lukukuukautena tarjonnut varsinaisia helmiä kohdalleni tänä vuonna, ja niistä ehdottomasti mieleen jää Chimamanda Ngozi Adichien loistokas novellikokoelma Huominen on liian kaukana (2012). Novelleissa liikutaan mantereelta toiselle, Nigeriasta Yhdysvaltoihin ja takaisin. Yleensä keskiössä on nigerialainen nainen. Hän on siirtolainen, yliopisto-opiskelija, järjestetyn avioliiton yllättämä tai kulttuurierojen keskelle heitetty perheenäiti.

Länsimainen ihminen kuvataan toisenlaisen kulttuurin kohtaamisessa melko raadollisena, sillä hän on novelleissa täynnä ylimielisyyttä ja tietämättömyyttä - mikä kamala yhdistelmä! Adichie ei kuitenkaan tyydy syyllistämään tai edes pelkästään realistiseen kuvaukseen, vaan hänen tekstissään on lämpöä, armoa ja huumoria ja silti se on viiltävää.

Jos ei Amerikkakaan ole kultamaa ja unelmien täyttymys, myös Nigeria kuvataan väkivaltaisena, korruption turmelemana ja arvaamattomana maana. Sotien traumoihin palataan yhä uudelleen. Kaduilla nähdään palaneita ruumiita ja lapsia kuolee nälkään. Kulttuuriakaan ei ylistetä. Nigerialainen avioliitto, ainakin järjestetty, tuntuu melko karsealta naisen näkökulmasta. Voi sanoa, ettei Adichie kaunistele mitään, vaikka toisaalta afrikkalainen luonto ja ruokien tuoksu tunkeutuu suomalaiseen pakkaspäivään tavalla, joka ilahduttaa.

Adichie lukeutuu yhdeksi lempikirjailijoistani, ja suurin syy tähän on, että hän avaa minulle lukijana mahdollisuuden kurkistaa maailmaan, jota en tunne lainkaan. Hän kirjoittaa afrikkalaisista naisista, perheistä ja siirtolaisista tavalla, jota monet eivät tee. Adichien tekstissä heillä on itsenäinen ääni, eivätkä he ole pelkkiä tahdottomia uhreja, vaikka kohtaavatkin kamalia asioita. Olen lukenut kaksi romaania Adichielta, Kotiinpalaajat ja Puolikas keltaista aurinkoa, ja mielestäni novellikokoelma toimii aivan yhtä hyvin. Harvoin törmää novellikokoelmiin, jonka jokainen novelli herättää mielenkiinnon ensimmäisistä virkkeistä alkaen.

Adichielta täytyy lukea kaikki ilmestynyt. Se on nyt selvää.

Helmet-haasteen kohdan #10, rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja, kuittaan tällä aarteella.

Gaël Faye: Pienen pieni maa

Eikö olekin kaunis kirjan kansi? Poika vailla huolia keskellä lapsuuden loputtomia huolettomia päiviä. Aurinkoa ja väriä. Leikkiä ja seikkailua. Ranskalais-burundilaisen kirjailijan Gaël Fayen kirjan Pienen pieni maa (suom. 2018) kansi sekä avaa kirjan maailmaa että pettää lukijan hyvin julmasti: kirja nimittäin kertoo erään lapsuuden ja viattomuuden lopusta. 

Ranskalaisen isän ja ruandalaisen äidin 10-vuotias poika, Gabi, elää melko onnellista ja turvattua elämää Burundista. Levottomuudet ja myöhemmin tutseihin kohdistuva kansanmurha tekee Gabin lapsuudesta, perheestä, suvusta ja koko elämästä täysin erilaisen. Naapurista tulee vihollinen ja leikkikavereista murhaajia. 

