Markus Zusak: Kirjavaras

Markus Zusakin kansainvälinen menestysromaani Kirjavaras (2005) on asetelmaltaan mehevä: kuolema kertoo tarinan orpotytöstä, joka elää natsi-Saksassa ja varastelee (usein kiellettyjä) kirjoja. Kirja onkin lunastanut lukijoiden odotukset jo vuosien ajan. Se keikkuu ostetuimpien ja luetuimpien listoilla, ja se on voittanut lukuisia palkintoja, mm. arvostetun Deutscher Jugendliteratur Jugendjury -palkinnon. Kirjasta on ilmestynyt myös elokuva vuonna 2013.

Minua pelottaa tarttua tällaisiin "hittikirjoihin". Odotuksiani teoksen suhteen laimensi myös se, että kirja on nuortenkirjallisuutta, vaikka se on toki hurmannut kaikenikäisiä lukijoita. Pelkäsin myös sen olevan siirappisen sentimentaalinen. Halutaanko minut  alleviivaten saada lukijana kyynelehtimään ja huokailemaan onnettomana? En ole yleensä tämän kaltaisen kirjallisuuden ystävä. Kun kyyneleet joskus tulevat, ne yllättävät minutkin. 

En ole myöskään aivan päättänyt, mitä mieltä olen fiktiivisestä holokaustikirjallisuudesta. Eikö todellisissa tapahtumissa riittäisi edelleen kerrottavaa (ja itkettävää)? Ehkä fiktio auttaa laittamaan jotain järkeä sodan kauhuihin, mutta silti jokin hanaa vastaan. Mielessä kummitteli myös edelleen, miten valtava pettymys Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe oli. Kirja josta kaikki muut pitävät, mutta minä vaan en kyennyt. 

Kertojaääni – itse kuolema – kuitenkin vetää puoleensa. Kirja on hyvin kirjoitettu, sillä se vie lukijansa uskottavasti 1940-luvun alun eteläsaksalaiseen pikkukaupunkiin ja erityisesti erään kadun naapurustoon. Äitinsä ja veljensä menettänyt Liesel saa uuden maman ja papan Himmelstrasselta. Olot ovat vaatimattomat –jopa ankeat–, mutta rakkautta löytyy. Perhe piilottelee myös juutalaismiestä kellarissaan. 

Enempää juonenkäänteistä en halua paljastaa, vaikka kuolema lopun kertookin jo kirjan keskivaiheilla. Kuoleman ääni kuuluu, ja se on omaperäinen ja mieleenjäävä osa kirjaa. Lieselistä päähenkilönä en oikein saanut otetta. Hieman hailakaksi hän jää räiskyvämpien hahmojen keskellä. Rakkaus kirjoihin ja usko sanan voimaan tulee hienosti esille kirjasta: se jopa lohduttaa lohduttomuuden keskellä. 

Eli kirja kestää suuretkin odotukset, eikä sorru liioiteltuun sentimentaalisuuteen. Itselleni se ei ollut mitenkään mullistava lukukokemus, mutta pakko tunnustaa, että viihdyin sen parissa. Tämä kirja päätyy myös loppusuoralla olevan Helmet-haasteen kohtaan #43, oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Mieleen jäi: Kuolema kertojana – en muista toista kirjaa lukeneeni, jossa näin olisi.

Matka ajassa: 1940-luku

Matka paikassa: Etelä-Saksa, kaupunki Münchenin lähellä.

Kenelle: Kelpo kirja kenelle vaan 

Hans Fallada: Yksin Berliinissä

Voiko kirjalle, jossa on myös melko tylsiä kohtia ja turhia rönsyjä antaa viisi tähteä? Ilmeisesti minä joudun nyt tekemään tällaisen oudon tähdityksen, sillä saksalaisen kirjailijan Hans Falladan sankaritarina Yksin Berliinissä (1946, suomennos 2015) on omassa luokassaan kaikesta huolimatta. Kirjan alku ja varsinkin loppu ovat huikeaa luettavaa – syvästi inhimillinen, raaka ja realistinen kuvaus ihmisistä, jotka uskalsivat riskeerata aivan kaiken ylivoimaisen vastustajan edessä. Yksinäinen vastarinta jättikoneistoa vastaan on turhaa, mutta silti he häviten kaiken pelastavat oman ihmisyytensä. 

