John Williams: Butcher's Crossing

"...häntä oli järkyttänyt se, miten biisoni oli hetkeä aiemmin ollut ylpeä, jalo ja täynnä elämän arvokkuutta mutta sitten alaston ja avuton, ontelo riippuva ruho, minuutensa menettänyt, tai käsityksensä omasta itsestään menettänyt, ja irvokas, pilkkaavana huojuva hänen edessään. Biisoni ei ollut enää oma itsensä tai se, joksi hän oli sen kuvitellut. Sen minuus oli murhattu, ja Andrews oli aistinut tuon murhan tappavan jotain hänestäkin eikä ollut kestänyt kohdata sitä."

John Williams on kirjailija vailla vertaa. Hän saa minut innostumaan jopa western-kirjasta, sillä niin vastustamattomasti hän vie tarinaa eteenpäin. Erämaan, biiisoneiden teurastuksen ja raavaiden miesten kuvauksen alle piiloutuu muistakin hänen teoksistaan tuttuja aiheita ja teemoja: itseään etsivä mies, elämän ohimenevyys ja pientä - vaikka elämänsä voimissa hetkellisesti mahtavaakin - ihmistä suuremmat voimat.

Williamsin kolmesta teoksesta (oi, miksei hän kirjoittanut enemmän?) Butcher's Crossing (1960, suom. 2017) on viimeinen, jonka luen. Pelkäsin hieman siihen tarttua, koska aihepiiri tuntui niin vieraalta. Stoner ja Augustus olivat kuitenkin minulle niin tärkeitä lukukokemuksia, että tiesin lukevani myös tämän. Kolme aivan erilaista kirjaa genreltään, mutta silti ne nivoutuvat yhteen.

Eikä kirja pettänyt! Mietin sitä koko ajan, ja sen maailmasta on kovin vaikea irtautua. Williams pystyy kerronnallaan koskettamaan syvältä ja suomennos on harvinaisen laadukas.

Kirjan alussa päähenkilö William Andrews jättää Bostonin ja yliopiston suunnatakseen syvään länteen kohti koskematonta erämaata. Butcher's Crossingin pienestä pölyisestä kylästä hän löytää kolmen miehen seurueen, jonka kanssa suuntaa vuorille metsästämään vielä mahdollisesti olemassa olevaa suurta biisonilaumaa. Matka on pitkä ja sen aikana Andrews vähitellen muuttuu pysyvästi. Kuka hän on ja miksi hän haluaa tulla? Kirja on (myös) kehitystarina naiivista idealistista kohti elämän raaistamaa ihmistä. Mitä tämä elämä oikein on? Sitä tuntuu kirja kysyvän jokaisella sivullaan.

Vielä Andrewsiakin mielenkiintoisempi henkilö on metsästysryhmän johtaja Miller. Hän on oman alansa eliittiä, arvonsa tunteva ja äärettömän taitava työssään. Miller on niin kyvykäs samooja, että hän on yhtä luonnon kanssa. Millerin ulkonäkö kuvataankin välillä lähes eläimellisenä. Yhden virheen tämä mies kuitenkin tekee: hän sortuu ylettömään tappamiseen, kerskakulutukseen, yli tarpeen luonnon aarteiden haalimiseen. Virhe ja aikakauden muutos vie häneltä kaiken, arvon ja minuuden, kuten hänen lahtaamiltaan eläimiltä.

Tuntuu kuin Williams kertoisi tämän biisonien lähes sukupuuton partaalle vievän lahtauksen olevan merkin jostakin ihmiselle (ainakin amerikkalaisuudessa piilevälle) ominaisuudesta. On vaikea tyytyä vähään. Aina on himo suurempaan, ja lopulta tämä voi tuhota kaiken.

Williamsin kirja kertoo myös aikakauden lopusta ja muutoksesta, jonka uhriksi jotkin ihmisryhmät joutuvat väistämättä. Sivistys puskee jo erämaahankin, junaraiteita rakennetaan aivan erämaan porteille, ihmisten mieltymykset muuttuvat ja pian metsästäjien aika on ohi. Jotkut kuolevat sukupuuttoon kuten eläinlaumat erämaassa. Se on väistämätöntä eikä kukaan sitä pyytele anteeksi.

