Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja

Aina joskus tulee eteen näitä kirjoja, joista on vaikea kirjoittaa oikein mitään. Chileläisen runoilija-kirjailijan Alejandro Zambran pienoisromaani Kotiinpaluun tapoja (2011, suom.2017) on juuri yksi näistä. Olen ottanut tavakseni kirjoittaa melkein heti saatuani kirjan luettua, mutta tämän kirjan postaus on jäänyt jonoon odottelemaan – harmittavasti. Ehkä tästä syystä tuntuu, etten saa kiinni teoksesta juuri ollenkaan.

Olen huomannut Fabriikki kustannuksen tekevän pieniä kulttuuritekoja vähän väliä, ja jälleen on ilo lukea suomeksi teos, joka helposti jäisi suurempien ja helpompien tarinoiden varjoon. Kirja ei ollut minulle lyhyestä sivumäärästä huolimatta kevyt luettava: juonta ei ollut nimeksikään, henkilöt olivat kuin harsoa ja kerronta yhtäkkiä niin syvällistä, että täytyi pysähtyä. 

Kirjassa kuljetaan kahdella tasolla. Siinä kerrotaan kirjan syntymisen (synnyttämisen) vaikeudesta ja siihen liittyvistä valinnoista ja vastuusta. Kuka joutuu tai saa kunnian päästä kirjan henkilöksi? Nouseeko sivuhenkilö sittenkin usein vastentahtoisesti päähenkilön osaan? Miten kirjailija henkilönsä kuvaa, ja mikä onkaan totuus? Toinen tarinan taso on Chilen väkivaltainen ja vaiettu lähihistoria. Miten monella tapaa sen voi muistaa? Kuka olikaan paha ja kuka hyvä? Mihin omat vanhemmat ja sukulaiset asettuvat tällä hyvyyden ja pahuuden janalla? 

Voimakkaimmin kirjasta välittyy tunnelma, ja tässä mielessä suorasanainen teksti muistuttaa runoa. Lukijalle välittyy epäselvä ja hämmentävä, mutta kiusallisen usein toistuva ajatus: jostakin pitäisi puhua, mutta silti päädytään vaikenemaan. Kotiin kyllä palataan, mutta mikään ei näytäkään siltä kuin muistaa. Muistot taitavat nekin olla vääriä ja tilanteiden tulkinnat menneet kohtalokkaasti metsään. Parempi olisi ollut pysyä pysyvästi poissa.

Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan #26, kirja kertoo paikasta, jossa en ole koskaan käynyt.

Mieleen jäi: Voimakas menettämisen tunnelma

Matka ajassa: nykypäivä ja lähimenneisyys 

Matka paikassa: Chile

Kenelle: Lukijalle joka sietää rikottua juonta ja nopeasti pakoon liukkivia henkilöitä

Miten tielleni: Kirjastosta 

Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä

Joskus kirjan maailma on niin elävä, että melkein voi lukijakin sanoa kokeneensa, eläneensä, nähneensä saman kuin kirjan henkilöt. Näin käy Hilla Hautajoen esikoisteoksen  Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä – Harharetkiä Latinalaisessa Amerikassa (2017) lukijalle. Lähes opin espanjaa ja tanssin salsaa yhdessä Hillan kanssa – tai jos ei nyt sentään, niin ainakin kirja oli värikäs pommi valoa ja energiaa skandinaavisen harmaan taivaan alle. 

Tämä valoisa ja positiivinen matkakertomus kuvaa Hautajoen oman tarinan väsähtäneestä työnarkomaanista maailman jokaisen kolkan onnelliseksi kiertelijäksi. Hautajoki teki rohkean valinnan jättää tuttu elämä taakseen ja lähteä oppimaan espanjaa Guatemalaan, maahan josta ei tiennyt juuri mitään. Matka ei jää yhteen maahan, vaan vie Latinalaisen Amerikan eri maihin, erilaisiin kyliin ja kaupunkeihin sekä ennen kaikkea erilaisten ihmisten pariin. 

Kirjassa tärkeämpää kuin itse kohteiden kuvaaminen on matkanteko. Jokainen reppu, rinkka tai painava matkalaukku mukanaan matkannut tunnistaa itsensä Hautajoen kirjasta. Aurinko on armoton, olo on sairas ja hämmentynyt, bussi on täynnä, vieraat ihmiset tuijottavat ja vähäisetkin väärät valinnat voivat johtaa katastrofiin. Ja kuitenkin – matkustaminen on vapautta, uusia ainutlaatuisia kohtaamisia ja itsensä haastamista! 

