lauantai 31. joulukuuta 2016

Fables Vol 2: Animal Farm ja Fables Vol 3: Storybook Love


Ihmeellisen satuhahmojen valtaaman maailman sarjakuvatarina jatkuu ja kehittyy Fablesin toisessa (Animal Farm) ja kolmannessa (Storybook Love) osassa. Pääosan vievät kummassakin jaksossa ensimmäisestä osasta tutut Lumikki ja Susihukka, ja näiden välille kehkeytyvä suhde. Tarina saa syvyyttä ja taustoittuu yhä enemmän. Kuka tiesiköhän, että Lumikin sisko Punaruusu (onko oikea suomennos?) on elänyt katkeruudessa kuuluisamman sisarensa varjossa. Entä kuka olisi uskonut, että Kultakutri onkin aikamoinen pahis.

Animal Farm kertoo satuhahmosta – eläimistä ja kaikenlaisista muista olennoista, jotka eivät voi sulautua ihmisten joukkoon. Maatilalla tapahtuu eläinten vallankumous, jota masinoivat kolme possua (kuulostaako tutulta?) ja jonka pyörteisiin myös Lumikki siskoineen tempaistaan. Edellistä osaa väkivaltaisempaan kuvaa, mutta tarinana mielestäni jännittävämpi kuin ensimmäinen osa.

Kolmas osa on tarinana hajanaisempi ja pomppii ajassa sekä henkilöissä. Lumikki ja Susi ajautuvat kohti rakkaussuhdetta, mutta mitenköhän tämä vielä päättyy? Tarina, eivätkä sen kuvitus, ole todellakaan lapsille, sillä tässä osassa veri roiskuu roisisti.

Olen jäänyt koukkuun. Minun oli heti pakko käydä kirjastossa hakemassa seuraavat osat, vaikka en niitä vielä ehdi lukea. Tarina on jotenkin vapauttavan hullu ja outo.

Hyvää uutta vuotta!

Mieleeni jäi: Kiehtovaa lukea todella pitkää hitaasti avautuvaa ja aivan hullua tarinaa

Matka ajassa ja paikassa: 2000-luvun New York, 1800-luvun sisällisodan syvä etelä ja Animal farm jossakin New Yorkin liepeillä

Kenelle: Heittäytyjille, jotka kestävät myös melko väkivaltaista sarjakuvaa

Miten tielleni: Kirjastosta

perjantai 30. joulukuuta 2016

Helmet -lukuhaaste 2017



Helmet-lukuhaaste 2017 on julkaistu! Aion ottaa haasteen vastaan ja lähteä lukumatkalle vuoteen 2017. Todella mielenkiintoiselta – eikä liian vaikealta – listalta vaikuttaa. Mielessä pyörii jo muutama kirja, joka sopii listalle. Tästä tulee kivaa! Erityisen hienoa minusta on tänä vuonna, että lapsille on tehty oma versionsa. Kiitos Helmet! 

Mitä mieltä te olette haasteesta? 

torstai 29. joulukuuta 2016

Vakavamielinen ja kantaaottava tilastollinen katsaus vuonna 2016 luettuihin


Vuosi 2016 oli hyvä lukuvuosi minulle, vaikka vain harvat (liian harvat tänäkin vuonna) ja valitut teokset (yhteensä 42) pääsivät Milan luettaviksi ja arvioivan silmän alle.

Jaan lukijan subjektiivisella oikeudella palkinnot vuonna 2016 lukemilleen teoksille seuraavasti:


Klassikkosarjan voittaja: Harper Leen klassikko Kuin surmaisi satakielen menee kyllä ohi kaiken lukemani. Se kertoo siitä, mikä on oikein. Se sai minut itkemään.

Uutuuksista ylitse muiden: Minna Rytisalon Lempi on hieno, oivaltava, älykäs ja kaunis. Lapin maisema kruunaa kaiken.

Yllättäjä: Elena Ferranten Loistava ystäväni oli kyllä kaikkialla kehuttu ja ylistetty, mutta en odottanut siltä mitään. Se yllätti minut, enkä malta odottaa sarjan myöhempien osien suomennoksia.

Pettymys: Doerrin Kaikki se valo jota emme näe jätti lähes trauman. Odotin niin paljon enemmän.

Jumittaja: Saatana saapuu Moskovaan ihan helvetillisen hitaasti. Silti hyvä kirja.

Olisin voinut jättää lukematta: Joakim Zanderin Lähiö. Ei lisättävää.

Jäi kesken: Dan Brownin Da Vinci -koodi. Haaste toi eteeni tarinaltaan todella tutun takavuosien tähden. Kieli on jotenkin latteaa, eikä tarina vetänyt mukaansa. Kesken vieläkin – ehkä pysyvästi.

Feminiinisin: Vahva tyttöjen elämää kuvaava Elena Ferranten tytöistä kertova Loistava ystäväni saa tämänkin pystin.

Maskuliinisin: Ryan Gattisin Vihan kadut on villi ja väkivaltainen. Pysyn maskuliinesen perinteisessä määritelmässä tänä vuonna.

Aikansa kuvaaja: Saarikosket iskivät rautaa, kun se oli kuumimmillaan, ja tutustuttivat minut mieheen nimeltä Donald Trump.

Aikaansa edellä: Klassikko Humiseva harju ehdottomasti. Käsittämätöntä voimaa täynnä tämäkin teos.