Mietin pitkään, mihin Helmet-haasteen kohtaan tämän kirjan laittaisin. Se sopisi mainiosti ainakin kohtaan #3, kirja kuuluu sellaiseen kirjallisuudenlajiin, jota et yleensä lue, mutta päätän silti laittan sen kohtaan #39, ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja. Ihmiskunta on kautta aikojen nähnyt eläimen hyödykkeenä ja pääoman polttoaineena. Ihminen tuntuu lajina kuluttavan kaiken näkemänsä, jopa yli maapallon kestokyvyn. Se jättää pelon: Mitenköhän meidän oikein käy?

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola - Ihminen ja legenda

Olen lukenut paljon viime aikoina - mutta blogannut vähän. Pieni blogini on minulle rakas, enkä ole sitä todellakaan hylkäämässä, mutta nyt vain ei kirjoittaminen ole jostain syystä maistunut. En suorita, en. Helmet-haaste myös menee tänä vuonna viimevuotiseen tapaan aivan hilkuille, koska jotenkin haasteen viimeiset kohdat tuntuvat hankalilta, ja kiinnostavaa luettavaa on vain niin paljon. Ihania aarteita jopa on kulkeutunut tielleni, mutta niistä enemmän vähän myöhemmin.

Helmet-haastetta vie kuitenkin eteenpäin seuraava kirja: Riitta Kylänpään voitti tietokirjallisuuden Finlandia -palkinnon vuonna 2017 teoksellaan Pentti Linkola–Ihminen ja legenda. Ilman haastetta en olisi luultavasti lukenut koskaan kirjaa, koska Linkola on näyttäytynyt minulle jopa melko vastenmielisenä hahmona. Jostain kumman syystä kirja tarttui kuitenkin kirjastosta mukaan ja se osoittautui hyvin kirjoitetuksi ja mielenkiintoiseksi, vaikkei se välttämättä kohteestaan onnistunut mielipidettäni vaihtamaan.

Linkola ei jätä kylmäksi ketään, ja se tekee hänestä mielenkiintoisen hahmon. Itseäni kirjassa - joka lähtee aivan Linkolan elämän alusta liikkeelle - kiinnostaa eniten se, miten Linkolasta tuli ääriajattelun kannattaja. Kylänpää ei juuri tulkitse, vaan hän antaa äänen lukuisille Linkolan aikalaisille ja ystäville. Linkola itsekin puhuu, mutta kirja ei missään nimessä ole yksiääninen. Ristiriitainen hahmo näkyy kirjan sivuilla ja hyvä niin. 

Jo lapsena Linkola koki syvää yhteyttä luontoon ja eläimiin, erityisesti lintuihin. Vaikeampaa tuntuu olleen ihmisten kanssa eläminen. Linkola saattoi surra vielä aikuisena enemmän kaadettuja puita kuin menetettyjä ihmisiä. Tosin täytyy todeta, että Linkolaa kuvataan kirjassa myös jopa viihdyttävänä seuramiehenä ja syvästi ihmisiin kiintyvänä. 

Aviomiehenä Linkola tuntuu olleen – nyt täysin oma tulkintani ja vahva mielipiteeni – sietämätön. Harva  suostuu sellaiseen asketismiin elämässään, jonka eteen Linkolan vaimo ja myöhemmät naisystävät joutuivat. Positiivista ja elämäniloista äitiä käy myös sääliksi. 

Itse hänen luontofilosofiansa ei juuri minulle avaudu, ja hylkään sen muiden "massaihmisten" mukana liian radikaalina, epäeettisenä ja mahdottomana toteuttaa. Tosin täytyy myöntään, että jonkinlainen profeetan silmä Linkolalla tuntuu olleen: hän ennusti ja julisti ilmastonmuutosta ja lajien katoamista suomalaisille kymmeniä vuosia ennen muita. 

Linkola on aina ollut vastavirtaankulkija ja rohkeasti edellä aikaansa. Luultavasti hänen sanojaan on tarvittu, vaikka tärkeä sanoma on usein varsin vastenmielisesti ja ylimielisen kylmästi kerrottu. Kaukaa vähän ihailen tällaisia rohkeita ehdottomia ihmisiä, mutta lähelle en koskaan haluaisi. 

Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan #45, palkittu tietokirja.

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Virolainen kirjailija Kätlin Kaldmaa kirjoittaa lempimaastani Islannista. Islanti on uskomaton: kun sen näkee jo lentokoneesta ensimmäistä kertaa, ymmärtää tulleensa paikkaan, jonka luonnon ihmeillä ei ole rajaa ollenkaan. Jäätiköitä silmän kantamattomiin, tulivuoria, raivoava meri, vesiputouksia, kuumia lähteitä ja loputon vihreä kumpuileva maasto, jonka muodostelmat näyttävät milloin peikoilta ja milloin jättiläisiltä. Toisin sanoen Islanti vei minulta jalat alta kerralla. Se on uskomattomin paikka, jossa olen koskaan ollut. 

Islannista kannattaa ainakin lukea, jos ei sinne pääse matkustamaan (vaikka suosittelen vahvasti!). Heti kun kuulin tämän kirjan olemassaolosta, halusin lukea sen. Kaldmaa on itse asunut maassa ja se todella näkyy. Tekstissä näkyy maan sielu saagoineen ja mytologioineen. 

Tarina itsessään ei ole kovin erikoinen mielestäni: se on kuvaus useamman sukupolven sinnikkäästä taistelusta asua kaukaisella rannalla valkoisessa talossa.  Henkilöt jäivät minulle kaukaiseksi, vaikka vahvoja naishahmoja kirja viliseekin. Pääosassa on kuitenkin meri, joka antaa ja todellakin ottaa. Juonta ja henkilöitä enemmän kirja kiehtoo kokeilevalla typografialla, sillä välillä teksti on ympyränmuodossa, ja välillä teksti harppoo muutaman sanan ryppäänä sivulta toiselle. Tämä ei ole aina helppoa lukijalle, vaikka toisaalta on hyväkin pysähtyä ihailemaan tekstin liikettä.

Jostain päädyn nykyisin usein lukemaan proosaa, joka on lähellä runoa. Tässäkin kirjassa on mukana runo toistoineen, metaforineen ja usein myös säkeineen poikkeuksellisten typografisten keinojen takia. Kiitos Fabriikki kustantamolle tällaisten harvinaisten, ei ehkä suuren lukijakunnan kirjojen julkaisusta. Kulttuuriteko tämäkin.

Helmet-haasteeseen kirja olisi mennyt sopivasti useampaankin kohtaan, mutta nyt laitan sen kohtaan #8, balttialaisen kirjoittajan kirjoittama kirja. Olisi ollut ehkä kiva tähän kohtaan myös balttiaan sijoittuva kirja, mutta menköön nyt näin. Toivottavasti jo pian pääsen kirjamatkoillani sinnepäin. Lähden nyt vähän pidemmälle matkalle Eurooppaa kiertämään ja olen pakannut mukaan valtavia tiiliskivikirjoja. Miksi, oi miksi juuri paksuimmat kirjat kiehtovat? 

Jon Krakauer: Erämaan armoilla

Vuonna 1992 Alaskan erämaasta löytyy hylätyn linja-auton ikkunaan teipattu avunpyyntöviesti ja auton sisältä tunnistamaton vainaja, joka on kuollut nälkään. Vainaja paljastuu 24-vuotiaaksi Christopher McCandlessiksi, joka oli viettänyt yksin erämaassa 113 päivää keräillen marjoja ja kasveja sekä metsästellen. Mikä oli saanut nuoren ylempään keskiluokkaan kuuluvan miehen jättämään perheensä ja yltäkylläisyyden? Kuka oli Chris McCandless?

Näihin kysymyksiin paneutuu Jon Krakauerin kuuluisa kirja Erämaan armoilla (1996). Kirja kertoo paitsi Alaskan onnettomasta vaelluksesta myös Chrisin aiemmista matkoista, perheestä, lapsuudesta ja halusta elää mahdollisimman yksinkertaisesti. 

