Heinäkuun heiniä

Pientä hiljaiseloa blogirintamalla ollut koko heinäkuun. Ehkäpä jopa tarkoituksella, sillä olen matkustellut ja kokenut kaikkea perusarjesta poikkeavaa. Lukenut kuitenkin olen, vaikken ehkä samalla intohimolla kuin viime kesällä. Ehkä voin syyttää hieman myös luettavaksi päätyneitä kirjoja – mitään suurta intohimoa ne eivät ole herättäneet, vaikka täydelliseltä pannukakkufiilikseltäkin olen välttynyt. 

Minulle ei selkeästi sovi blogattavien kirjojen jonot, koska motivaatio kirjoittaa kauan sitten luetuista kirjoista häviää. Siksi ajattelin nyt pistää heinäkuun kirjat samaan postaukseen, jotta pääsen taas aloittamaan "puhtaalta pöydältä" toivottavasti parempien kirjojen parissa. Tässä siis lyhyesti lukemastani:

Olin tämän kirjan panttivankina lähes koko heinäkuun, eikä tuttavuutemme ollut kovin miellyttävä. Se, mitä luulin kevyeksi historialliseksi kesälukemiseksi, osoittautui melko puuduttavaksi ja ennalta-arvattavaksi tarpomiseksi läpi 1900-luvun alun Euroopan ja Amerikan sukujen parissa, joista en saanut kiinni oikein ollenkaan. Kun vihdoin sain luetuksi järkäleen – yli 800 sivua tässä kirjassa – päällimmäinen tunne oli helpotus: voin vihdoin jättää taakseni tämän kirjan.

Ken Follettilla on miljoonien suosio. Itsekin olen lukenut vuosia sitten hänen ehkä kuuluisimman 1100-luvulle sijoittuvan teoksensa Taivaan pilarit. Muistan hyppien lukeneeni, mutta lieneekö ollut parempi kuin tämä Vuosisata-trilogian aloittava Kun suuret sortuvat 2010). Kirja kertoo viiden suvun tarinan ensimmäisen maailmansodan myllerryksissä. Alku on lupaava, mutta vähitellen lukeminen muuttui minulla suorittamiseksi. En tiedä, miksi en voi jättää kirjoja kesken, sillä nykyisin tunnen tarvetta lukea aloittamani kirjat loppuun. Ennen näin ei ole ollut. 

Helmet-haasteeseen tämä kohtuu mitäänsanomaton kirja menee kohtaan #30, tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan aikaan.

Toni Morrisonin kirjat ovat upeita. Niin tämäkin omalla tavallaan. Koti (2012) kertoo sodassa pahasti traumatisoituneesta miehestä ja hänen paluustaan kotiin. Toinen päähenkilö on miehen sisko, jonka aikuistuminen on vaikeaa. Korean sodan veteraani Frank kokee vahvaa velvollisuutta tulla auttamaan vaikeuksiin joutunutta sisartaan. Rakkaus sisarusten välillä on syvä, ja kirjaa leimaa toivo paremmasta. 

Lukija ei tiedä kaikkea ja tarina aukeaa vähitellen. Mukana on myös välähdyksiä henkilöiden lapsuudesta. Sotaa ei kaunistella, eikä kotikaan ole onnela. Mustien arkea leimaa rasismi. Väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta on vaikea kestää edes sivuilta luettuna, vaikka Morrison ei liioittele eikä alleviivaa. Kerronta on toteavaa ja realistista, mutta silti kaunista. Ihan hieno lukukokemus siis, vaikkei kovin mieleenjäävä.

Tämä pieni kirja tuli luokseni arpajaisvoittona! En tiennyt siitä mitään etukäteen ja se ehti levätä kirjahyllyssäni lähes vuoden ennen lukemista. Helmet-haasteeseen kohtaan #41, valitse kirja sattumanvaraisesti.

Lisa Wingaten kirja Before We Were Yours (2017) on mielenkiintoinen tapaus: Tämä kirja tuli eteeni aivan yllättäen ja tiesin siitä vain sen, että se on valittu vuoden 2017 historialliseksi romaaniksi Goodreads-yhteisössä. Kirja kertoo sydäntäsärkevän tositapahtumiin pohjautuvan tarinan 12-vuotiaasta Rill-nimisestä tytöstä. Rill ryöstetään neljän sisaruksensa kanssa jokilaivalla asuvilta vanhemmiltaan ja heidät viedään karmivaan lastenkotiin adoptoitaviksi rikkaisiin perheisiin. Seuraa hurja taistelu pitää perhe yhdessä ja päästä takaisin rakkaiden vanhempien luo. 