Kielellinen nero: Erityismaininnan tässä kategoriassa saa Akvarelleja Engelin kaupungissa. Pidän myös Sofi Oksasen tavasta taivuttaa suomen kieltä proosaansa. Kun kyyhkyset katosivat jää kuitenkin toiselle sijalle yksinoikeutetun mestarin kynänjäljen takia. Voitto kuuluu Väinö Linnan Tuntemattomalle sotilaalle.

Riski: Fantasiasarjakuvasarja, jonka kolmanteen osaan olen jo päässyt: Fables! Riski joka kannatti ottaa.

Ihana pidellä: Sofi Oksasen Norma oli kädessä poikkeuksellisen ihana pidellä ja sen kannessa on pienia mukavia kaiverruksia, joihin sormet eksyivät.

Ken on heistä kaikkein kaunein: Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on harvinaisen hyvinmuodostunut ja puhdaspiirteinen, kuin veistos.

Sai itkemään: Fredrik Backmanin Mies joka rakasti järjestystä 

Sai nauramaan: Kaikessa kauheudessaan Marjane Satrapin Persepolis on äärettömän hauska teos.

Sai haukottelemaan: Umberto Econ loputon Ruusun nimi ja uskonnolliset koulukunnat filosofioineen ja oppiriitoineen. Huokaus.

Sai aivot narikkaan: Zombeja siellä ja täällä, nurkan takana ja ihan nenän edessä. Kaikki tämä dokumentoituna eloonjääneiden kertoman perusteella. Maailma ei ole enää entisensä. World War Z.

Suomalaisin: Väinö Linnan Tuntematon sotilas

Ekovaikuttaja: Kun kuulee uutisia, että joulua vietetään 20 astetta lämpimämmässä säässä Pohjoisnavalla, alkaa kylmätä ihan oikeasti. Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa on pelottava teos, joka saa myös miettimään omaa käyttäytymistään.

Villein ja oudoin: Tästä ei saa oikein kiinni mitenkään ja silti täytyy ihailla: Deborah Levyn Uiden kotiin, palkinto on sinun!

Surullisin: Rywka Lipszycin Ghettopäiväkirja kertoo satoja vuosia vanhan yhteisön viimeisistä hetkistä. Hyvin surullista luettavaa.

Pelottavin: Thomas Harrisin Uhrilampaat oli kyllä pelottavinta tänä vuonna.

Suurin roisto: Paha ei saa aina palkkaansa ja sen osoitti hyvin minulle Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat. Edgar puistattaa vieläkin.

Suosituin: Markus Torkebyn omaelämänkerta Juoksijan sydän on kiinnostanut blogini vähäisiä lukijoita ylivoimaisesti eniten. Juoksijat googlanneet luultavasti sydäntä ja päätyneet sivulleni. No, hyvä kirjahan tämä on.

Tässä siis voittajat! Vuosi 2017 – täältä tullaan!


tiistai 27. joulukuuta 2016

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista


Joulun toinen paketti oli Finlandia-voittaja 2016, kuten varmaan niin monella muullakin. En itse aio tästä kirjasta sanoa mitään, vaan siirrän kapulan vierailevalle tähdelle, miehelleni. Sana on siis hänen. Hän on ylpeä helsinkiläinen, joten nauttikaa analyysistä!

"Heh, kiitos, Mila. Helsinki tosiaan on toinen suuri rakkauteni heti sinun jälkeesi. Meri, silokalliot, arkkitehtuuri; Espa kesän ensimmäisenä lämpimänä päivänä; uudet kaupunginosat, joissa Helsingin perusta, harmaa ja ikiaikainen peruskallio, on räjäytetty palasiksi tornitalojen ja uusien helsinkiläisten tieltä; Senaatintori, jonka kruunana loistaa kauas merelle Tuomiokirkko, Itämeren tyttären ylpeyden aihe.


Helsinki ei olisi Helsinki ilman Tuomiokirkkoa. Se ei ole (ainakaan vielä) ikoninen rakennus, mutta se on Helsingin maamerkki, turistikohde numero yksi. Se on myös yksi suosikkirakennuksistani Helsingissä, ja siitä on tullut entistä rakkaampi poikani kuoroharrastuksen kautta. Se toimii upeasti niin konserttipaikkana kuin seurakuntansa pyhäkkönä, siellä kohtaavat edelleen maallinen ja taivaallinen valta - ainakin pari kertaa vuodessa. Se kertoo Helsingin historian, ei, oikeastaan se liittää meidät juutalais-kristilliseen perinteeseen, uskonpuhdistuksen, valistukseen, kansallisromantiikkaan, demokaratiaan, nationalismiin, se liittää meidän Eurooppaan. Lyhyesti: Senaatintori Tuomiokirkkoineen tekee Suomesta länsimaan. Se ei ole vain helsinkiläisten tai suomalaisten historiaa. Se on osa läntisen Euroopan historiaa.

Helsingin "pääarkkitehdin", saksalais-helsinkiläisen Carl Ludvig Engelin elämä on osa tätä yhteistä historiaa, eurooppalaista tarinaa. Kun juuri nyt ympäri Eurooppaa ollaan rakentamassa aitoja ja sulkemassa rajoja, niin meidän on hyvä muistuttaa itseämme ja toisiamme siitä, että historiamme on yhteinen. Tuomiokirkko käy siitä hyvänä esimerkkinä: suomalaisten kirkko, jonka suunnitteli saksalainen ja rakennutti venäläinen. 


Jukka Viikilän Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista kertoo fiktiivisten päiväkirjamerkintöjen kautta Engelin elämän (1816-1840) Helsingissä, ja tulee samalla kertoneeksi myös tarinan Helsingistä, pienestä syrjäisestä tuulenpieksemästä kaupungista, josta Tsaarin mahtikäskyllä päätettiin tehdä suurruhtinaskunnan pääkaupunki. 

Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta. Sen verran uskon uudelleenrakentamisen vievän ja sen verran on kirjattu sopimukseen. Lupausta ei ole vaikea pitää, sillä tämä on luotaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt.

Helsingistä tuli kuitenkin Engelille elämäntyö, joka jatkui vielä pitkään hänen kuolemansa jälkeen. Yksi hänen päätöistään, Tuomiokirkko, Suurkirkko, ei ehtinyt valmistua hänen elinaikanaan, eikä myöskään aivan sellaisena kuin Engel oli sen suunnitellut.

Uskoisinko jos joku väittäisi, että maailma ja sen kaupunki Helsinki olisi olemassa vielä sadan tai kahdensadan vuoden päästä, kun minua ei ole ja kun vaimoni kuolemasta on tullut vain osa elämäntarinaani, jota kerrottaessa, jos sen joku sattuu vielä muistamaan, tuskin edes vakavoidutaan.

Viikilän kirja on mukavaa luettavaa, kieli on kaunista, runollista (voiko runoilijalta toisaalta muuta odottaakaan?). Helsinki on vahvasti läsnä: merituulessa, pitkässä ja pimeässä talvessa, tutuissa paikoissa. Ja se oli minusta kirjassa parasta. Minun kaupunkini. Sen tarina. Osa minua?

Ei kirjasta kuitenkaan klassikoksi ole, enkä tiedä, pystyvätkö muut kuin helsinkiläiset syttymään siitä. Tai jos pystyvät, niin olisi mielenkiintoista kuulla, mikä kirjassa ulkopaikkakuntalaista viehättää. Minusta kirja on Kjell Westö -tyyppisesti rakkaudentunnustus Helsingille, sen ihmisille, paikoille ja tarinoille. 

Kirja on kuitenkin lukemisen arvoinen, erityisesti siksi, että Suomi ja Eurooppa tarvitsevat tarinoita, jotka vahvistavat yhteistä, eurooppalaista identiteettiä (mutta myös siksi, että sen lukee puolessatoista tunnissa). Meillä on juuret, ja niistä on syytä pitää kiinni. 



Rywka Lipszyc: Ghettopäiväkirja



Tässä on kirja, jota en ajatellut lukevani, vaikka kirjakaupassa sitä hypistelinkin. Aihe tuntui liian rankalta, ja jotenkin mielessä pyöri, että tänä vuonna holokaustikirjallisuus on ollut yliedustettuna lukemieni kirjojen joukossa. Toinen maailmansota kiehtoo ja holokausti sen karmeimpana ilmiönä vetää aina uudelleen puoleensa, mutta silti ajattelin jättäväni tämän kirjan väliin.

Pukki kuitenkin toi paketissa tämän käteeni – hyvä näin!

14-vuotiaan Rywka Lipszycin  kirjoittaman päiväkirjan (2015, suomennos 2016) tausta on uskomaton: neuvostolääkäri löysi sen Auschwitzin krematorion raunioista ja vei sen kotiinsa. Krematorioissa työskennelleiden juutalaismiehien tiedetään salaa kätkeneen maahan löytämiään päiväkirjoja ja dokumentteja. Tämä oli heidän vastarintaansa ja yritys dokumentoida rikoksia myöhemmälle maailmalle.  Rywka Lipszycin päiväkirja on luultavasti yksi näistä maahan piilotetuista teksteistä. Kirja päätyi vasta vuonna 2008 maailman tietoisuuteen, kun lääkärin perilliset luovuttivat sen tutkittavaksi Yhdysvalloissa.

Päiväkirjan tausta on niin erikoinen ja se on historiallisena dokumenttina niin arvokas, että kirjastakin melkein puolet on selittävää ja taustoittavaa tekstiä. Tämä on mielestäni hyvä ratkaisu, sillä ilman sitä lyhyehkö päiväkirjateksti saattaisi jäädä laimeaksi luettavaksi. Tiedän, että jotkut lukijat eivät ole tästä kuitenkaan innostuneet. Itse luin mielenkiinnolla myös alun. Valitettavasti vertausta Anne Frankin päiväkirjaan (jonka olen lukenut häpeäkseni vain puoliksi) ei voi olla tekemättä: se on kyllä itse tekstinä paljon vaikuttavampaa. Taustaansa vasten tämäkin päiväkirja on kuitenkin hieno lukukokemus. Pitää muistaa, että sen on kirjoittanut tyttö, jonka koulut keskeytyivät jo kymmenvuotiaana.

Päiväkirja sijoittuu vuoden 1943 lopusta vuoden 1944 kylmään kevääseen, eli gheton loppuvaiheisiin.  Lodzin ghetto oli Euroopan ghetoista pitkäikäisin, joten Rywkan ja hänen läheistensä kärsimys oli jatkunut jo vuosia. Äiti ja isä ovat jo kuolleet sekä kaksi pienempää alle kymmenvuotiasta sisarusta on kuljetettu tuhoamisleirille. Rywka elää serkkujensa luona yhdessä pienemmän siskonsa kanssa. Aikuiset ovat tästäkin perheestä jo kuolleet, vastuuta kantaa kylmäkiskoinen (ja varmasti äärettömän uupunut) 20-vuotias Estusia-serkku.