Kirjan loppu kasvaa sellaisiin mittoihin, että henkeä haukkoen piti pitää hetken taukoa ja kysyä: mitä ihmettä minä luenkaan?

Kirja perustuu löyhästi tositapahtumiin, Gestapon teloittaman avioparin Elise ja Otto Hampelin tarinaan. Kirjan vaatimaton Quangelin työläispariskunta menettää poikansa länsirintamalla, ja tämä saa heidät kyseenalaistamaan Hitlerin ja natsijärjestelmän. He päättävät ryhtyä vähäiseen, mutta hengenvaaralliseen vastarintaan. 

Berliini on läsnä vahvasti ja Jablonskikadun asukkaat – natsimieliset ja heitä vastustavat – elävät arkea kirjan sivuilla. 1940-luvun ahdistava ilmapiiri ja natsi-ideologian mädättämä yhteiskunta välittyy hienosti. Ennen kuin yhteiskunta tuhoutuu lopullisesti, sen ihmiset ovat jo vähitelleet kuolleet sisäisesti, raaistuneet ja korruptoituneet, vaikka vielä nauttivatkin natsien heille tuomista eduista. Tällaista yksityiskohtaista arjen- ja ajankuvausta en muista lukeneeni, vaikka aikakauteen palaan yhä uudelleen – välillä haluamattakin. 

Kirjan toinen Gestaposta kertova osa ei oikein sytyttänyt minua. En innostunut poliisi-hamppari -kilpaleikistä tai ketkujen naisjutuista. Tämän osan olisi voinut kevyesti tiivistää. Toivottavasti moni lukija ei jätä kesken kirjaa, sillä loppua kohden kirja paranee huomattavasti.     
Fallada kirjoittaa vimmaisesti, melkein pelottavalla kiihkolla. Kirja syntyi nopeasti – ja se näkyy. Kirjailijan elämä oli yhtä räjähtävää ja rajatonta: kaksintaisteluksi naamioitu itsemurhayritys, kavalluksia, tuomioita, huumeriippuvuutta, mielisairaalaa, murhayritys ja loistavaa kirjoittamista.

Tämän pidempää tekstiä en saa nyt kirjasta aikaiseksi. Loma on vienyt mukanaan ja nettiyhteys ollut huono. Sain kirjan luettua jo muutama päivä sitten ja aloitin saman tien uuden, joten on jo hieman vaikea palata Berliiniin. Yleensä kirjoitan vähän kirjasta ennen kuin aloitan seuraavan. Tästä on tullut tapa. 

On hienoa sijoittaa juuri tämä kirja Helmet-haasteen kohtaan #21, sankaritarina. Sitä tämä todellakin on. 

Mieleen jäi: 

"Hän tajusi silmänräpäyksessä, että Otto oli tällä ensimmäisellä lauseellaan julistanut sodan täksi päiväksi ja ikuisiksi ajoiksi, ja hän ymmärsi myös hämärästi, mitä se merkitsi: siinä sodassa taistelivat toisella puolella he, kaksi köyhää, vähäpätöistä, merkityksetöntä työläistä, joiden suut voitaisiin yhden sanan takia tukkia lopullisesti, ja toisella puolella Führer, puolue, koko se hirvittävä, mahtava ja loistelias koneisto, niin ja sen takana neljä viidesosaa Saksan kansasta. Ja he kaksi yksin täällä, tässä pienessä huoneessa Jablonskikadulla." 