Minulla on erityinen paikka sydämessäni matkustelulle ja matkakertomuksille. Ne saavat aina minut tuntemaan olevani elossa, ja tästä Hautajokikin kirjoittaa: matkustaminen vaaroineen vie niin lähelle kuolemaa, että matkaaja tuntee olevansa elossa joka solullaan aistit äärimmilleen ärsytettyinä. Hautajoki ei vain kuvaa matkustelua ja vierasta kulttuuria, vaan antaa sivuillaan tilaa itsessään tapahtuvalle muutokselle varsin yksityiskohtaisesti ja yksityisesti. 

Vahva suositus tälle kirjalle: se on peittelemätön, rohkea ja elämänmyönteinen! Sanoisinko jopa ihana! 

Helmet-haasteeseen kohtaan #4, nimessä on jokin paikka. 

Mieleen jäi: Matkustelu tekee kirjoittajan todella onnelliseksi, ja onnellista ihmistä on mahtavaa seurata ja kuunnella.

Matka ajassa: 2008 taitaa tämä matka alkaa. Onkohan se päättynyt vieläkään?

Matka paikassa: Väli- ja Etelä-Amerikka

Kenelle: Sohvamatkaa kaipaavalle

Miten tielleni: Kirjastosta E-kirjana.

Gaël Faye: Pienen pieni maa

Eikö olekin kaunis kirjan kansi? Poika vailla huolia keskellä lapsuuden loputtomia huolettomia päiviä. Aurinkoa ja väriä. Leikkiä ja seikkailua. Ranskalais-burundilaisen kirjailijan Gaël Fayen kirjan Pienen pieni maa (suom. 2018) kansi sekä avaa kirjan maailmaa että pettää lukijan hyvin julmasti: kirja nimittäin kertoo erään lapsuuden ja viattomuuden lopusta. 

Ranskalaisen isän ja ruandalaisen äidin 10-vuotias poika, Gabi, elää melko onnellista ja turvattua elämää Burundista. Levottomuudet ja myöhemmin tutseihin kohdistuva kansanmurha tekee Gabin lapsuudesta, perheestä, suvusta ja koko elämästä täysin erilaisen. Naapurista tulee vihollinen ja leikkikavereista murhaajia. 

Kirja kulkee suurimmaksi osaksi lapsi-Gabin kerronnan kautta eteenpäin. Kirja alkaa kuitenkin jo aikuisen Gabin pohdinnalla, mikä etäännytti minut pitkäksi aikaa lapsikertojasta. Burundi kuvataan todella elävästi väreineen, ihmisineen ja tunnelmineen, enkä muista koskaan lukeneeni yhtään kirjaa, joka tähän pieneen valtioon sijoittuisi. Mielenkiintoinen lukumatka tämä oli, vaikkei kovin mieleenjäävä kuitenkaan.

Olisi kiva tietää kirjailijasta enemmän. Onko kirja missään määrin omaelämänkerrallinen vai täysin fiktiota? Kirja ei mässäile kauhuilla, vaan on suurimmaksi osaksi lapsen arjen kuvausta, joka vähitellen muuttuu aivan absurdiksi. Hutujen ja tutsien taistelut sekä kansanmurha ovat järkyttävä osa ihmiskunnan lähihistoriaa. En lainkaan muistanut, että tämä tapahtui vasta 1990-luvulla, eikä maailma – silloinkaan – tehnyt mitään, vaikka asiasta tiedettiin. Miten surullista! 

Olen viettänyt melkein koko alkuvuoden melko raskaiden kirjojen parissa; sota ja elämän rajallisuus ja usein myös raakuus vetävät puoleensa. Tämä tuskin tulee muuttumaan, mutta nyt tuntuu, että kuppi on hetkeksi täynnä. Vielä yksi rankka kirja on luettavana, mutta sitten saavat kauhut vähäksi aikaa jäädä. Pitää saada kevyttä, iloista, huumoristista, ovelaa ja yllättävää kirjallisuutta. Oikeasti valoa ja väriä kevääseen. 

Helmet-haasteeseen tämä kirja olisi sopinut useampaan kohtaan, mutta valitsen kuitata tällä teoksella kohdan #47, kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

Mieleen jäi: "Seurattuani jälkiäni menneisyyteen tajusin, että minut oli karkoitettu lapsuudestani. Se tuntuu vielä julmemmalta."