Tapahtumat kulkevat kahdella aikatasolla: Välillä ollaan 30-luvun tapahtumissa, ja kerronta vei mukanaan. Lasten kohtalo on järkyttävä ja halusin koko ajan tietää, miten heidän käy. Välillä taas  ollaan nykyajassa, jossa nuori asianajaja Avery yrittää selvittää sukunsa salattua historiaa. Nämä osat kirjaa olivatkin sitten huomattavasti heikompia pakollisine rakkaustarinoineen. Turhan sentimentaalista osittain myös makuuni.

Kirjan tekee erittäin mielenkiintoiseksi sen historiallinen tausta. Vuosina 1920 - 1950 Yhdysvalloissa toimi laaja lastenadoptiojärjestö nimeltä Tennessee Children's Home Society, johon järjestelmällisesti varastettiin lapsia köyhiltä valkoisilta perheiltä. Hirviömäinen johtajatar Georgia Tann ei joutunut koskaan vastuuseen teoistaan, vaan rikastui toiminnalla. Satoja lapsia arvellaan kuolleen huonon hoidon takia orpokodissa. Vietin pitkän tovin googlaillen järkyttäviä kohtaloita.

Helmet-haasteeseen tämän äänikirjana kuunnellun teoksen laitan kohtaan #1, kirjassa muutetaan (vaikkei omasta tahdosta ollenkaan). 

Tästä nyt eteenpäin ja uusia tarinoita kohti!

Tara Westover: Educated

31-vuotiaan Tara Westoverin omaelämänkerta Educated (2018) on kiehtovaa (vaiko karmivaa) luettavaa: Miten on mahdollista, että nykypäivänä keskellä länsimaista sivistystä on perheitä ja yhteisöjä, jotka kieltävät lähes kaiken yhteyden ympäröivään yhteiskuntaan? Lapset eivät mene kouluun, eikä heillä ei ole edes henkilötodistuksia. Apua ei haeta edes vakaviin onnettomuuksiin, sillä jumala ja parantavat yrtit riittävät. Maailmanloppua odotetaan kiihkeästi ja yhteiskunnan yksilöä rajoittavat juonet halutaan välttää.

Tätä oli Tara Westoverin lapsuus ja nuoruus. Hän syntyi seitsenlapsiseen mormooniperheeseen keskelle kaukaista Idahon vuoristoa. Tarkkaa päivämäärää hänen syntymälleen ei muista kukaan. Mitään syntymätodistusta tai henkilökorttia hänellä ei ollut, eikä hänen perheensä antanut hänen koskaan mennä kouluun. Päivät kuluivat perheen vaarallisella romuttamolla leikkien. Osa lapsista ei oppinut edes kunnolla lukemaan.

Taran äiti oli yhteisönsä kätilö ja parantaja. Yrtit korvasivat antibiootit ja lääkkeet. Kirjassa kuvataan hyvin elävästi erilaisia kipuja, jotka nykyihminen on lähes unohtanut. Päiväkausia kestävät hammaskivut ja kovat päänsäryt eivät yrteillä katoa, mutta mitään muutakaan ei ole saatavilla. Lääketieteen uskotaan tappavan, joten vanhemmat pitävät lapsensa lääkkeistä erillään. Westoverin perheessä tuntuu tapahtuvan koko ajan vakavia onnettomuuksia: palovammoja, auto-onnettomuuksia ja päähän kohdistuneita iskuja. Lukija vain kauhulla seuraa, kuinka yrtit ovat niihinkin ainoa hoito.

Westover kirjoittaa kaikesta kamalasta huolimatta lämmöllä ja huumorillakin perheestään. Lapsuus oli onnellinen kaikesta huolimatta. Huomaa, että hän todella yrittää ymmärtää vanhempiaan, vaikka onkin itsensä joutunut heistä repäisemään irti. Taran isä on arvaamaton yksinvaltiaspatriootti, jonka sana on laki. Kirjassa annetaan ymmärtää, että hänellä saattaa olla jokin persoonallisuushäiriö, joka selittäisi vimmaista vainoharhaisuutta. Äiti osoittaa välillä jonkinlaista järjen ääntä, mutta lannistuu vahvemman miehensä tahdon alle usein jopa lastensa edun kustannuksella.