Päiväkirja kuvaa lohdutonta ympäristöä ja yhteisöä, joka on vauhdilla luhistumassa ja henkisesti jo riekaleina. Kaikesta nälästä, kovasta raadannasta, ihmisten pakkokuljetuksista ja jatkuvista sairauksista huolimatta Rywkan mieli on kirkas ja hän odottaa nuoren ihmisen vimmalla aikaa sodan jälkeen. Lohtua hän löytää uskonnosta, lukemisesta ja kirjoittamisesta, johon hänen rakas ystävänsä ja opastajansa Surcia oli hänet tutustuttanut.

Yhteisökin yrittää vielä pitää kiinni ihmisyyden rippeistä: uskonnollisia juhlia juhlitaan, vaikka ruokaa ei juuri ole, on kirjallisuuspiirejä, orpolasten adoptiotoimikuntia, nuorten kokouksia ja itsekyhättyjä kirjastoja. Yhteisö osoittaa myös solidaarisuutta: orpoja autetaan, omista ruoka-annoksista kerätään osuus sen menettäneille, eikä piileksiviä anneta ilmi. Kuitenkin Rywka toistuvasti suree nälän ja orjatyön negatiivista vaikutusta itseensä ja muihin. Hän useaan kertaan päiväkirjassaan toistaa, miten ghetossa heitä ei nähdä edes ihmisinä. Ehkä juuri tämä vähitellen tapahtuva ihmisyyden poistaminen juutalaisilta on kirjassa kamalinta luettavaa.

Rywka uskoo, toivoo ja rakastaa kaiken keskellä. Hän tulee läheiseksi ja hänen arkensa alkaa elää. Hän ei eroa tavallisesta teinistä juuri mitenkään. Se, mikä tapahtui hänelle, on tapahtunut ja tapahtuu valitettavasti tänäkin päivänä miljoonille. Turvallinen arki muuttuu kaaokseksi. Se, mistä ennen luki vain kirjoissa, tuleekin omalle kohdalle. Pelottavaa.

Mieleen jäi: "Silmieni eteen nousi kuva: himmeästi valaistu huone, ryhmä lapsia istuu pöydän ääressä tekemässä jotakin tai kuuntelemassa, kun luen heille. Luen heille ghetosta, kerron, näen heidän ihmettelevät katseensa, heidän päähänsä ei mahdu että jotain sellaista on voinut ollakaan...Ah, kunpa jo oikeasti elettäisiin sellaista aikaa." 

Matka ajassa: syksy 1943 - kevät 1944

Matka paikassa: Lodz, Puola

Kenelle: Toisen maailmansodasta, historiasta, aikalaiskertomuksista  kiinnostuneille

Miten tielleni: joululahja

maanantai 26. joulukuuta 2016

Vuosi blogaten

Hyvää tapaninpäivää ja tulevaa uutta vuotta kaikille blogini pariin rantautuneille! Huomenna on kulunut tasan vuosi siitä, kun päätin alkaa blogata lukemastani. Jihaa! Olen pitänyt tästä kiinni siis jo vuoden! Ihana matka tämä on ollut, enkä loppua halua edes ajatella. Kirjat ovat aarteita, joista en halua päästää irti.

Viimeiset viikot ovat olleet kuluttavan kiireisiä, eikä aikaa lukemiselle tai bloggaamiselle ole ollut. Koko ajan olen silmäillyt, hivellyt ja lukaissut kirjoja, mutta mitään en ole saanut loppuun asti luettua. Tuntuu, että kiire on vienyt keskittymiskyvyn. Mutta nyt on aikaa rauhoittumiselle! On ihana vain levätä ja rauhoittua – sekä lukea.

Pukki toi kaksi kirjaa, joista ainakin toisen saan luultavasti vielä tämän vuoden puolella luetuksi. Niistä siis myöhemmin. On aika myös katsoa taaksepäin kuluneen vuoden kirjoihin. Niistäkin huomenna lisää blogin synttäreiden kunniaksi. 

Uusi Helmet-haaste polttelee, kuten varmaan kovin montaa muutakin. Aion ottaa sen 100 kirjaa -haasteen rinnalle. Koen, että haasteet monipuolistavat lukemistani, joten tartun siis koukkuun. 

Nautinnollista joulun jatkoa vielä jokaiselle! 


maanantai 5. joulukuuta 2016

Fables, Legends in Exile Vol. 1


Halusin tässä taannoin uutta fantasiaa luettavaksi, ja kiitos Lukuisan vinkin, sitä todella sain! Luen vähän sarjakuvaa ja vähän fantasiaa, joten olen vierailla vesillä – ehkä juuri niin kuin pitääkin, kun astuu fantasian arvaamattomaan maailmaan. Innostuin niin, että vinkkasin Fables-sarjakuvasarjasta heti myös miehelleni, joka heitti takaisin julman tuomion: Nerd Alert! Vapauttavaa heittäytyä tähän, vaikka nörtteilyä olisikin. Pelkään, että luen koko 22-osaisen sarjan. 


Pitkän ja monipolvisen tarinan on alettava alusta, luvusta ja osasta yksi. Fablesin asetelma on alusta lähtien herkullinen ja outo: tutut satuhahmot ovat joutuneet jättämään valloittajien tultua oman kotimaansa ja he ovat paenneet maailmaamme. Ne hahmot, jotka menevät tavallisista ihmisistä asuvat New Yorkissa ja eläinhahmot ja muut liian erottuvat hahmot asuvat maaseudulla farmilla. Satuhahmot elävät ja kokevat arkea karusti ja proosallisesti, kuten me muutkin kuolevaiset, mutta omaavat samalla voimia ja yliluonnollisia kykyjä – satuhahmoja kun ovat.