Matka ajassa: 1940 - 1943

Matka paikassa: Berliini, Natsi-Saksa

Kenelle suosittelen: Aikakaudesta kiinnostuneelle

Miten tielleni: Kaksi vuotta sitten hankittu pokkari, joka on jo kiertänyt useammalla ihmisellä ennen minua. Omaa kirjahyllyä pitää todella alkaa lukemaan!

Katarina Baer: He olivat natseja

”Ensin ne tulivat hakemaan kommunistit, ja en puhunut mitään koska en ollut kommunisti.

Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysihmiset, ja en puhunut mitään koska en ollut ammattiyhdistyksessä.

Sitten ne tulivat hakemaan juutalaiset, ja en puhunut mitään koska en ollut juutalainen.

Sitten ne tulivat hakemaan minut, ja silloin ei enää ollut ketään joka olisi puhunut puolestani.”

                                                                                                                      Martin Niemöller

Toimittaja Katarina Baer kirjoittaa omista baltiansaksalaisista isovanhemmistaan kaunistelematta ja kirvelevästi. Jo kirjan nimi iskee suoraan kaikista kipeimpään haavaan, vuosikymmeniksi yhteiskunnan ja suvun vaiettuun tosiasiaan: he olivat natseja. He eivät aikanaan vain vaienneet ja hiljaisesti katselleet sivusta Saksan, vanhan kulttuurimaan, lipumista diktatuuriksi ja historian suurimman ihmisoikeusrikoksen toteuttajaksi, vaan he aktiivisesti kannattivat ja hyötyivät kansallissosialistisesta aatteesta.

Kykeneekö jälkipolvi selvittämään, mikä sai heidät omistamaan elämänsä natsiaatteelle ja kuolemaan tällaisen pahan edestä? Mitä tulisi ajatella natsivaareista ja -mummoista? Näihin kysymyksiin puoliksi saksalainen Baer yrittää vastata omakohtaisessa sukunsa ja isovanhempiensa elämänkerrassa He olivat natseja (2016). Kirjoittajan työ on yksityiskohtaista ja ammattimaisen tutkivaa. Yhtään saatavilla olevaa kirjettäjä ja kuvaa hän ei jätä tulkitsematta. Kaikki suvun salaisuudet hän tuo esille mitään peittelemättä tai kaunistelematta. 

Natseista ja toisen maailmansodan tapahtumista on kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia sivuja. Koskakohan maailma lakkaa kiinnostumasta ja tekemästä tiliä menneisyytensä kauhujen kanssa? Baerin tekstiä lukiessa on helppo uskoa, ettei kovin pian. Tällainen mikrohistoriallinen tutkimus on vieläkin ajankohtainen ja tekee jopa kipeää. Monta tarinaa on vielä kertomatta ja monia ei tulla koskaan kertomaan. Ehkä tällaisen kirjallisuuden ja tutkimuksen kautta on mahdollista ymmärtää edes vähän enemmän, miksi tavalliset – jopa hyvät ja uskonnolliset – kansalaiset päätyvät hirmutekoihin. Baer ei tosin myönnä ymmärtävänsä, eikä lupaa vastauksia. 

Olisi helppo vapauttaa isovanhemmat syyllisyydestään toteamalla heidän elämänsä osuneen hirveään historialliseen ajankohtaan. Huonoa tuuria olla pelinappula historian suurten liikehdintöjen keskellä. Baer ei kuitenkaan suostu päätämään pappaa ja mummoa vastuusta: tällainen ajattelu päästäisi heidät kuin koiran veräjästä. Ei, he tiesivät ihmisten, usein naapuriensa, rasistisesta syrjinnästä, pakkokuljetuksista ja keskitysleireihin siirtämisistä. He ottivat vastaan tyhjiksi jääneitä hienostohuoneistoja Berliinin parhailla alueilla, joivat entisten asukkaiden posliinimukeista ja ottivat palvelijoikseen Saksan valloittamista maista vangittuja pakkotyöläisiä. 