Pidättäytyminen, luopuminen, asketismi ja luonnon ehdoilla eläminen eivät juuri ole tämän ajan kovimpia muotivirtauksia. Vastavirtaan kulkeva, kapinallinen ja epäsovinnainen Chris olisi helppo nostaa jonkinlaiseksi henkisten arvojen sankariksi. Hänen kuolinpaikastaankin on Alaskassa muodostunut nähtävyys.

Toisaalta miehen käytös oli holtitonta, itsekästä, typerää, uhkarohkeaa, välinpitämätöntä. Aiheesta moni on kysynyt, miksi tällaista toimintaa pitäisi romantisoida? Mies oli kaukana luonnon voiman ymmärtämisestä ja maksoi siitä korkeimman hinnan. Eikö ole tuomittavaa toimintaa, että itsekkäistä motiiveista johtuen poika vaarantaa henkensä ja aiheuttaa kuolemallaan vanhemmilleen ja läheisilleen tuskaa? Onko hän sittenkin etuoikeutetun länsimaisen individualismin ruumiillistuma? Ehkäpä. 

McCandless on ristiriitainen ja vaikeasti lokeroitava hahmo, ja siksi hän on niin kiinnostava. Siksi hänestä on kirjoitettu lukuisia artikkeleita, tehty dokumentteja ja elokuva. Siksi minäkin lukuisien muiden mukana vielä luen hänen tarinaansa. Hänen valintansa ovat pöyristyttäviä ja kiusallisen ristiriidassa länsimaisen yhteiskunnan arvojen kanssa. Hän ei edes sovi perusvaeltajan, metsämiehen tai erakon kuvaan. Millainen ihminen lähtee erämaahan mukanaan vain säkillinen riisiä, harvoja työkaluja ja kuitenkin mukaan mahtuu kymmenen kirjaa? Eikä McCandless kuitenkaan ollut mieleltään häiriintynyt tai sairas. 

McCandless eli itselleen ainoaksi oikeaksi tavaksi kokemallaan tyylillä. Hän halusi irrottautua materiasta, suvustaan, koulutuksestaan ja hän kammosi viranomaisia ja yhteiskunnan rajoituksia. Hän halusi elää, kuten hänen esikuvansa – mm. Leo Tolstoi ja Jack London  – kirjoittavat, vaikka he eivät kuitenkaan itse eläneet ihanteidensa mukaisesti, kuten Krakauer useasti kirjassa alleviivaa. Tolstoi ihannoi seksuaalista pidättäytymistä, mutta silti oli usean lapsen isä. London taas kuoli ylipainoisena kaukana askeettisen erämaankävijän roolista.  

Mikään mieltäseisauttava lukunautinto Krakauerin tekstin lukeminen ei ollut. Olen lukenut hänen kirjojaan aiemmin englanniksi ja ajatellut kielen vaikuttavan lukemisen ajoittaiseen tökkimiseen. Nyt kädessä oli oiva suomennos, mutta tunnelmat olivat tismalleen samat. Krakauerin teksti on journalistisen kuivaa ajoittain, ja tuntuu kuin lukisi ylipitkää artikkelia. Krakauer kuitenkin antaa oman äänensä kuulua ajoittain ja kertoo omakohtaisia kokemuksiaan mitään peittelemättä. Hän peilaa omia epäilyjään, tulkintojaan ja kokemuksiaan Chris McCandlessin elämään.

Helmet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #16, kirjassa luetaan kirjaa. Kirjassa ei pelkästään lueta lukuisia kirjoja, vaan niitä eletään todeksi surullisin seurauksin. Täytyy toivoa, että tämä lukija kuitenkin löysi rauhan.

Mieleen jäi: Chris McCandlessistä oli elinaikanaan ilmeisesti helppo pitää, sillä niin moni kertoo ihastuneensa älykkääseen ja herkkään mieheen. Toisaalta tämä kuitenkin pystyi jättämään läheisensä hyvinkin kylmän oloisesti. Erikoinen hahmo.