Fablesin ensimmäinen osa Fables, Lagends in Exile (2003) lähtee liikkeelle salapoliisitarinalla: Lumikin sisar Red Rose (Punaruusu? Lumikilla on siis sisar saduissa, mutta hän on ainakin tälle suomalaiselle lukijalle jäänyt tuntemattomaksi) on kadonnut, ehkä jopa tapettu. Kuka on murhaaja?

Mikään kovin vetävä tai yllättävä ratkaisultaan ei ensimmäisen osan arvoitusdekkaritari ole, mutta se esittelee tulevan tarinan henkilöitä ja luo maailman, jonka uskon olevan loputtoman rikkaan erilaisille kertomuksille. Mitä tuokaan tuleva, mitä tapahtuikaan menneisyydessä? Kehittyvätkö tutut satuhahmot tarinan edetessä?

Bill Willinghamin, Lan Medinan, Steve Leialohan ja Craig Hamiltonin yhteistyön on komeaa katseltavaa. Kynän jälki on pikkutarkkaa ja helppoa seurattavaa, mutta välillä mukaan mahtuu yllätyksiä. Mietin, vaihtuuko tyyli pitkän sarjan myöhemmissä osissa, vai onko oma sarjalle tunnistettava tyyli luotu jo ensimmäisillä sivuilla. Se jää nähtäväksi.



Mieleeni jäi: Novellikatkelma varsinaisen sarjakuvan jälkeen. Sujuvasti tarina muovautuu genrestä toiseen. 

Matka ajassa ja paikassa: 2000-luvun New York ja satuolentojen "homelands"

Kenelle: Niille, jotka uskaltavat nauttia aikuisille suunnatusta fantasiasarjakuvasta

Miten tielleni: Kirjastosta 


sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Elena Ferrante: Loistava ystäväni


Minua pelottaa usein lukea paljon kehuttuja teoksia, koska pelkään lataavani niihin jo ennen lukemista niin paljon odotusta, että petyn. Elena Ferranten Loistava ystäväni (italiaksi 2011, suomennos 2016)   oli minulle kuitenkin pysäyttävä lukukokemus ja se lunasti kaikki odotukseni. Voin melkein sanoa, että vietin viime päivät 1950-luvun Napolin varjoisessa työläiskorttelissa – niin intensiivisessä otteessa kirjan kerronta minut piti. Jos neliosaisen napolialaissarjan loput osat olisi jo suomennettu, lukisin ne samalta istumalta.

Kirja oli mielestäni niin hyvä, että tuntuu jopa vaikealta kirjoittaa siitä mitään.

Kirja kertoo kahden työläisperheen tytön, Elenan ja Lilan, ystävyydestä ja kasvusta. Napolissa lapsuus on lyhyt ja täynnä väkivaltaa, eikä mahdollisuuksia oman korttelin ulkopuolisen maailman tutkimiseen juuri ole. Tarinan minäkertoja Elena kuvaa ja muistelee lapsuuttaan, jonka keskiössä – kaiken ydin – on hänen loistava, lahjakas, ristiriitainen ystävänsä Lila. Ystävyys on täynnä molemminpuolista kateutta, kilpailua, mutta myös vimmaista uskollisuutta ja toisen suojelua.

Koulunkäynti, lukeminen ja opiskelu ovat ainoa väylä pois korttelin pimeydestä, joka on niin kirjaimellista, että auringon valon puute, tekee asukkaista kalpeita ja sairaannäköisiä. Jää nähtäväksi riittääkö edes opiskelu irrottamaan työläistaustasta. Toiselle tytölle mahdollisuus opiskeluun annetaan, toiselta se väkivaltaisesti viedään. Minusta kuvaus tämän vahvan, itsenäisen ja villin sielun lannistamisesta on vaikeaa luettavaa. Tyttö muuttuu tuossa maailmassa naiseksi varhain: 14-vuotias on jo kihlattu ja 16-vuotias morsian. Naisen elämä ja kohtalo on valmiiksi kirjoitettu, ja melkein pelottaa lukea, mitä seuraavassa osassa tapahtuu.

Ferrante on mielestäni pystynyt kuvaamaan tyttöjen välistä ystävyyttä ja kasvua ajasta ja paikasta riippumattomalla syvyydellä. Jotain universaalia. Tyttöys on helposti poljettavaa ja haurasta, mutta samalla voimakasta ja lähes villiä voimaa. Liian harvoin tulee luettua fiktiota, jonka keskiössä ovat tytöt ja tyttöjen maailma. Ferranten teos on tässäkin mielessä hieno. En tiedä ylitulkitsenko, mutta minusta Ferranten teos on myös vahvasti feministinen.

Vielä muutama (pakollinen) sana kirjailijasta: Elena Ferranten todellista nimeä ja henkilöllisyyttä ei tiedä juuri kukaan. Hän on halunnut pysyä täysin piilossa julkisuudesta. Onhan tällaisia kirjailijoita ja  artisteja muitakin, kuten Sia, joka esiintyessään pyrkii peittämään kasvonsa. Tällainen piilottelu olisi helppo tulkita ja tuomita julkisuuden hakuisuudeksi, sillä eikö se vain lisää kiinnostusta henkilöön. Toisaalta ehkä tällainen tietoinen kieltäytyminen edes oman nimensä julkaisemisesta alleviivaa sen tosiasian – jonka jokainen lukija sydämmessään tietää oikeaksi – kirjailija ei ole tärkeä, mutta hänen tekstinsä on.