Yksi Taran veljistä osoittautuu myös väkivaltaiseksi erityisesti Taraa kohtaan. Henkisestä ja rajusta fyysisestä pahoinpitelystä tulee arkea, johon kukaan ei puutu. Usein uhri muuttuu syylliseksi. Tilanne on ristiriitainen, sillä Tara kokee syvää yhteenkuuluvuutta perheeseensä kaikesta huolimatta.

Miksi kirjan nimi on Educated – koulutettu? Valtaosa kirjan tapahtumista sijoittuu vuorille kaiken sivistyksen, koulutuksen ja usein järjen kantamattomiin. Tara kuitenkin pääsee valtavin ponnisteluin irti tästä kaikesta koulutuksen avulla. 17-vuotiaana hän astuu ensimmäistä kertaa luokkahuoneeseen ja päätyy tielle, joka vie hänet Harvardiin ja Cambridgeen asti. Koulutus vapauttaa hänet, mutta yhteys perheeseen katkeaa. Hinta vapaudelle on todella kova.

Kirja on erinomainen ja omakohtainen kuvaus uskonnollisesta fundamentalismista, jonka uhreina yleensä ovat erityisesti naiset ja lapset. Kuuntelin kirjan äänikirjana oikeastaan samalta istumalta, niin mielenkiintoinen se on. Kirja on saanut Yhdysvalloissa ansaitsemaansa huomiota ja on ollut myyntimenestys.

Helmet-haasteeseen pistän tämän kirjan kohtaan #32, kirjassa käydään koulua tai opiskellaan. Sopii tähän kohtaan hienosti! Kiitollinen tästä lukukokemuksesta!

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Virolainen kirjailija Kätlin Kaldmaa kirjoittaa lempimaastani Islannista. Islanti on uskomaton: kun sen näkee jo lentokoneesta ensimmäistä kertaa, ymmärtää tulleensa paikkaan, jonka luonnon ihmeillä ei ole rajaa ollenkaan. Jäätiköitä silmän kantamattomiin, tulivuoria, raivoava meri, vesiputouksia, kuumia lähteitä ja loputon vihreä kumpuileva maasto, jonka muodostelmat näyttävät milloin peikoilta ja milloin jättiläisiltä. Toisin sanoen Islanti vei minulta jalat alta kerralla. Se on uskomattomin paikka, jossa olen koskaan ollut. 

Islannista kannattaa ainakin lukea, jos ei sinne pääse matkustamaan (vaikka suosittelen vahvasti!). Heti kun kuulin tämän kirjan olemassaolosta, halusin lukea sen. Kaldmaa on itse asunut maassa ja se todella näkyy. Tekstissä näkyy maan sielu saagoineen ja mytologioineen. 

Tarina itsessään ei ole kovin erikoinen mielestäni: se on kuvaus useamman sukupolven sinnikkäästä taistelusta asua kaukaisella rannalla valkoisessa talossa.  Henkilöt jäivät minulle kaukaiseksi, vaikka vahvoja naishahmoja kirja viliseekin. Pääosassa on kuitenkin meri, joka antaa ja todellakin ottaa. Juonta ja henkilöitä enemmän kirja kiehtoo kokeilevalla typografialla, sillä välillä teksti on ympyränmuodossa, ja välillä teksti harppoo muutaman sanan ryppäänä sivulta toiselle. Tämä ei ole aina helppoa lukijalle, vaikka toisaalta on hyväkin pysähtyä ihailemaan tekstin liikettä.

Jostain päädyn nykyisin usein lukemaan proosaa, joka on lähellä runoa. Tässäkin kirjassa on mukana runo toistoineen, metaforineen ja usein myös säkeineen poikkeuksellisten typografisten keinojen takia. Kiitos Fabriikki kustantamolle tällaisten harvinaisten, ei ehkä suuren lukijakunnan kirjojen julkaisusta. Kulttuuriteko tämäkin.