Kirja kulkee suurimmaksi osaksi lapsi-Gabin kerronnan kautta eteenpäin. Kirja alkaa kuitenkin jo aikuisen Gabin pohdinnalla, mikä etäännytti minut pitkäksi aikaa lapsikertojasta. Burundi kuvataan todella elävästi väreineen, ihmisineen ja tunnelmineen, enkä muista koskaan lukeneeni yhtään kirjaa, joka tähän pieneen valtioon sijoittuisi. Mielenkiintoinen lukumatka tämä oli, vaikkei kovin mieleenjäävä kuitenkaan.

Olisi kiva tietää kirjailijasta enemmän. Onko kirja missään määrin omaelämänkerrallinen vai täysin fiktiota? Kirja ei mässäile kauhuilla, vaan on suurimmaksi osaksi lapsen arjen kuvausta, joka vähitellen muuttuu aivan absurdiksi. Hutujen ja tutsien taistelut sekä kansanmurha ovat järkyttävä osa ihmiskunnan lähihistoriaa. En lainkaan muistanut, että tämä tapahtui vasta 1990-luvulla, eikä maailma – silloinkaan – tehnyt mitään, vaikka asiasta tiedettiin. Miten surullista! 

Olen viettänyt melkein koko alkuvuoden melko raskaiden kirjojen parissa; sota ja elämän rajallisuus ja usein myös raakuus vetävät puoleensa. Tämä tuskin tulee muuttumaan, mutta nyt tuntuu, että kuppi on hetkeksi täynnä. Vielä yksi rankka kirja on luettavana, mutta sitten saavat kauhut vähäksi aikaa jäädä. Pitää saada kevyttä, iloista, huumoristista, ovelaa ja yllättävää kirjallisuutta. Oikeasti valoa ja väriä kevääseen. 

Helmet-haasteeseen tämä kirja olisi sopinut useampaan kohtaan, mutta valitsen kuitata tällä teoksella kohdan #47, kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

Mieleen jäi: "Seurattuani jälkiäni menneisyyteen tajusin, että minut oli karkoitettu lapsuudestani. Se tuntuu vielä julmemmalta."

Matka ajassa: 1990-luku, kirjan alussa ja lopussa nykyhetki.

Matka paikassa: Burundi, Ranska, Ruanda

Kenelle: Afrikan historiasta ja lapsuuden kuvauksesta kiinnostuneelle

Miten tielleni: Kirjastosta 

Yaa Gyasi: Homegoing

Amerikkalais-ghanalaisen kirjailijan Yaa Gyasin esikoisteos Homegoing (2016, suomennos Matkalla kotiin 2017) on lämmin, lohdullinen, sovitteleva, mutta samalla kipeän totuudenmukainen, peittelemätön ja surullinen tarina orjuudesta, rotusyrjinnästä ja hajonneista perheistä. Uskallan väittää, että harvoin näin vaikeita jopa pimeitä teemoja ja aiheita pystyy kirjassa käsittelemään näin lohdullisesti. 

Kirjailijan esikoisteos on minullekin monessa mielessä "ensimmäinen". En ole ennen lukenut ghanalaista kirjallisuutta ja afrikkalaistakin kovin vähän. Orjuuttakin käsittelevät lukemani kirjat ovat tähän asti sijoittuneet jo Amerikkaan, johon tuodut orjat on rahdattu revittynä irti perheistään, taustastaan ja kotimaistaan. Kotiinpaluuta ei orjille ole. Yaa Gyasin kirja on tässä suhteessa hyvin erilainen. 

En muista koskaan lukeneeni samalla tavalla rakennettua kirjaa, jonka jokainen luku vaihtaa näkökulman ja kertojaäänen sukupolvelta toiselle. Sukupolvi toisensa perään seuraa kuin katkeamaton ketju. Aina uusi ihminen esitellään lukijalle, mutta missään vaiheessa tarina ei katkea ja kertojaääni pysyy samansävyisenä – ihme kyllä. Kirjalla on kovin haastava rakenne, joka helposti jättäisi kaikki tarinat pinnallisiksi riipaisuiksi, mutta tässä kirjassa rakenne riemastuttaa ja vie yhtenäisenä tarinan loppuun. 