 Mieleen jäi: "Katsellessani häntä ikkunasta tunsin, että hänen entinen muotonsa oli särkynyt, ja mieleeni tuli kirjeen kaunis kohta haljenneesta ja käpristyneestä kuparista. Sitä kuvaa ajattelen nykyjään jatkuvasti, joka kerta kun tunsin murtuman hänessä tai itsessäni. Tiesin – ehkä toivoin – ettei mikään tietty muoto pystyisi pidättelemään Lilaa, vaan ennemmin tai myöhemmin hän rikkoisi kaiken uudelleen." 

Matka ajassa: 1950-luku

Matka paikassa: Napoli, Italia

Kenelle: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta jonotin itselleni



lauantai 26. marraskuuta 2016

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia


Tämä oli vasta toinen lukemani Haruki Murakamin teos, mutta taidan olla mennyttä naista. Kirjailijan novellikokoelma Miehiä ilman naisia (2014, suomennos 2016) on ihastuttava. Murakamin tekstiä lukee kuin kiehtovaa satua. Novellit ovat unenomaisia, välillä surrealistisia ja välillä hyvinkin realistisia. Kaikki kietoutuu vyyhdiksi, jonka haluaa vain painaa sydäntä vasten ja nauttia.

Teoksen seitsemän novellia rakentuvat yhteisen aiheen ympärille: ne kertovat miehistä, jotka ovat menettäneet naisen tai joiden ihastuksen kohde on jäänyt saavuttamatta. Miehet riutuvat, surevat (joskaan eivät usein kovin syvästi), ihmettelevät, yrittävät selvitä, pakenevat, ovat pohjattoman yksinäisiä ja ihmettelevät kohtaloaan. Naiset eivät ole sivussa, vaan usein he kertovat novellien sisässä tarinaa, vaikka päähenkilönä on mies. Tarinoiden sisällä on tarinoita, ja usein niissäkin miehet joutuvat naisen pettämiksi tai jättämiksi.

Kirjan novellit ovat ruumiillisia. Naisten ja miesten kehoja kuvataan yksityiskohtaisesti, puhutaan tuoksuista ja hajuista sekä naisen ja miehen välinen seksi kohoaa tarinoissa keskiöön (löytyy myös käytettyjä alushousuja japanilaiseen tyyliin). Ihmiset lihovat, laihtuvat ja vanhenevat. Ruumis on myös rajoite ja hämmennyksen kohde useissa novelleissa, mutta kuitenkin vähemmän kuin monimutkaiset suhteet ja – auta armias – rakkaus. Joskus henkilö toivoo olevansa jotain aivan muuta: helpompi olisi olla esimerkiksi nahkiainen meren sylissä keskellä levää auringon säteitä tuijotellen ja hitaasti huojuen.

Murakamin novellien naiskuva on mielenkiintoinen: Naiset ovat vahvoja ja itsellisiä. Minulle syntyy vaikutelma kissasta – niin kulunut kuin rinnastus onkin. He jättävät, katoavat, kuolevat, lähtevät selittämättä ja pettävät, mutta mies ei vihaa eikä kanna kaunaa.  Hän ihmettelee kohtaloaan, mutta ottaa sen annettuna.

Novellit eivät ole tarinoita tai ylistyslauluja naisen ja miehen välisestä rakkaudesta ja kumppanuudesta, ne kertovat toisen kohtaamisen hetkellisyydestä ja toisen läheisyyden menettämisestä. Kaikessa on mukana pieni mustan huumorin ripaus ja absurdi sävy. Koen yhteyden myös satujen perinteiseen kerrontaan. Viittaus löytyy ainakin Tuhannen ja yhden yön tarinoihin.

Miksiköhän novelleja tulee luettua niin harvoin, vaikka pidänkin niistä? Ehkä niiden lyhyys ja "pienuus" on syynä. Ne kertovat syvästi ja yllättävät, mutta itse tarina jää pieneksi. Murakamin tarinakokoelma on kuitenkin hyvin tyylikäs, puhdas ja konstailematon kuin japanilainen puutarha tai ruoka. Sen parissa viihtyi äärettömän hyvin, ja siitä jäi hyvä olo.

Mieleen jäi: "Kuvittelin, millaista on olla maailman yksinäisin mies. Sen tiesin jo, millaista on olla maailman toiseksi yksinäisin mies. Mutta maailman yksinäisimmän ja toiseksi yksinäisimmän välillä on syvä kuilu. Tai luulisin, että on. Kuilu on paitsi syvä myös leveä. Niin leveä, että sen pohjalla makaa kasoittain kuolleita lintuja, jotka uupuivat kesken matkan yrittäessään lentää reunalta toiselle." 

Matka ajassa: nykyaika ja lähimenneisyys

Matka paikassa: Japani ja yhdessä novellissa Praha

Kenelle: Ihan kaikille, mutta erityisesti niille, jotka kaipaavat tyylikästä, rauhallista ja silti yllättävää novellia

Miten tielleni: Lukupiiristä eteeni

perjantai 25. marraskuuta 2016

Fantasiaa elämään



Linnanmäki, syksy 2016

Kaipaan uutta, jännittävää, laadukasta, mukaansatempaavaa, aikuisille suunnattua fantasiakirjallisuutta luettavaksi. Onko ehdottaa jotakin sarjaa tai yksittäistä teosta? Fantasia on lapsuuteni ensirakkaus, mutta en ole vuosiin löytänyt genrestä uutta, vaan jumittunut vanhoihin tuttuihin. 