Helmet-haasteeseen kirja olisi mennyt sopivasti useampaankin kohtaan, mutta nyt laitan sen kohtaan #8, balttialaisen kirjoittajan kirjoittama kirja. Olisi ollut ehkä kiva tähän kohtaan myös balttiaan sijoittuva kirja, mutta menköön nyt näin. Toivottavasti jo pian pääsen kirjamatkoillani sinnepäin. Lähden nyt vähän pidemmälle matkalle Eurooppaa kiertämään ja olen pakannut mukaan valtavia tiiliskivikirjoja. Miksi, oi miksi juuri paksuimmat kirjat kiehtovat? 

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Länsimaisista arvoista on tullut absoluuttinen totuus. Ihmiset, jotka eivät sitoudu niitä noudattamaan, lähetetään synkkään ghettoon nimeltä Kaningården.  Siellä muslimeille syötetään sianlihaa ja asutaan ilman sähköä eristettynä muusta yhteiskunnasta. Kapinoitsijat vaiennetaan hermomyrkyllä. Tämä kaikki siis lähitulevaisuuden fasistisessa Ruotsissa.

Runoilija-kirjailija Johannes Anyurun He hukkuvat äitinsä kyyneliin (suom. 2018) on ravistellut ja puhututtanut. Se tuntuu raastavan auki koko pohjoisen sielun: Kuka kelpaa ruotsalaiseksi? Ketä voi kutsua todelliseksi kansalaiseksi? Pinnan alla kytee paljon sellaista, josta ei mielellään puhuisi. Juuri tähän kipeään kohtaan Anyuru iskee sellaisella voimalla, että todella tietää lukeneensa ajan henkeä koskettavan kirjan. Teksti on kaunista ja taitavaa, eikä se syytä, vaikka surulliseksi se kuitenkin tekee – kirja on kuin runo, niin taitavasti tunnelma välittyy.

Kaikki alkaa julmalla ääri-islamistien terrori-iskulla sarjakuvaliikkeeseen. Islamia on pilkattu ja se pitää nyt kostaa vääräuskoisille. Yksi iskuun osallistuneista terroristeista – nuori tyttö –väittää poliisille tulevansa tulevaisuudesta ja halunneensa estää terroriteon. Tytön tarina tulevaisuuden Ruotsista on kauhea, mutta samalla jää avoimeksi, onko se sittenkin vain hajonneen mielen tuotosta. Hän haluaa kertoa varoittavan tarinansa kirjailijalle, yhtymäkohtia löytyy Anyuruun, joka itsekin pohtii islaminuskoisena paikkaansa Ruotsissa. Onko maassa heille tilaa?

Aika ei ole teoksessa "suoralinjainen jatkumo, vaan enemmänkin maisema", kuten kirjassa mainitaan useampaan kertaan. Lukijan ei olekaan aina tarpeellista tietää, millä tasolla liikutaan. En ollut lukenut teoksesta paljoakaan ennen lukemista – usein välttelen tietämästä teoksista liikaa ennakkoon–, nyt kuitenkin tästä olisi voinut olla hyötyä, sillä olin vähän ulalla aluksi. Kuka puhuu ja missä mennään? Helsingin Sanomien kirjailijan haastattelu avasi kirjaa hienosti, eli suosittelen nyt poikkeuksellisesti lukemaan kirjasta hieman ennakkoon.

Anyurun kirjassa vierauden ja toiseuden tematiikkaa käsitellään poikkeuksellisen hienosti – jo ensisivuilta tietää lukevansa harvinaisen hyvää kirjallisuutta. Se voittikin Ruotsin arvostetuimman kirjallisuustunnustuksen, August-palkinnon, viime vuonna. Onneksi palkittiin, sillä kirja on moniääninen, eikä se julista vain yhtä totuutta, päinvastoin se herättää kysymyksiä. Se tarttuu vaikeaan aiheeseen ja kertoo kaikesta surusta, jota ihmisten kykenemättömyys kohdata toisensa ja keskustella erilaisuudesta aiheuttaa. Hieno, hieno kirja, vaikka minua se pelotti myös vähän. 

Helmet-haasteeseen kirja tulee haasteen viimeiseen kohtaan 50, kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Kesälukemiseksi tätä kirjaa suositeltiin ja siihen tartuin. 