Baeria hämmentää eniten se, että vaikka isovanhemmat tiesivät, he silti halusivat elää itsepetoksessa ja uskoa palvelevansa "hyvää". Jopa silloinkin kun Saksa oli suistumassa varmaan häviöön, totaaliseen perikatoon. Oma kansa uhrattiin vailla sääliä. Baer päätyy siihen, että isovanhemmat säästyivät syviltä sisäisiltä konflikteilta kääntämällä katseensa pois. 

Lukijalle kirja on intensiivinen lukukokemus. Kirjailijan oma ääni kuuluu lähes koko ajan. Hän pohtii ja kyseenalaistaa myös omia motiivejaan ja näkökulmiaan. Välillä teksti–varsinkin kirjan Baltiaan sijoittuva osio–on hieman liian yksityiskohtaista. Suvun vaiheita ruoditaan lemmikkieläimiä myöten, mikä tietenkin lähisukulaisia kiinnostaa, muttei muita. Kirja ei kuitenkaan ole pitkäveteinen silloinkaan, vaan se on hieno lukukokemus ja hyvin kirjoitettu.

Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan #36, elämänkerta.

Mieleen jäi: "He katsoivat pois, jättivät puhumatta, pohtimatta, kirjoittamatta, puuttumatta asiaan. Kun riittävän moni teki niin, juna ei enää pysähtynyt."

Matka ajassa: 1920 - 1946, nykyhetki

Matka paikassa: Berliini, Baltian maat, Pohjois-Italia

Kenelle suosittelen: Kaikille suosittelen tätä kirjaa. Omituisen ajankohtainen teos.

Miten tielleni: Kirjastosta tämäkin

   

Timothy Snyder: Musta maa, Holokausti: tapahtumat, opetukset

"Heillekin minä luon muistomerkin,

poikia ja tyttäriä kestävämmän,

annan nimen, 

joka ei koskaan katoa."

Jes. 56:5

Jos päätyy käymään Yad Vashemissä, Jerusalemissa, sitä ei unohda koskaan. Muistan kolmetoistavuotiaana seisseeni Jerusalemin vainojenmuseossa "Nimien huoneessa", jossa muistaakseni vuorotellen nais- ja miesääni lukee holokaustissa menehtyneiden nimiä loputtomiin.  Heprean sana muistomerkki (Yad vashem) muodostuu kahdesta sanasta: käsi ja nimi. Museon yksi tärkeimmistä tehtävistä tuntuu olevan antaa nimi uhreille, jotta heidät muistetaan. Noin kuuden miljoonan uhrin (joista lapsia oli 1,5 miljoonaa) joukosta 1,5 miljoonan nimeä ei ole pystytty selvittämään. Museon sivuilla voi selata tietokantaa, johon on tallennettu 4,5 miljoonan murhatun juutalaisen nimet ja heidän tiedetyt kohtalonsa.

Numerot ovat pöyristyttäviä. Ne eivät oikein mene tajuntaan. Koko Suomen kansa määrällisesti. Jokaisella oli nimi.

Minusta tuntuu, että jotakin minussa muuttui tuon museovierailun aikana pysyvästi. Holokausti tapahtumana on niin absurdi, käsittämätön ja silti sen suorittajina, murhaajina, tavallisia perheenisiä ja -äitejä. Luulen, että tästä ristiriidasta johtuu, että palaan aina uudelleen lukemaan siitä ja siihen liittyvästä. Sitä on pakko yrittää ymmärtää. Jos tällaiseen ihminen kykenee, sitä on pakko tutkia ja siitä on pakko lukea. Lukemalla minä muistan heitä, joilla ei ole nimiä. Ehkä jotakin tällaista olen ajatellut.

Samoihin ajatuksiin – tai ainakin lähelle –päätyy Timothy Snyder tutkimuksensa holokaustista Musta maa (2015) viimeisellä sivulla: "Sitä pahaa, joka juutalaisille tehtiin – jokaiselle lapselle, naiselle ja miehelle – ei voi tehdä tyhjäksi. Sen voi kuitenkin kirjata, ja sen voi ymmärtää. Totisesti, se täytyy ymmärtää, jotta sen kaltaisen voi tulevaisuudessa estää."