Matka ajassa: 1992

Matka paikassa: Yhdysvallat

Kenelle: Erityisesti vaelluksia tehneille ja luonnon ystäville

Miten tielleni: Kirjastosta kovin luetunoloinen ja kulunut kirja

Sebastian Barry: Days Without End

Päivät ovat loputtomat – ja maa on loputon, huikean kaunis sekä uskomattoman raaka Sebastian Barryn historiallisessa romaanissa Days Without End (2016). Se on kahden miehen rakkaustarina, erilainen western. 

En voinut lukiessani olla kysymättä, millaista on ollut ratsastaa läpi loppumattoman ja kesyttömän maan? Millaista on ollut yöpyä puuttomilla preerioilla ääretön määrä tähtiä loistaessa pään yllä? Millaista on ollut nähdä nälkää, tappaa ja taistella Amerikan sisällissodassa ja seurata kansanmurhaa nuoressa valtiossa, joka vielä etsi itseään? 

Kirjan päähenkilö on irlantilainen Thomas McNalty, joka pakenee suurta nälänhätää uudelle mantereelle. Lapsuuden perhe on kuollut Irlannissa nälkään, joten Thomas on maailmassa aivan yksin. Hän löytää ensin ystävän ja myöhemmin rakastetun komeasta John Colesta, jonka kanssa hän päätyy työskentelemään saluunoissa naisiksi pukeutuneina. Intiaanisodat ja suuri sisällissota vievät  miehet mennessään ja ajavat heidät kärsimään ja seuraamaan kärsimystä silmästä silmään. Rakkaus ja halu perustaa perhe uhmaa historian pyörteitä. Pariskunta päätyy ottamaan tyttärekseen pienen intiaanitytön. 

Päähenkilön seksuaalista suuntautumista ei korosteta, eikä ympäristö tunnu sitä kovin paheksuvan. Maa on nuori, naisia on niin vähän, että heteromiehetkin kääntyvät toisten miesten puoleen. Rakkaus kuvataan kauniisti ja kovin normaalina. 

Tunnelmaltaan kirja on erikoinen: Ajanlasku tuntuu olevan vasta aluillaan, koska maa on uusi– jopa neitseellinen –, sillä on helppo unohtaa, että ennen näitä päiviä sillä on jo ollut ikiaikaiset asukkaansa ja historiansa. Vanha työnnetään uuden alta pois sellaisella raakuudella, että sitä on välillä vaikea lukea, vaikka kertojaääni onkin pehmeä. 

En tiedä, miksi kirja kiehtoi minua valtavasti. Oma western-tietoisuuteni rajoittuu lähinnä elokuviin ja lapsena lukemaani Pieni talo preerialla -kirjasarjaan, joten teki mieli tutkia varsinkin Pohjois-Amerikan intiaanien kohtaloita, uudisasukkaita ja sisällissotaa enemmänkin. Luin tämän lyhyehkön kirjan loputtoman hitaasti nautiskellen sen kauniista kielestä ja maailmasta. 

En ole yksin ihastukseni kanssa, sillä romaani on useiden palkintojen ehdokas ja voittanut mm. Costa Book Awards 2016 -palkinnon. Irlantilainen kirjailija Sebastian Barry on minulle ennalta tuntematon, mutta saatan lukea häneltä enemmänkin. 

Helmet-haasteeseen liitän tämän unenomaisen kirjan kohtaan #27, kirjassa on samaa sukupuolta oleva pariskunta.

Mieleen jäi:

“We have our store of days and we spend them like forgetful drunkards.” 

Matka ajassa: 1850 -1860 -luvut

Matka paikassa: Yhdysvallat, villi länsi

Kenelle: Kaunein kirja pitkään aikaan, joten suosittelen kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. 

Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.

Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu (1970) on älykäs ja oudon lohdullinen kirja marraskuisesta Muumilaaksosta. Kesä on jo kaukana, mutta kylmässä, tyhjässä ja jo talviteloille laitetussa muumitalossa on siitä vielä muistoja. Sinne pyrkivät omassa elämässään hieman eksyksissä olevat Vilijonkka, Hemuli, Tuhto, Ruttuvaari, Nuuskamuikkunen ja Mymmeli – vaan Muumiperhe on jo lähtenyt.