Kirjassa seurataan kahden toisistaan tietämättömän sisaruksen jelkeläisten elämää 1700-luvun lopulta Ghanasta aina tämän päivän Yhdysvaltoihin. Lähtökohta kahdelle sukuhaaralle on toistensa vastakohtainen: toinen nainen ryöstetään orjaksi valkoiselle miehelle Amerikkaan, toinen päätyy valkoisen orjakauppiaan jalkavaimoksi. Vastakohdat, tuli ja vesi, piinaavat jälkipolvea, eikä rauhaa tunnu tulevan ennen kuin vanhat esi-isien haavat tulevat hoidetuiksi. Ehkä kotiinpaluu on sittenkin mahdollinen. 

Kirjan ehdoton vahvuus minusta on Afrikkaan ja sen kyliin jäävän sukuhaaran seuraaminen. Kiehtovaa kerrontaa ja elämän kuvausta. Henkilöt joutuvat usein oman perheensä tai yhteisönsä hylkäämiksi. Valkoinen mies riistää ja raiskaa, mutta myös yrittää rakastaa välillä. Traagista ja turhauttavaa. 

Naisen ja miehen välisestä suhteesta välittyy lämmin, onnellinen olo: tarinoiden traagisuudesta huolimatta mukaan mahtuu monta onnellista avioliittoa ja suhdetta. Nainen ja mies nauttivat toisistaan, täydentävät toisiaan ja kulkevat rintarinnan, vaikka ympärillä kaikki haluaisivat heidät erottaa. Kirja on mielestäni toiveikas ja sovitteleva sävyltään, mikä tekee siitä poikkeuksellisen lajissaan. 

Helmet-haasteeseen lisään tämän kohtaan #42, esikoisteos. Kirja on juuri saanut myös suomennoksen, joten mahdollisimman moni täälläkin pääsee siitä nauttimaan. Goodreads-sivustolla tämä kirja on ollut kovin kehuttu ja sieltä minäkin sain vinkin  kirjan lukemiseen. Hitaasti luin, koska töissä on ollut kovin kiire, mutta luulen, että suurin osa lukisi tämän hetkessä, sillä kovin kiehtova oli tämä tarina. Nyt on hieman hankalaa asennoitua seuraaviin kirjoihin. Olkoon tämä maksettavana hintana näin hienosta lukukokemuksesta.

Mieleen jäi:

"Then she felt a breeze hit her feet from small holes in the ground. 

"What's below?" she asked James, and the mangled Fante word that came back to her was "cargo."

Then, carried up with the breeze, came a faint crying sound. So faint, Effia thought she was imagining it until she lowered herself, rested her ear against the grate. 

"James, are there people down there?" she asked. "

Matka ajassa: 1700-luvulta nykyhetkeen.

Matka paikassa: Ghana, Yhdysvallat

Kenelle suosittelen: Erityisesti historiallisen romaanin ystäville, Amerikan historiasta kiinnostuneille. Erilainen näkökulma orjuuteen.

Miten tielleni: Kirjastosta jonotuksen ja nyt sakkojen kera.

Tim Butcher: Blood River, A Journey to Africa's Broken Heart

Tämän vuoden kirjallinen matkani maailman ympäri on vienyt minut Kuubasta Israeliin ja sieltä Itämeren kautta Puolaan. Viimeisin matkakohteeni on 4700 km pitkä Keski-Afrikkaa leikkaava Kongo. Tämä matka olikin sitten odottamattoman pitkä ja hidas. Lähes niin tuskainen, että melkein aistin, että joki vaatii matkaajalta uskalluksen lisäksi myös kärsivällisyyttä. Tim Butcherin matkakertomus Blood River (2007) kertoo toimittajan omakohtaisen uhkarohkean ja vaarallisen joen valloituksen sotien repimässä Kongossa.

