Runoja ihmetykseksi ja pettymykseksi

Marraskuu oli julma ja pimeä tänäkin vuonna, ja olenkin siirtynyt jo lohtukirjallisuuteen, mutta vielä tänne blogiin puran jonoa lokakuussa(!) lukemastani. Tällä kertaa liitän yhteen kaksi runokokoelmaa: Aila Meriluodon Lasimaalauksen ja Anna Ahmatovan massiivisen tuotannon suomennoskokoelman Olen äänenne. Saavat luvan nyt olla rinnakkain, vaikkei se tee oikeutta kummallekaan teokselle. 

Aila Meriluoto: Lasimaalaus

Meriluodon Lasimaalaus on yksi suomalaisen modernin lyriikan perusteoksista, mutta silti se ei avautunut minulle ollenkaan - tai no, oli kokoelman loppupuolella muutama mielenjäävä naisaiheinen runo. Petyin siis. 

En jaksa runoissa etsiä loputtoman tarkasti piilotettuja merkityksiä, vaan etsin niistä enemmän tunnelmaa ja toki nautintoa sanojen keskellä. Meriluodon klassikko näyttäytyi enemmänkin taitavana sanahelinänä, sillä se ei koskettanut vaan jätti viileän olon, kuten usein tyhjissä kirkoissa kauniiden lasimaalausten alla. Ei makuuni, mutta toki tunnustan runojen paikan suomalaisessa kaanonissa, ja toki tunnen pientä tyydytystä siitä, että sain tämänkin aukon sivistyksessä umpeen.

Helmet-haasteeseen tämän teoksen laitan kohtaan #2, kotimainen runokirja

Anna Ahmatova: Olen äänenne - kootut runot 1904 - 1966

Oi, Anna! Olet ääneni todella! Olen rakastanut Anna Ahmatovan ajattomia ja ylimaalisen kauniita runoja aina siitä hetkestä, kun niihin teininä ensi kertaa törmäsin. Kiitos Sinnemäen ja Ultra Bran, että tutustuin heidän sanoitustensa ja laulujensa kautta Ahmatovan runoihin. 

Millainen nautinto onkaan lukea suomeksi kattava kokoelma koko elämäntyöstä! Anneli Heliö on suomennoksellaan (2016) tehnyt varsinaisen kulttuuriteon myös suomen kielelle. 

Ahmatova on venäläisen kirjallisuuden yksi kauneimmista lahjoista maailmalle. Runot eivät pelkästään ole kauniita, vaan ne ovat voimakkaita, eläviä ja täynnä tunnetta. Ahmatova kertoo ihmisen rakkaudesta, rakkauden kuolemasta, pettymyksestä, erosta, kuolemasta, ihmeellisestä Pietarista, rakkaudesta kaupunkiin ja sen ihmisiin. Ihmisenä olemisen riemu ja tuska - elämä itse - on hänen runojensa sielu. Ahmatova tiesi itsekin jo varhain, että hän tulee jäämään historiaan aikansa äänenä, ja sitä hän todella on.

Kokoelma on valtava järkäle (840 sivua), joka kannattaa ehkä lukea osissa tai kaikista mieluiten ostaa omaan kirjahyllyyn. Kirjan lopussa on myös taiteilijaelämänkerta, jota en lukenut loppuun asti. 

Itse asiassa jätin hieman tahallani myös runoilijan pitkän elämän viimeiset runot lukematta. Tuntui, että en kyennyt enää tällaisen valtavan kokoelman lukemisen keskellä keskittymään yksittäisiin runoihin. Joten palaan tähän kokoelmaan uudelleen rauhassa ja viipyen. 

Tämän vuoden Helmet-haasteen kirjoista tämä runokokoelma tulee jäämään mieleen yhtenä ehdottomista kohokohdista. Se on kirjallisuutena aivan omaa luokkaansa ja palkitsee lukijansa ylenpalttisesti. Haasteeseen siis tämä helmi kohtaan #37, kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

Marja-Liisa Vartion postuumisti julkaistu klassikkoromaani Hänen olivat linnut (1967) on täynnä täytettyjä tomuisia lintuja, perintölusikoita ja katkeria ihmisiä. Henkilöhahmot ovat niin äkkivääriä, että kaikessa vastenmielisyydestä huolimatta heihin melkein kiintyy. 

Hänen olivat linnut on suomalaisen modernismin kulmakiviä. Tiesin kirjasta paljon–sen juonesta ja symboliikasta–, mutta jotenkin teos oli jäänyt lukematta. Lainasin sen jo vuosi sitten kirjastostakin, mutta en saanut sitä silti luetuksi. Mielessä oli ennakkoaavistus vaikeaselkoisesta, pölyisestä klassikosta sekä kuivasta ja symboliikkaa sisältävästä tarinasta. 

Olin oikeassa – osittain. Kirja oli kaikkea, mitä ennen lukemista pelkäsinkin sen olevan, mutta samalla se on lukemisen arvoinen. Se on myös yksi parhaista ja tunteisiin asti menevistä kuvauksista osattomuudesta, omistamisen himosta, katkeruudesta ja väärinkohdelluksi tulemisen tunteesta. Kaikki nämä tunteet tekevät henkilöistä onnettomia ja tappavat lopulta sielun. Kirjan henkilöt muuttuvat vähitellen kuolleiksi kuoriksi, kuten kokoelman täytetyt linnut. Omistamisesta tulee taakka, ja tärkein jää henkilöiltä näkemättä, kun he keskittyvät kuolleeseen ja elottomaan, eli materiaan ja menneisyyden haamuihin.

Minut yllätti myös Vartiaisen vaivihkaa esille tuoma naisen heikon aseman esittäminen. Perinnöt eivät mene tasan, se on selvää. Viittaukset myös seksuaaliseen hyväksikäyttöön tulivat kirjassa yllätyksenä. Suurimman nalvailevat pedot toisilleen ovat kuitenkin naiset, vaikka miesten armoilla he joutuvatkin elämään. 

En koe tarpeelliseksi kirjoittaa tästä klassikosta juuri mitään enempää. Juoni ja henkilöt on esitelty muualla niin kattavasti, etten lähde niitä erittelemään. Se on puhkianalysoitu, ja sen runsasta lintusymboliikkaa voisi sivukaupalla tulkita, mutta jätän sen tekemättä. 

Minulle jää oma lukukokemukseni, joka on ihme kyllä vahva. Vartion teos ansaitsee klassikon asemansa kielensä ja oivaltavan rakenteensa takia, mutta ehkä juuri vahva tunnelma tekee siitä kiinnostavan ja ajankohtaisen myös nykylukijalle. Kiinnostava tapaus. 

Helmet-haasteeseen teos menee kohtaan #43, suomalainen kirja, joka on käännetty toiselle kielelle. Ainakin englanniksi ja viroksi tiedän kirjan käännetyn.