Muumilaakson marraskuu on täynnä kaikkea sellaista pientä, viipyvää ja elämää kunnioittavaa, joka saa yhä enemmän arvostamaan maailmaa, jossa on Tove Janssonin tekstejä ja maalauksia! Se on viimeinen Muumi-kirjoista, jonka luin ja nautin siitä yllättävän paljon. Kirjassa ei tapahdu paljon, mutta siinä elää luonto ja ihminen outouksineen ja ihanuuksineen. Jansson kirjoittaa todella hienosti, mikä oli päässyt minulta unohtumaan ainakin vähän.

Lempihahmoikseni tässä kirjassa nousivat siivoushullu ja neuroottinen Vilijonkka ja uhmakas dementoitunut vanhus, Ruttuvaari. Oman itsensä kanssa eläminen ei ole aina helppoa – sen joutuu huomaamaan Vilijonkka, mutta Ruttuvaari on onnellisesti unohtanut, kuka hän on. Kirja on niin syvällinen, että palaan siihen varmasti seuraavan vuoden marraskuussa. Yksi lukukerta ei siis riittänyt. 

Ihana kirja ja lukukokemus kaiken kaikkiaan. Helmet-haasteeseen tämä kirja pääsee kolmanneksi viimeiseen vielä vapaana olevaan kohtaan, #3 suomalainen klassikkokirja. 

Mieleen jäi: Muumien ihana maailma

Matka ajassa: Muumilaakson ajanlasku, syksy ja marraskuu


Matka paikassa: Muumilaakso

Kenelle suosittelisin: Jokaiselle tekee hyvää tämä klassikko

Miten teilleni: oma kirjahylly

Margaret Atwood: Oryx ja Crake (MaddAddam #1)

Margaret Atwood tuntuu olevan kaikkien huulilla yhtäkkiä. Feministinen dystopia Orjattaresi on löydetty uudelleen, ja päädyin minäkin sitä muistelemaan. Luin kirjan jo todella kauan sitten, mutta se jätti minuun "muistijäljen" – kuten puhutteleva kirja tekee joskus. En tiedä, miksen ole lukenut enempää Atwoodia, ennen kuin muutama päivä sitten nappasin kirjastosta mukaani toisen hänen dystopiansa, MaddAddam -sarjan ensimmäisen osan Oryx ja Crake (2003). 

Kirja sijoittuu lähitulevaisuuteen ja kertoo "Lumimiehestä" Jimmystä, joka on kenties ainoa eloonjäänyt suuren viruksen aiheuttaman epidemian jäljiltä. Hän elää trooppisessa ympäristöstä uuden ihmisrodun – olennot ovat geenimanipulaation tulosta – ympäröimänä. Kloonit ovat hyväntahtoisia, lapsenomaisia ja kauniita, mutta Lumimies ei saa heistä seuraa. 

Kirja kulkee kahdella aikatasolla: ennen ja jälkeen katastrofin. Ruttoa edeltänyt maailma on jo vuosikymmeniä ollut ilmastonmuutoksen ja eriarvoisuuden möyhentämä. Koulutettu eliitti asuu tarkoin vartioiduissa "piireissä", joissa he kehittävät pitkälle vietyä ja kontrolloimatonta geeniteknologiaa yhä kasvavaan (tai tehtyyn) tarpeeseen. Ravintoa on saatava, sairaudet voitettava ja nuorena on pysyttävä. Eliitti rahastaa mellakoivaa ja kuluttavaa rahvasta, joka asuu täysin holtittoman ostamisen ja myymisen sekä väkivallan keskellä "rahvaanmailla". Tätä yhteiskuntajärjestystä kontrolloidaan ja kapinoitsijat tapetaan. 

Jimmyn lisäksi tarinan keskeisiä hahmoja ovat hänen pelottavan älykäs ja kylmä ystävänsä, toinen piirin kasvatti Crake ja molempien miesten rakkauden kohde, lapsena seksiteollisuudelle myyty Oryx. Tarina avautuu pelottavasti vähitellen. Lumimies tietää syyn ja taustan ihmiskunnan tuhoutumiseen ja lukija jaksaa odottaa sitä aivan loppuun asti, sillä tarina on täynnä herkullisia ja kauheita yksityiskohtia. (Vain hienoinen, vähäpätöinen särö oli lukuisat maininnat DVD-elokuvista, sillä eihän niitä näin kehittyneessä tulevaisuudessa enää katsottaisi.)