Matka ajassa: 1990-luku, kirjan alussa ja lopussa nykyhetki.

Matka paikassa: Burundi, Ranska, Ruanda

Kenelle: Afrikan historiasta ja lapsuuden kuvauksesta kiinnostuneelle

Miten tielleni: Kirjastosta 

Kim Leine: Kuilu

Tanskalaisen kirjailijan Kim Leinen suurromaani Kuilu (2015, suom. 2018) kertoo nuorista kaksosista, jotka lähtevät vapaaehtoisina Suomen kansalaissotaan. Taistelu punaisia vastaan raaistaa ja oikeastaan sekoittaa raiteiltaan pysyvästi kummankin veljeksen, Ibin ja Kajn, elämän, psyyken ja identiteetin. Romaani laajenee kokonaiseksi elämäntarinaksi iloiselta 20-luvulta kohti uutta vielä raaempaa sotaa Tanskan vastarintaliikkeessä. 

Täytyy tunnustaa, että odotin tämän kirjan lukemista todella paljon. Leinen aikaisempi romaani Grönlantiin sijoittuva Ikuisuusvuonon profeetat (2012) on ollut pitkään lukulistallani, ja olen nähnyt pelkästään romaania kehuvia kirjoituksia. Kun vielä kuulin Suomi-yhteydestä tässä uudemmassa kirjassa, olin aivan myyty. Usein kovat odotukset eivät ole hyvä lähtökohta – sen olen huomannut lukumatkoillani. Näin kävi osittain nytkin, sillä tiiliskiven kokoinen Kuilu paljastui melko rankaksi – tai vähintään ristiriitaiseksi – lukukokemukseksi, vaikka kerronta on osittain poikkeuksellisenkin erinomaista.

Mikä sitten meni vikaan? En saanut kaksosiin juuri minkäänlaista yhteyttä, mikä olisi ehkä suotavaa yli seitsemänsadan sivun romaanissa. Kansalaissodassa Ib muovautuu varsinaiseksi lahtariksi, ja sodan jälkeen hän jatkaa murhiaan sosiopaatti-psykiatrina. Veljeksistä Kaj on hieman inhimillisempi, ja hänen näkökulmastaan tapahtumia seurataan enemmän. Kaj lukuisat naisseikkailut kertovat, ettei hänkään juuri pysty pysyvään suhteeseen. Sota on korruptoinut, raaistanut ja tuhonnut jotain pysyvästi. Seikkailunhaluisista nuorukaisista tuli massamurhaajia. Kaj tuntuu rakastavan kaikkia naisiaan, mutta kohtalon oikkujen myötä hänkin päätyy kylvämään kuolemaa lähelleen. 

Kuilu jättää tyhjän olon, sillä lukijakin tippuu loputtoman syvään ihmisen pimeyteen, eikä mistään saa kiinni, joten koko kirja on vapaapudotusta alusta loppuun. Varsinkin aivan viimeisillä sivuilla en voinut olla miettimättä, eikö tämä raakuus koskaan lopu. Ehkä tämä on kirjailijalta täysin harkittua, ehkä ei. Joka tapauksessa kustannustoimittajalle ja saksille olisi myös ollut mielestäni työtä: tarinaa olisi voinut lyhentää reilut kaksisataa sivua kevyesti sen siitä yhtään kärsimättä. 

Kerronta on ytimekästä, yleensä lyhyitä virkkeitä ja välillä jopa töksähtelevää. Mielestäni kuvaus 20-30-luvun Saksan kuvaus on mielenkiintoinen ja ihmisten ulkoisen olemuksen  kuvaajana Kim Leine taitaa olla jopa nerokas. Henkilöiden sisäinen maailma, tai sen pimeys ja tunteettomuus, etäännytti ja jätti kylmäksi. 

Kirja sijoittuu Suomeen, Tanskaan, Saksaan ja Yhdysvaltoihin, joten sijoitan sen Helmet-haasteessa kohtaan #14, tapahtumat sijoittuvat useampaan maahan. 

Mieleen jäi: "Täytyy syleillä sitä mitä ei voi ymmärtää, Ib sanoo. Ja täytyy syleillä pahuutta, myös sitä mikä on sisällämme. Sitten voi saada rauhan."

Matka ajassa: Vuodesta 1918 1940-luvulle.

Matka paikassa: Suomi, Tanska, Saksa, Yhdysvallat

Kenelle: Jos pystyt keskittymään ihmisten pahuuteen ja nautit pitkästä romaanista, tämä voi olla kirjasi

Miten tielleni: Kirjastosta (myöhästymismaksuja tuli!)