Anne Frank: Päiväkirja

Joskus sitä toivoo, että eläisi toisenlaisessa maailmassa. Täysin toisenlaisessa. Olen vältellyt tätä 1900-luvun yhtä tunnetuinta teosta siitä syystä, että pelkäsin sen ahdistavan liikaa. Oikeassa olin: Anne Frankin Päiväkirja on hyvin surullinen kirja, tosin ei siksi, mitä nuori päiväkirjaansa on tallentanut, vaan siksi millainen maailmamme on. Miten voi olla mahdollista, että on olemassa voimia, aatteita ja sulaa hulluutta, joka ajaa ihmisen vainoamaan toista – yhä uudelleen ja uudelleen? Miten on mahdollista, että maailmassa ei ollut tilaa tällaiselle kirkasälyiselle ja humaanille nuorelle?

Anne Frankin Päiväkirja ei ole helppoa luettavaa. Aloitin, jätin kesken, aloitin uudelleen. Nuoren – kirjan alussa melkein lapsen vielä – arjen ja ajatusten seuraaminen ei aina ollut kovin kiinnostavaakaan. Hämmästyttävän samanlaiselta nuorelta Anne vaikuttaa kuin tämänkin päivän nuoret. Oman identiteetin etsintä, suhde vanhempiin ja tulevaisuuden monet unelmat löytyvät kirjan sivuilta kuten lukuisista muistakin nuorten päiväkirjoista. Erona kuitenkin on äärimmäiset olosuhteet, joihin Anne muiden salaisen siiven asukkaiden kanssa on joutunut. Uskon Annen tietäneen kirjoittaessaan päiväkirjansa poikkeuksellisuuden. Hän raportoi olojaan ja tietää, miten outoon tilanteeseen hän on ajautunut. 

Luin päiväkirjan laajimman version, johon on lisätty myös Annen isän Otto Frankin toimittamasta kirjasta poistetut kohdat. Anne kirjoittaa hyvinkin suorasti seksuaalisuuteen ja naiseksi kasvamiseen liittyvistä asioista, joten ymmärrän, miksi isä halusi joitakin kohtia poistaa. Anne kirjoittaa myös muista asukeista hyvin kärkevästi. Isän ei ole ollut varmasti helppoa kaikkea lukea. 

Tätä kirjaa on tutkittu ja analysoitu aivan riittämiin, joten kirjan tapahtumista ei liene tarpeen kirjoittaa lisää. Se on tärkeä teos, ja Anne antaa kasvot ja äänen tuhansille muille sorretuille – yhä edelleen. Yhden ihmisen mukana kuolee koko maailma sanotaan, mutta onneksi Annen sanat kuitenkin jäivät. Maailma menetti yhden loistavan sielun ja sitä on syytä surra edelleen. 

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan #24, surullinen kirja. Tämän kirjan myötä olen puolessa välissä haastetta; ja mikä hieno matka se on ollutkaan jo tähän mennessä! Täytyy pian kirjoittaa pieni katsaus jo nyt luetuista.

Mieleen jäi: Annen kyky kuvata ympäristöään ja arkeaan on ikäisekseen todella hienoa. 

Matka ajassa: 1942-1944

Matka paikassa: Amsterdam

Kenelle: Ihan kovin nuorelle en tätä suosittele, vaikka teos on nuoren kirjoittama. Nykylukijalle (tai ainakin minulle) se tuntui välillä jopa puuduttavalta, vaikka on täyden viiden tähden kirja ja kaiken maineensa arvoinen.

Miten tielleni: Kirjastosta.

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät

Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät (2018) on kirja matkustamisesta – mutta yhtä paljon myös lukemisesta ja kirjoittamisesta. Rannelan päiväkirjamerkinnät ympäri maailmaa avaavat lukijalle pienen mahdollisuuden kurkistaa kirjailijan työn arkeen, vaikka matkoilla ollaankin. 

Heti alkuun täytyy sanoa, että Rannelan pieni matkakirja on ihana! Siinä etsitään kiireiselle ja taakoitetulle nykyihmiselle rauhoittumista ja tasapainoa. Rannela hakeutuu luonnon ääreen ja kirjoittaa kunnioittavasti siitä. Luontokohteet kuten Islannin vaellukset ja Kiilopää Lapissa savusainoineen ovat lukijallekin lepohetkiä: Rannelan kirja tekee hyvää. 