Kirja on mestarillinen kuvaus ihmiskunnan irvokkaasta piirileikistä hyvän ja pahan kanssa. Itsekkyys, kehitys, taide, raha, tiede, himo, väkivalta ja viihde – siinä ihmistä eteenpäin repiviä voimia (kirjan kielellä peli Ruusujen ja Veren, historian positiivisten saavutusten ja negatiivisten tekojen, välillä). Ehkä rakkauskin pilkahtaa välillä esille. Kummalle puolelle ihminen lopulta kallistuu?

Atwoodin dystopia on parasta genressään (scifiä tämä minusta on, vaikka Atwood itse määrittelee sen spekulatiiviseksi fiktioksi). Luin kirjan yhdeltä istumalta, joten lukukokemuksena yksi parhaista ja viihdyttävimmistä tänä vuonna. Luen aivan varmasti sarjan kaksi muuta itsenäistä osaa myös, vaikken näitä kirjoja Helmet-haasteeseen saakaan enää mahdutettua. Suosittelen todella!

Mieleen jäi:Atwoodin luoma maailma on hyytävän todentuntuinen, jopa mahdollinen. Miten hyvin hän kirjoittaakaan!   

Matka ajassa: lähitulevaisuus

Matka paikassa: Pohjois-Amerikka

Kenelle suosittelen: Dystopioiden ystävä nauttii tästä aivan varmasti

Miten tielleni: Kirjastosta

Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien - kootut runot 1972 - 2000

Luen liian vähän runoja, vaikka niitä rakastankin. Runot herättävät aina prosesseja, sillä ne puhuttelevat proosaa syvemmälle. Olen huomannut, että nautin erityisesti lyhyestä, niukasta ja napakasta ilmaisuvoimaisesta lyriikasta. Sellaista tarjoaa Eeva Kilven runous, joka on kaunista, oivaltavaa ja todella kirperän älykästä – jokaisella sanalla on paikkansa ja tarkoituksensa. Hän taitaakin olla yksi lempirunoilijoistani, erityisesti rakkausrunot ja naisen elämää osuvasti kuvaavat säkeet ovat hienoja.

Kokoelma Perhonen ylittää tien (2000) sisältää kuusi runoteosta; Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972),  Terveisin (1976), Ennen kuolemaa (1982), Animalia (1987), Kiitos eilisestä (1996) ja Viimeisiä runoja (1996–2000). Tällaisten jättikokoelmien ongelma on se, että ne pitäisi lukea hitaasti, pureskellen ja pitää välillä pitkiäkin taukoja lukukertojen välillä. Harvoja kirjoja haluaisin enää omistaa, mutta tämän kokoelman ottaisin mielelläni omaan kirjahyllyyni, jotta voisin siihen palata ja lukea vaikka vain yhden runon silloin tällöin. Nyt ongelmana oli – vaikka yritinkin itseäni hillitä – että luin kerralla Kilven runoja liikaa. Runoteokset ovat kovin erilaisia, ja ne olisivat ansainneet tulla luetuiksi erikseen. Nyt päädyin kuluttamaan runoutta, niin oudolta kuin se kuulostaakin. 

Kaikista teoksista nautin, mutta Ennen kuolemaa ja Animalia olivat vähiten nautittavia. Kuolema, luopuminen ja eläintensuojelu eivät nyt puhutelleet minua aivan niin syvältä kuin muut runot. Kilven runoissa on ihanaa luontokuvausta ja luonnon kunnioittamista: puut, perhoset, niityt ja käärmeetkin elävät kuin ihmiset. Tämä on kaunista luettavaa (jopa hengenheimolaiseksi koen runoilijan), mutta Animaliassa runot lähentelevät jo radikalismia, joka tuntuu vieraalta. Ylitse muiden taas nousee minulle kokoelman ensimmäinen Laulu rakkaudesta ja muita runoja.