En oikeastaan olisi halunnut lukea Timothy Snyderin tutkimusta juuri nyt, mutta olen iloinen, että luin. Sain sen keskelle kesää pitkän jonotuksen jälkeen kirjastosta ja pidin kirjaa lainattuna lähes neljä viikkoa. Hitaasti luin, koska Snyderin teksti on täynnä tutkimusta ja tietoa – ja yritystä ymmärtää. Siinä on kovin paljon vaikeita kysymyksiä: miksi naapurit kääntyivät tappamaan läheisiään?

Snyderin teksti ei ole tunteellista (yllä olevasta sitaatista huolimatta). Se on suurimmaksi osaksi keskittymistä vaativaa tieteellistä, historiallista pohdintaa, dokumenttien ja aikalaisten kertomusten esittelyä. Mennään syvälle syihin ja seuraamuksiin, eikä tämä varmasti kaikkia yhtä paljon kiinnosta kuin minua. Snyder esittää kaksi pääpäätelmäänsä kirjassa: Ensimmäinen niistä on, että valtiottomuus tappoi juutalaisia enemmän kuin byrokratia. Hitler pyrki darwinistisen maailmankuvansa pohjalta vahvemman oikeuteen, anarkiaan, pois moraalista ja muista inhimillisistä rakenteista, jotka edustivat hänelle heikkoitta. Keino tähän oli tuhota valtio Saksassa ja ennen kaikkea idän viljavilla mailla, joilla suurimmat massat juutalaisia asui. Vahvempi rotu oli velvoitettu tappamaan heikomman tai "epärodun" saavuttaakseen sille kuuluvan aseman.

Toinen kirjan päätelmä on, että suurin tuho tapahtui Auschwitzin porttien ulkopuolella. Auschwitz on saanut suuren osan historiassa, koska sieltä pelastuttiin ja sieltä jäi todistajia. Idän massateloitusten jäljiltä ei juuri jäänyt todistajia, eikä niitä siksi tunneta. Iso osa murhaajista päätyi sodan jälkeen jatkamaan elämäänsä ilman seuraamuksia tekemistään tuhansista murhista. Unohdus jäi uhrien kohtaloksi.

Snyder ei vapauta Neuvostoliittoa vastuusta holokaustista. Samat henkilöt toimivat ensin Neuvostoliiton, sitten Natsi-Saksan ja jälleen Neuvostoliiton palveluksessa. Juutalaisten tappajat jatkoivat Neuvostoliiton Gulak-järjestelmässä. Neuvostoliitto miehityksellään tuhosi ensin valtion Baltian maissa, joissa juutalaiset tapettiin lähes kokonaan, ja tämä palveli seuraavaa miehittäjää. Snyder kirjoittaa pitkästi myös Virosta, jonka juutalaiset hävitettiin kaikista tehokkaimmin.  


Mieleen jäi: "Antisemitististen valtioiden harjoittama laillinen syrjintä ei käynnistänyt automaattista syöksykierrettä kohti kuolemaa, mutta valtion tuho käynnisti. Kun juutalalainen menetti yhteyden valtioon, hän menetti mahdollisuuden korkeampien päättäjien ja alempien byrokraattien turvaan."