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kaikki liikkuu eikä mikään pysy paikallaan. 

Platon, Kratylos

Kate Atkinsonin romaanissa Elämä elämältä (2013, suom. 2014) mikään ei pysy paikallaan. Paitsi että juoni on ajallisesti rikottu ja pomppii, myös päähenkilö, englantilainen Ursula, elää elämästään usean eri version. Kirja leikkii ajatuksella, mitä jos voisi yrittää elämässä uudelleen ja uudelleen, niin että vihdoin onnistuisi elämään parhaan mahdollisen elämän? Miten paljon onkaan kiinni pienistä sattumista, joilla voi olla valtavia vaikutuksia historian kulkuun.

Nyt täytyy heti myöntää: Kate Atkinsonista on tullut yksi lempikirjailijoistani luettuani kesällä saman Toddin perheen tarinaa kertovan Hävityksen jumalan. Ihastuin runsaaseen kerrontaan ja kirjan brittiläiseen huumoriin. Meni kuitenkin useampi kuukausi ennen kuin sain aikaiseksi tarttua aiemmin ilmestyneeseen Elämä elämältä -romaaniin. Hävityksen jumala kertoo Toddin perheen lentäjäpoijan Teddyn tarinaa, kun taas Elämä elämältä kertoo isosiskon tarinan (tai tarinat). Samat henkilöt, äiti Sylvie, Toddin perheen lapset, epäsovinnainen täti Izzie, ilahduttavat. Hienoa, että sain viettää heidän kanssaan aikaa enemmän!

Ursula kuolee lukuisasti, ensimmäisen kerran jo syntyessään ja elää monta – usein täysin erilaista – versiota elämästään. Tämä tuntui aluksi hieman haastavalta rakenteelta, enkä meinannut saada kiinni tarinasta. Vasta puolen välin jälkeen olin aivan koukussa, ja Atkinsonin tuttu velhomainen kerronta sai pyörittelemään päätä ihmetyksestä, niin hienoa tekstiä.

Toisen maailmansodan kauhut muuttavat pahaa-aavistamattoman Toddin perheen elämän pysyvästi. Porvarillisen ja pääosin onnellisen, ellei jopa idyllisen, maaseutuelämän kuvaus vaihtuu Lontoon ja Berliinin pommitusten kuvaukseen. Koko manner luhistuu ja eikä paluuta entiseen ole. Olisiko kuitenkin miljoonien kuolema ja kärsimys pystytty estämään, jos Hitlerin salamurha olisi onnistunut jo varhaisessa vaiheessa?

Saa nähdä, onko Toddin perheen tarina nyt kerrottu, vai tuleeko vielä yksi romaani vaikka Izzien näkökulmasta. Jos tulee, luen sen heti, sillä sen verran upeaa on Atkinsonin teksti. Aivan Hävityksen jumalan tasolle ei tämä varhaisempi romaani yllä mielestäni, mutta hieno lukukokemus se on todellakin.

Helmet-haasteeseen liitän kirjan kohtaan #34, kirjassa syntyy jotakin uutta. Uutta todella syntyy koko ajan, sillä jokainen pienikin valinta voi synnyttää kokonaan erilaisen elämäntarinan.

Mieleen jäi: Kate Atkinsonia kannattaa lukea aina.

Matka ajassa: 1910-luvun alusta 1960-luvulle, vaikka pääosin toisen maailmansodan aika.

Matka paikassa: Englanti, Saksa

Kenelle: Kaikillehan tämä!

Miten tielleni: Kirjastosta

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918

Suomalaisten kohtaloita kansalaissodan ajalta:

Milja, Uusimaa:

-syntyy äärimmäiseen köyhyyteen ja menettää äitinsä jo varhain

-huutolaislapsena  ja piikana julmassa talonpoikaisperheessä

-vahvatahtoinen, yritti karata jo lapsena, mutta jäi kiinni 

ja joutui henkisen ja fyysisen hyväksikäytön uhriksi tämän takia

-ilmeisesti kodin perintönä omaksuttu kommunismi 

vie kansalaissodan alkuvaiheessa liittymään punakaartiin

-taistelee aktiivisesti Tampereella punaisten joukoissa, loukkaantuu kyynerpäähän, mutta toipuu.