Runoissa on paljon vanhuuteen liittyvää teemaa: luopuminen, menneen peilaaminen tähän hetkeen ja menetetyt rakkaat kulkevat säkeissä uudelleen ja uudelleen:

"Te kaikki joita minulla ei enää ole,
hyvää päivää.
Olen tullut kotiin
ja ensimmäiseksi näen
että te puututte.

Te olette luonani sillä tavoin,
ei-olemalla
ja sillä tavoin olemassa
ja läsnä,
tungokseen asti.
Täällä te olette kaikki.
Minä astun teidän joukkoonne,
kumarran kynnyksellä: 
Hyvää päivää!"


Runot ovat sielun ruokaa, uskallan väittää. Niiden lukeminen tekee hyvää aina, joten Helmet-haasteen kohta #4, kirja lisää hyvinvointiani, tulee täytytyksi. 

Han Kang: Vegetaristi

"Puu on selvästi hyvin vanha, varmasti ainakin neljäsataavuotias. Kauniina päivinä se levittää lukemattomat oksansa ja antaa valonsäteiden kullata lehtensä, ja silloin se tuntuu kertovan hänelle jotain. Tänä vetisenä ja ankeana päivänä se on vaitonainen ja pitää ajatuksensa omana tietonaan. Sen tyven vanha kuori on tumma kuin läpimärkä ilta, ja pienten oksien lehdet vavahtelevat hiljaa pisaroiden takoessa niitä. Äkkiä In-hye näkee hiljaisen puun sijasta sisarensa kasvot, jotka värisevät kuin aavemainen jälkikuva."

Eteläkorealaisen Han Kangin luettu, kehuttu ja palkittu Vegetaristi (2007, suomennos 2017) jätti minut hämmentyneelle mielelle. Sen kieli on kovin kaunista ja runollista. Siinä on symboliikkaa: luonto, kukat, puut, maa ja kasvit elävät. Symboliikkaa ja syvyyttä on niin paljon, etten oikein jaksanut lukiessani etsiä enempää tarkoituksia ja tulkintaa pintatasoa paljon syvemmälle – jo siinä riitti minulle, laiskalle kesälukijalle tällä kertaa. 

Lyhyt, novellinomainen kirja on jaettu kolmeen lukuun, joista jokaisessa on eri hänkertoja, eräänä päivänä vegetaristiksi ryhtyvän Yeong-Hyen mies, lanko ja sisar. Jokainen kertoja yrittää saada otetta yhä kauemmaksi lipuvasta Yeong-Hyenistä. Kaikkien elämä hajoaa ja Yeong-Hye lipuu saavuttamattomiin. Hän lopulta haluaa olla kasvinkaltainen, puu joka seisoo käsillään. 

Kirja kertoo kontrollin menettämisestä, psyyken hajoamisesta ja säännöistä poikkeamisesta. Korealainen kulttuuri näkyy tekstissä, ja erityisesti naisen asema ja häneen kohdistuvat odotukset tulevat esille melko ahdistavina. Kirja on myös kauneudestaan huolimatta rankka ja synkkä, ja siinä on naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä.  

Kirjassa ovat läsnä halu, seksuaalisuus ja valta. Miten ympäristö suhtautuu, kun joku päästää irti kontrollista ja lukemattomista säännöistä? Ihmisen yritys muuttua puuksi, joka edustanee kirjassa vapautta, maksaa mahdollisesti lopulta hänen henkensä. 

En voi sanoa nauttineeni tästä kirjasta, mutta todella mielenkiintoinen ja taitavasti tehty se on. Mielessä oli koko ajan, että tätä kirjaa luetaan juuri nyt paljon. On jotenkin tarve jakaa lukemaansa ja kysyä, mitä mieltä olit lukemastasi?

En ole ennen lukenut korealaista kirjallisuutta, ja siinäkin mielessä tämä oli erilainen lukukokemus. Helmet-haaste täydentyy tämän kirjan myötä kohdasta #40, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä. 

Mieleen jäi: Ahdistavan avioliiton kuvaus ja kaunis luontoa kunnioittava kerronta

Matka ajassa: Nykyaika

Matka paikassa: Etelä-Korea

Kenelle suosittelen: Kyllä suosittelen kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta Best-seller -lainana