Matka ajassa: 1930 - 1940-luku

Matka paikassa: Natsi-Saksa, Eurooppa, Neuvostoliitto

Kenelle: Niille, jotka haluavat syventyä tarkasti holokaustin syihin 

Miten päätyi minulle: Pitkän varauslistalla roikkumisen jälkeen sain kirjan kirjastosta

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Edgar Parts, nilkki

Olen vältellyt tätä kirjaa ja lukenut siitä kyynisiä kommentteja. Moni lukija on tuominnut Sofi Oksasen Viro-aiheisen kvartettisarjan kolmannen osan Kun kyyhkyset katosivat (2012) vaikealukuiseksi, tylsäksi, juoneltaan liian polveilevaksi – Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander jopa suosittelee toista lukukertaa teoksen ymmärtämiseksi – ja selkeästi Puhdistusta heikommaksi teokseksi. Oksasen kirjoitustyyliäkin on lievästi kritisoitu blogimaailmassa tyyliin: "Onhan hän hyvä kirjailija, mutta ei hän mikään kielellä iloittelija ole..." Sofi Oksasen teosten Suomen mittakaavassa massiivinen markkinointi, hypetys ja kansainvälinen menestys lienee ärsyttänyt monia – ehkä vähän myös minua, ja siksi tämä teos on ollut monta vuotta lukematta.

Kaikella kunnioituksella tämän teoksen kriittisiä kanssalukijoita kohtaan, minun täytyy nyt olla eri mieltä: Kun kyyhkyset katosivat on parasta aikamme suomalaista kirjallisuutta. Sofi Oksanen on loistava, ovela ja kielellisesti häkellyttävän taitava kirjailija. Uskallan väittää, ettei meillä Suomessa ole ollut Waltarin ja Linnan jälkeen toista vastaavaa tarinan kertojaa.  Hän on kansainvälisen tason kirjailija, joka uskaltaa kertoa suuria tarinoita ja ennen kaikkea luottaa lukijan kykyyn lukea sekä ymmärtää lukemaansa.

Mielestäni Kun kyyhkyset katosivat ei ollut vaikea teos, mutta se haastoi lukijansa. Miksi kaiken kirjallisuuden pitäisi olla helppoa? Ovatko jopa lukemista rakastavat ihmiset menettäneet keskittymisen taidon? Kun kaikki ympäröivässä yhteiskunnassa on nopeaa, vaihtuvaa ja helppouteen pyrkivää, olisi ihme, jos se ei vaikuttaisi myös kirjallisuuteen. Tästä on jo valitettavasti viitteitä. Lukijat ja kriitikot kiittelevät lyhyitä lukuja ja yksitasoista viihdyttävää kirjallisuutta (esim. Anthony Doerr Kaikki se valo, jota emme näe). Minulla tuntuu tänä aamuna olevan voimakkaita mielipiteitä ja terävä kieli. Sallinette ja kestänette tämän. :)

En viitsi verrata teosta Puhdistukseen. Se on vahvasti omansa ja mielestäni ansaitsee arvionsa myös irrallaan edeltäjästään. Minun pitäisi lukea uudelleen Puhdistus, jotta osaisin sanoa kummasta pidän enemmän. Selvää tämän jälkeen kuitenkin on, että Norma on kirjailijan väliteos ja huomattavasti "pienempi" kertomus. Kun kyyhkyset katosivat nimittäin on suuri – ja tärkeä teos. Se kertoo vastenmielisestä henkilöstä ja vastenmielisistä historian tapahtumista. Eihän tällaista lue mielellään ja silti juuri tällaista pitää lukea. Jokaisessa ajassa on omat Edgarinsa. Paha ei saanut palkaansa useinkaan Länsi-Saksassa ja DDR:ssä, vaan symbolit ja aatteet vaihtuivat johtajien pysyessä samoina.    Ei kansaa ja sen johtajia voi täysin vaihtaa. Valitettavasti Kun kyyhkyset katosivat ei ole uskomattomissa juonenkäänteissään epäuskottava, totuus on tarua paljon ihmeellisempi. Se mihin ihminen pystyy pahassa on käsittämätöntä.

Kun kyyhkyset katosivat jää mieleeni aina jaettuna lukukokemuksena: kuuntelin sen äänikirjana yhdessä mieheni kanssa. Se ympäröi meidät ja piti intensiivisesti otteessaan milloin missäkin. Välillä kuuntelua ei voinut lopettaa ja välillä oli pakko pysäyttää ja keskustella kuullusta. Toimiko teos erityisen hyvin kuunneltuna? En tiedä, mutta sen kuuntelu oli kivaa. Annan sanan nyt miehelle. Kertokoon hän enemmän.