Butcherin päähänpinttymä on seurata kuuluisan tutkimusmatkailija Henry Stanleyn (hän, joka lausui legendaarisen repliikin "Doctor Livingstone, I presume?") matkan Kongo-joen päästä päähän. Matka oli Stanleyn aikoihin 1800-luvulla vaarallinen ja vaati Stanleyn seurueen henkiä ja ajoi tutkimusmatkailijankin lähes nälkäkuoleman partaalle. Sairaudet ja kannibalismi vaanivat eurooppalaisia matkaajia.

Vaarallinen se on vieläkin, sillä 2000-luvun alussa Kongon infrastuktuuri on taantunut lähes olemattomiin, maata ei tunnu hallitsevan juuri ketään ja väkivaltaisuudet ovat jatkuvasti läsnä siinä määrin, että maatievaellus on lähes mahdotonta. Ulkomaalaiset avustustyöntekijät liikkuvat vain lentäen. Kongo on synkkä paikka, pitkien sotien, kolonialismin, korruption ja diktaruurin repimä maa. Sen historia on traaginen, mutta nykyhetki yhtä kaaosta. Kaikesta tästä huolimatta Butcher haluaa tehdä matkan – ja ottaa valtavan henkilökohtaisen riskin.

Eikö kuulostakin kiehtovalta? Takakansi on jännittävä ja Helmet-haasteen kohta #14 (valitsin kirjan takakannen perusteella) vedetään siis yli.Valitsin kirjan luettavakseni, koska pidän matkakertomuksista ja halusin oppia lisää alueesta – ja jännittää jääkö kirjailija henkiin.

En tiedä Afrikan mantereesta paljonkaan, ja sen eri maat niputtuvat mielessäni valitettavasti vain yhdeksi isoksi Afrikaksi. Kirja olikin matkakertomuksen lisäksi rautainen annos historiaa – ehkä liiankin. Luin muutaman sivun kerrallaan ja meinasin iltaisin nukahtaa kesken lukemisen, vaikka kirja ei ole tylsä. Hidaslukuinen se kuitenkin on, eikä kovin jännittävä. Tosin olisi se pitänyt tietää jo etukäteen: millaista on kellua hitaasti virtaa pitkin tuhansia kilometrejä ja poiketa muutamiin kaupunkeihin ja kyliin, jotka ovat täsmälleen toistensa kaltaisia? Mitään hirvittävän vaarallista matkaaja ei kohtaa varoituksista huolimatta. Butcher kuvaakin monisanaisesti tylsistymistään. Ilman laajaa historiallista näkökulmaa Kongoon kirjaa ei olisi ehkä syntynyt.

Kirja on silti lukemisen arvoinen. Se antaa rehellisen kuvan kaaokseen ajautuneesta yhteiskunnasta ja sen selviytyjäkansalaisista. Vanhemmat ovat valmiita luovuttamaan lapsiaan valkoiselle muukalaiselle, koska näkevät ettei kotimaassa ole mitään toivoa. Miltäköhän Kongo näyttää tänään? Kirjan kirjoittamisesta on jo kymmenen vuotta ja ehkä tilanne on rauhoittunut. Toivottavasti, sillä kongolaisille toivoisi oikeutetusti jo vihdoin valoisempia päiviä, niin kamala maan historia on ollut. Olen silti itsekkäästi iloinen, että oma matkani Kongolla on ohi.

Mieleen jäi:

"But while the towns were now abandoned and the boats left to rust, the one constant was the pirogue. It gave the river its pulse, moving people and goods across a swathe of central Africa that was all but abandoned by the outside world. - My Congo journey deserved its own category: ordeal travel"

Matka ajassa: 2000-luvun alku

Matka paikassa: Kongo

Kenelle: matkakertomusten ystävälle, Afrikasta ja kolonialismista kiinnostuneelle

Miten tielleni: kirjastosta