Olen ennenkin tykännyt Rannelan kerronnasta ja tyylistä, mutta tässä kirjassa hän paljastuu varsinaiseksi sukulaissieluksi. Kaupungit alkavat elää, pienet yksityiskohdat ja ihmiset ovat kuin ne itse kohtaisi ja kokisi. Rannela kirjoittaa tästä itsekin: kaikkialla ei tarvitse itse käydä, sillä lukumatka on valtavan antoisa ja rajaton – myös huomattavasti halvempi – vaihtoehto. Rannela antaa runsaasti lukuvinkkejä maailmanympärysmatkalle. Saatan jopa itse lähteä kiertämään näin maailmaa lähitulevaisuudessa.

Tätä kirjaa suosittelen kaikille kesälukemiseksi! Helmet-haasteeseen kirja sopii minulle kohtaan #48, haluaisin olla kirjan päähenkilö. Matkustamaan pitäisi päästä pian, sillä pieni kateuden tunnekin kalvoi ja haikeus nousi ihanista matkoista lukiessa.

Min Jin Lee: Pachinko

Montako Etelä-Koreaan tai Japaniin sijoittuvaa kirjaa olen lukenut? En valitettavasti kovin montaa, joten tuntui erittäin mielenkiintoiselta ja raikkaalta lukea Min Jin Leen Pachinko (2017) romaani. Kuuntelin sen englanniksi äänikirjana työmatkoillani, joka sekin lisäsi erilaisen lukukokemuksen tuntua. Työkaveri ylisti kirjaa maasta taivaaseen, ja luotin hänen makuunsa. Ilman häntä tuskin olisin tätä kirjaa lukenut.

Kirjat muuten kertovat paljon lukijastaan ja tulkinnat vielä enemmän. Olen viime aikana innokkaasti tarttunut jokaiseen ympärilläni kuulemaani kirjallisuuskeskusteluun ja kartuttanut lukulistaani. Tämä on valtavan hieno harrastus, ja koen itseni etuoikeutetuksi, koska ympärilläni on paljon lukevia ihmisiä.

Patchinko on usean sukupolven läpi kulkeva tarina selviytymisestä vieraassa kulttuurissa, kunniasta ja rakkaudestakin. Kirja kertoo korealaisten rankasta lähihistoriasta – 1900-luvun alkuvuosikymmenistä 1980-luvulle asti. Köyhään mutta ylpeään sukuun syntynyt Sunjaa on kohdata häpeällinen osa: hän tulee raskaaksi suhteesta naimisissa olevaan mieheen. Sunjan pelastaa kristitty pastori, joka vie hänet Japaniin. Alkaa yksityiskohtainen ja täynnä äärettömän mielenkiintoista historiaa oleva tarina, joka ainakin minulle avasi paljon korealaisten ja Korean kohtaloa.

Kirja alkaa erittäin lupaavasti, enkä olisi malttanut lopettaa lainkaan. Kirja kuvaa varsinkin naisten heikkoa asemaa yhteiskunnassa ja korealaisessa kulttuurissa – elämä on usein varsin ennaltamäärättyä, mutta historian tapahtumat heittelevät ja vievät melko sattumanvaraisesti ihmisiä uuteen. Korealaiset joutuvat taistelemaan paikastaan Japanissa kovaa työtä tehden ja usein heitä ei siltikään hyväksytä osaksi yhteiskuntaa. Kirjan erikoinen nimi tulee korealaisten Japanissa suosimista (uhka)peliluolista.

Kirjan loppua kohden kiinnostukseni hieman laantui ja välillä en pysynyt vaihtuvissa henkilöiden takia perässä, kuka on kukin. Eteläkorealaiset nimet kuunneltuina tuntuivat vaikeilta. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Virkistävä kokemus!

Helmet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #39, kirja on maahanmuuttajan kirjoittama. Min Jin Lee on Amerikkaan muuttanut eteläkorealainen, joka myös tässä kirjassa kertoo maahanmuuttajista. Kirja sopii siis hyvin tähän kohtaan.

Mieleen jäi: Eteläkorealaisen kulttuurin avautuminen ruokineen ja perinteineen

Matka ajassa: 1900-luvun alusta 1980-luvulle

Matka paikassa: Etelä-Korea ja Japani

Kenelle: Ihan kelpo lukemista kelle vain!

Miten tielleni: Kirjastosta äänikirjana. Työkaveri suositteli.