Kuuntelu oli kivaa. Yhteensä 10 tuntia, milloin autossa, milloin terassilla, milloin sängyllä maaten. Tarina piti koko sen ajan otteessaan. Ja kun ei kuunneltu, tarina, henkilöt, kohtalot pyörivät mielessä – seuraavaa kuuntelukertaa oikein odotti. 

Kirjan päähenkilö Edgar on lurjus, narsisti (tämän tuomion antaisivat Vauva-keskustelupalsta ja naistenlehdet), ehkäpä psykopaatti, joka onnistui neljän vallan aikana (lyhyt Viron itsenäisyys, ensimmäinen neuvostomiehitys, natsimiehitys ja neuvostotasavallan aika) selviytymään "voittajana". Keinot olivat raakoja, epäinhimillisiä, petosta, huijausta, ilmiantoja, murhia. Edgar kokee kuitenkin tekevänsä oikein. Hänellä on nilkin moraali ja sammutettu omatunto. 

Edgarin vastakohta on hänen serkkunsa Roland, joka taisteli maan alla eri miehittäjiä vastaan. Aina keinot eivät olleet niin yleviä kuin tavoite – ja se ei voinut olla vaikuttamatta miehen mieleen. Tarinan lopussa Roland kuvataan viinan viemänä, porstuaan sammuneena maalaisjunttina, jota oma tytär häpeää.

Serkusten kautta käydään läpi vuodet 1941–1966, jolloin valta vaihtui Virossa tiuhaan, moni menetti henkensä ja vielä useampi integriteettinsä. Aika oli kamala, ja ansaitsee Oksasen erinomaisen tarinan. 

En tiedä, miten virolaiset ovat ottaneet vastaan Oksasen teokset (tämä ja Puhdistus), mutta epäilen, että aiheesta on edelleen liian vaikea puhua. Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee...

Oli hauskaa jakaa tarina yhdessä. Keskustella siitä. Pohtia historiaa. Yhdistää tarinaa aikaisemmin luettuun. Suosittelen sitä myös pariskuntien yhteiseksi tekemiseksi!

Lukija Esa-Matti Longin rauhallinen ääni ja selkeä lausuminen tekivät kuuntelusta myös mukavaa. Taito sekin. Erityisesti kun miettii nykyisiä radiotoimittajia, joiden puhe on usein kuin kärpästen surinaa korvissa. Sanotaan, että kirjoitus- ja lukutaito rapistuvat, mutta puhetaitokin? Jälkigutenbergiläinen aika – mihin vaimokin tuossa kärkevästi edellä viittasi – suosii pikaista tyydystä, älämölöä ja hengen helppoutta. Onneksi meillä on Sofi Oksanen. 

Kuunnellessa sai alkunsa Virosta ostetuista langoista kaulahuivi Edgar. Oi, miten eläkeläistä ja kapinallista kuunnella ja neuloa.

Mieleen jäi: ” Mitä nopeammin hän ymmärtäisi illegaalien päiväkirjojen ja muistiinpanojen tekijöitä, sitä nopeammin hän pääsisi maan alle kadonneiden miesten perään ja juuri tämän päiväkirjan pitäjän. Hänen pitäisi ymmärtää heidän ajatuskulkunsa paremmin kuin omansa. Sillä vaikka ihminen onnistuisi hankkimaan uuden henkilöllisyyden, uuden nimen, rakentamaan itselleen uuden taustan, jokin vanhasta elämästä paljastaisi aina.”

Matka ajassa: 1940- ja 1960-luku

Matka paikassa: Viro

Kenelle: Viron lähihistoriasta kiinnostuneille, kotimaisen kirjallisuuden ystäville, ihmisyyden saloihin syventyville

Miten tielleni: äänikirjana kirjastosta täysin sattumalta