Mielelläni otan vastaan ehdotuksia loputtomaan (kasvavaan) listaan. Nyt juuri meneillään Haruki Murakamin novelleja, ja tänään sain käsiini Elena Ferranten teoksen Loistava ystäväni. 100-kirjaa haasteessa vuorossa takavuosien kirkas tähti Da Vinci -koodi. Luettava ei hetkeksi lopu, mutta mielelläni silti hamstraan lisää.    


Linnanmäki, syksy 2016

tiistai 22. marraskuuta 2016

Joakim Zander: Lähiö



Ruotsalaisen Joakim Zanderin trilleri Lähiö (2016) lupasi hyvää: aihe on ajankohtainen, suomennoksen nimi iski kuin nyrkki ja alkusivut vetivät mukaansa. Tukholman metsälähiössä kytee kapina, nuoret radikalisoituvat Syyriaan eikä betonin keskelle ghettoutunut maahanmuuttajien toinen polvi kykene löytämään rauhaa. Ajattelin, että tässä on kirja, jonka haluan lukea. Viihdettä arkeen, jännä ja samalla ehkä yhteiskuntakriittinen. Tätä siis luvattiin.

Ei toiminut kirja minusta kovin hyvin. Jotenkin puolessavälissä tämä kakku lässähti ihan kunnolla. Menetin mielenkiintoni ja arvasin tarinan ratkaisun. Liian ennalta-arvattavaa ja toisaalta kaukaa haettua. Yhteys Lontooseen ja New Yorkin mainosglamouriin tuntuu myös epäuskottavalta. Minusta Syyria ja Isis olisivat olleet riittävät ainekset mielenkiintoiseen ja jännään trilleriin. Arvasin lopun ja yhteyden näiden eri maailmankolkkien välillä aivan liian aikaisin ja luulen, että suurin osa lukijoista tekee samat päätelmät jo tarinan keskivaiheilla. Loppu kuitenkin – ihme kyllä – piti otteessaan, joten en jättänyt kirjaa kesken.

Kirjan hahmot jäävät melko pinnallisiksi, mutta nuori ja lähiön kyynistämä, mutta veljeään vimmalla etsivä ja suojeleva maahanmuuttajatyttö Yasmine on ihan mielenkiintoinen hahmo. Hänessä on potkua ja jotenkin kiinnyin häneen. Veli Fadi radikalisoituu ja katoaa Syyriaan. Tapahtumia kuvataan myös hänen näkökulmasta, mutta hän jää kaukaisemmaksi. Syyria jää vain hetken kulissiksi, sillä Zander ei kehittele tarinaa tai tapahtumapaikkaa eläväksi. Miksei? Kirjailijan mainitaan asuneen Syyriassa ja Afganistanista, joten omakohtaista tietoa varmasti olisi ollut. Odotin joka tapauksessa enemmän.

Kirjan kolmas päähenkilö, jonka silmin tapahtumia kuvataan, on Lontoossa työskentelevä Klara. Hän on Zanderin edellisen trillerin Uimarin (2015) henkilöitä, mutta viitteitä edelliseen osaan on vain vähän kirjan alkupuolella. Lopussa näitä edellisen osan henkilöitä sitten ropiseekin ihan kunnolla, vaikka mikään jatko-osa Lähiö ei ole. Ei toimi tämäkään. Klara jää aivan ulkopuoliseksi henkilöksi ja tarinan kannalta hieman päälle liimatuksi myös. Miksi tällainen keinotekoinen yhteys edelliseen osaan?

Entä sitten lupailtu yhteiskuntakriittisyys? Jos oikein haluaa etsiä, niin ainakin välittyy ajatus siitä, että todellinen maahanmuuttajan vapauden maa on edelleen Amerikka ja Manhattan, ei lähiöiden Ruotsi. Onni on lähiöstä mahdollisimman kaukana. Lienee totta.

Trillerit ja dekkarit ovat kelpo kirjallisuutta. Luen niitä mielelläni ja uskon yhden kirjallisuuden tärkeimmän tehtävän olevan viihdyttää lukijaa. Valitettavasti Lähiö ei nyt oikein ollut parasta genressään. Stieg Larsson pitää paikkansa eikä David Lagercrantz väisty, vaikka kirjan takakansi näin lupaakin. Adios, minä siirryn nyt parempiin tarinoihin.

Mieleen jäi: "Me odotamme varjoissa Merirosvotorin toisella puolella, vaikka on autiota, vaikka kello on puoli kaksi yöllä. Odotamme, kunnes kuulemme sireenien vihlovan metelin moottoritiellä, odotamme kunnes näemme, kuinka hälytysvalot värjäävät taivaan leikkipuiston yllä siniseksi. Odotamme, kunnes näemme Mehdin löntystävän jäisen laatoituksen poikki Samin kebabin editse, hänen askeleensa tömähtelevät kumeasti talviyössä. Sireenit ovat vaienneet, nyt kuuluu enää, kuinka skidit huutavat ja raakkuvat matkalla kävelysiltaa poispäin." 

Matka ajassa: vuosi 2015

Matka paikassa: Bergort -lähiö lähellä Tukholmaa, New York, Lontoo, Syyria

Kenelle: Ajanvietteeksi keskinkertaista trilleriä kenelle vaan.

Miten tielleni: Kirjastosta ihan randomilla

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Laura Saarikoski ja Saska Saarikoski: Trump, mies kuin Amerikka


"Historia tuntuu menevän eteenpäin niin, että pitkä rauhallinen ajanjakso päättyy yllättäviin kouristuksiin, joita kutsutaan joskus historian hulluiksi vuosiksi. - - Toisen maailmansodan jälkeen luotu maailmanjärjestys on tulossa tiensä päähän ja edessä on suuria muutoksia. Tällaisina hulluina aikoina asiat, joita ennen pidettiin mahdottomina, ovat mahdollisia, elleivät jopa todennäköisiä. Historian hämärässä kaikki joutsenet ovat mustia."