-päätyy valkoisten erityisesti vihaamaksi tapettuaan vangin Tampereella

- Jää valkoisten vangiksi keskitysleirille, jossa näkee nälkää ja joutuu raiskatuksi toistuvasti. Saa sukupuolitaudin.

-Tuomitaan isänmaan vihollisena kuolemaan, mutta säästyy tuomiolta

-Vastoin todennäköisyyttä selviää hengissä leiriltä, mutta vangitaan uudelleen.

-Selviää jälleen ja aloittaa hitaan sopeutumiseen yhteiskuntaan. Ottaa kasvattilapsen.

Waltteri, saamelainen, Lappi

- syntyy vaatimattomiin oloihin

-huutolaislapseksi isänmaalliseen perheeseen

 ja julmista oloista huolimatta voittaa perheen suosion.

- ennen sotaa päätyy suojeluskuntalaiseksi

 ja vaikuttaa kylässä torppareiden aktiivisena häätäjänä

- sodassa etenee nopeasti valkoisten upseeriksi

-teloittaa punaisia, maine julmana

-haavoittuu Tampereen taistelussa, toipuu

-palattuaan kansalaissodan taisteluihin kaatuu vihollisen ammuttua häntä silmään

Vilho, Kainuu

-tausta vaatimaton, orpo

-perheen perintönä syvä uskovaisuus

-päätyy huutolaislapseksi kartanoon

-lupaavan alun jälkeen joutuu vaikeuksiin kartanossa 

ja herättää valkoisten epäluulon ja vihan

-uskovaisuutensa takia myös punaiset vieroksuvat, vaikka ottavat joukkoihinsa 

-pakenee taisteluita erämaamökkiin

-joutuu toisen karkurinaisen puukottamaksi ja kuolee pakomatkalla.

Nämä kolme (fiktiivistä) kohtaloa ovat minun, Mike Pohjolan ja arpapelin yhteisiä luomuksia. Mike Pohjolan romaani Sinä vuonna 1918 (2018) antaa lukijalle harvinaisen mahdollisuuden vuorovaikutukseen: Lukija saa määrätä henkilönsä tietyt reunaehdot, esimerkiksi asuinpaikan, nimen, onko kyseessä juutalainen, tataari, venäläinen, saamelainen vai ei mikään näistä. Hahmon alkulähtökohta on aina vaatimaton ja vaikea. Sen jälkeen hahmo on lukijan valintojen, kohtalon (arpanoppa) ja tiettyjen historiallisten tapahtumien ja realiteetin armoilla. 

Teksti on kirjoitettu sinämuodossa, joten kohtalot tulevat lähelle. Huomaa, että Mike Pohjola on harrastanut paljon roolipelaamista, sillä lukija päätyy nyt keskelle roolipeliä. Kohtalot ovat julmia ja realistisia, mutta joskus pientä toivoakin – jos kaikki osuu sattumalta kohdalleen – on, vaikka historiallinen aika on yksi Suomen verisemmistä. 

Mahdollisuuksia paksussa kirjassa on lukemattomia, ja minua tämä innosti lukemaan yhä uudelleen ja luomaan uusia hahmoja kohtaloineen. Entä jos hahmo olisikin jo lapsena valinnut paeta tai entä jos hän olisi tajunnut mielistellä kasvattajiaan enemmän? Luin eri versioita lähemmäs kymmenen. Kaksi hahmoistani selvisi, yksi kuoli nälkään ja tauteihin jo lapsena, loput kuolivat kansalaissodan taisteluissa tai siviiliuhreina. Kärsimystä, hyväksikäyttöä ja väkivaltaa riittää, joten mikään lasten lukemistoa tämä ei todellakaan ole pelillisestä rakenteesta huolimatta. 

Mike Pohjola on selvästi tutkinut kansalaissotaa ja sitä edeltävää aikaa, joten tapahtuma-ajan ja -paikan kuvaus on realistinen, mutta mitään kovin elävää historiallista kehystä ainakaan minun hahmoilleni ei tullut. Tarinat jäivät melko ohuiksi, koska vaihtoehtoja on niin monia, joten mikään kaunokirjallinen elämys Mike Pohjolan romaani ei ole. 

Mike Pohjola kuitenkin yrittää ja uskaltaa uutta, ja tämä ansaitsee kiitoksen. Hienoa, että joku tuo erilaisia kansalaissodan aikaisia suomalaisten kohtaloita esille. Nykylukija pääsee eläytymään hyvin konkreettisella tavalla köyhyyteen, eriarvoisuuteen ja sodan julmuuksiin. Mielenkiintoinen – ja totisesti erilainen – lukukokemus. Ehdottomasti kirja kannattaa kokea.

Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan #44, kirja liittyy johonkin peliin, tässä tapauksessa roolipeliin. Melkein jo pelkäsin, että tämän kohdan kanssa tulisi vielä päänsärkyä, mutta nyt kirjan rakenne tarjosi yllättävän mieluisan haastekohdan toteutuksen. Kiitos, Mike!

Mieleen jäi: Elämä on toki valintojen ja kohtalon arpapelia. Vaihtoehdot olivat sata vuotta sitten paljon vähäisemmät.

Matka ajassa: 1900-luvun alusta vuoteen 1919.

Matka paikassa: Koko Suomi

Kenelle: Erilainen lukukokemus aikuisille

Miten tielleni: Kirjastosta

Rosa Liksom: Everstinna

Nyt täytyy myöntää, että tuntuu kovin vaikealta kirjoittaa Rosa Liksomin Everstinnasta (2017) mitään. Koko ajan mielessä on, että tätä kirjaa on luettu ja siitä on kirjoitettu jo varsin tyhjentävästi todella paljon. Tavoistani poiketen luin blokkauksia ennen omaa lukemista, ja tuntuu että vain toistan  kehuja.  Pakko kuitenkin on liittyä niiden kuoroon: Everstinna on loistava kirja monella tasolla!

Everstinna on yhden yön läpi kestävä monologi, jossa päähenkilö kaivelee sisintään ja maalaa oman elämänkertansa kaikessa kauheudessaan. Everstinna tuntuu eläneen useamman elämän monessa eri roolissa: hän on ollut natsi, väkivaltaisen ja sadistisen everstimiehensä hyväksikäyttämä mutta yhteiskunnan arvostama vaimo, kirjailija-opettaja ja lopulta itsensä löytävä nainen.  Kirja on fiktiivinen esitys kirjailija Annikki Kariniemen elämästä (minulle tuntematon kirjailija). 

Kirjan punainen kansi on varoitus, sillä kirja on täynnä hyväksikäyttöä, väkivaltaa ja ahdistusta. Everstinnan elämä ei todellakaan ole helppoa luettavaa, vaan sen seuraaminen on välillä jopa vastenmielistä. Avioliittohelvetti on kuvattu niin elävästi, etten muista sitten Maria Jotunin Huojuvan talon lukemisen törmänneeni vastaavaan ainakaan kotimaisessa kirjallisuudessa.  

Lisäksi syvään juurtunut natsi-ideologia sotien välisessä Suomessa on osa historiaa, joka on mielellään usein unohdettu. Meillä oli Suomessa ihan kotikutoisia natseja, ja saksalaisille aseveljille avattiin Lappi kyseenalaisine vankileireineen. 

Aiheet ovat siis rankkoja, mutta kieli jolla ne kerrotaan on nautinto. En ole murteella kerrotun kirjallisuuden suuri ystävä, mutta Liksomin mäenkieli on helposti ymmärrettävää upeaa luettavaa, jopa taiturimaista. Liksom pitäisi palkita jo pelkästään kielen takia, sillä niin rikkaasti taipuu suomen kieli. Lapin luonto ja sen kieli ovat yhtä, ja Liksom hallitsee sen täydellisesti.

Henkilöt ovat monitasoisia ja kehittyviä. Everstinna ei ole pelkästään hyvä tai paha: hän kertoo häpeilemättä ja usein katumatta kaiken, mutta selviytyy irti menneestä ja pystyy myös vaihtamaan ajatusmallejaan. Eversti taas on julma hahmo, joka tosin loppua kohden muuttuu kuitenkin säälittäväksi. 

Lukukokemuksena tämä melko lyhyt romaani on ravisteleva kokemus, joka pakotti minut hieman mukavuusalueeni ulkopuolellekin välillä. Ehdottomasti kuitenkin hyvä kokemus lopulta, ja väittäisinkin, että tässä on kotimaisen kirjallisuuden tämän hetken kärkeä.  Helmet-haasteeseen siis kohtaan #21, kirja ei ole mukavuusalueellani.

Mieleen jäi: Upea kieli ja kerronta

Matka ajassa: Kansalaissodan ajoista toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan

Matka paikassa: Lappi, Saksa, Helsinki, Puola

Kenelle: Kenelle vaan.

Miten tielleni: Oma kirjahylly, e-kirja