Muutaman päivän päästä maailma huokaisee posket punaisina helpotuksesta tai jatkaa hengityksen pidättämistä. Kuka olisi uskonut vielä hetki sitten? Vai olisihan tämä pitänyt nähdä tänä Brexit-aikana, jolloin populisti kerää pisteet ja äänet kansalta, joka ei enää tiedosta välitä. Riittää, että puhuu oikein ja syyttää valtamediaa.

Saska ja Laura Saarikosken kirja kertoo miehestä nimeltä Donald J. Trump. Newyorkilainen playboy, miljonääri, kiinteistökuningas, missikeisari, mediahahmo, perijä, rääväsuu, narsisti ja nyt myös republikaani puolueen presidenttiehdokas. Ehkä muutaman päivän päästä hän on myös Yhdysvaltojen  demokraattisesti valitsema presidentti. Tämän me tiedämme – tai oletamme – miehestä, jolla ei ole päivääkään poliittista kokemusta, mutta joka lupaa tehdä Amerikasta hienon jälleen.

Saarikoskien teksti on hyytävää luettavaa. Se maalaa kuvan miehestä, jota ei juuri kukaan tunne, mutta jonka kaikki tietävät. Trump lupaa suuria ja puhuu ristiriitaisuuksia. Hän puhuu törkeyksiä, veljeilee Putinin kanssa ja esittää varomattomia kommentteja jopa ydinaseista. Hänen valintansa enteilisi uutta epävarmuuden aikaa. Trump on itse sanonut epävarmuuden olevan hyväksi, sillä se antaa mahdollisuuden luoda täydellisen diilin. Se millaisiin diileihin Trump Amerikan ja koko maailman veisi, on vain arvoitus.

Kirja on nopeasti kirjoitettu, mutta se vie täydellisesti mukanaan. Olen aina pitänyt Trumpia vastenmielisenä, moukkamaisena, joskin viihdyttävänä hahmona. Ajattelin, mahdanko haluta lukea kirjaa tällaisesta henkilöstä. Jotenkin on syntynyt viime viikkoina olo, että olen aliarvioinut Trumpin ja hänen vetovoimansa – ja ennen kaikkea hänen äänestäjänsä. Jokin voima vie häntä eteenpäin. Ja tästä ilmiöstä täytyy lukea.

Tämän takia Saarikosket kokivat tarpeelliseksi kirjoittaa kirjan hirvittävällä vauhdilla aiheesta, joka elää koko ajan.  Omien sanojensa mukaan he pyrkivät kirjoittamaan sujuvan aikalaisraportin, joka nojaa suurimmaksi osaksi toisten tutkimukseen, mutta johon on sisällytetty myös omakohtaista tarkastelua aivan tapahtumien polttopisteestä. Tämä omakohtainen jää melko vähäiseksi, eikä se ole Trumpista mitenkään kovin kattava esitys, mutta kirja on hyvin mielenkiintoinen silti.

Toivon todella, ettei tämä mies voita. Kuitenkin uskallan väittää, että hän on ajan henki ja osa jotain suurempaa maailmanlaajuista ilmiötä. Jos ei vielä hän, niin pian sitten joku muu hänen kaltaisensa jenkkilässä ja varmasti myös muualla. Katsotaan, mihin tämä ja he meidät vievät.

Mieleen jäi: "Trumpin kannattajien kanssa keskustellessa tajuaa, ettei Trump ole suosittu mielipiteistään huolimatta; hän on suosittu niiden takia. Vaikka monet kannattajat tunnustavat, ettei Trump kykene luultavasti toteuttamaan monia lupauksiaan, he pitävät hänen asenteestaan – härskiyden, pidäkkeettömyyden ja voiman tunteesta, joka saa heidätkin tuntemaan itsensä jälleen vahvoiksi. Trump tuntuu olevan monille jonkinlainen isän ja Teräsmiehen yhdistelmä, joka kostaa väärintekijöille ja lyö epäreilun järjestelmän mäsäksi." 

Matka ajassa: juuri nyt, hullu vuosi 2016

Matka paikassa: Yhdysvallat

Kenelle: Jokaiselle joka seuraa aikaansa ja yrittää peilata sitä historiaan sekä ennustaa tulevaa.

Miten tielleni: Hesarin sivuilta digikirjana



tiistai 1. marraskuuta 2016

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä




Amos Ozin yli 600-sivuinen Tarina rakkaudesta ja pimeydestä kertoo kirjailijan oman lapsuuden tarinan 1940-luvun lopun myllerryksissä Jerusalemissa. Amosin lapsuus on kirjojen ja sanojen ympäröimä – tai lähes tuhahduttama. Hänen isänsä puhuu yli kymmentä kieltä, tutkii kirjallisuutta ja sanojen etymologiaa loputtomiin, ja kertoo tästä kaikesta lakkaamatta. Äiti taas on hiljainen kuuntelija, muistojensa vanki, ehkä elämänsä pettämä. Amos on vanhempiensa ainoa, palvottu lapsi, jolta odotetaan suuria. Lukijalle jää vaikutelma, että perheessä on rakkautta, mutta myös paljon puhumattomuutta, jopa pimeyttä. 

Amos Oz on selkeästi hyvin älykäs kirjailija. Hän vie tarinansa läpi ovelasti, yksityiskohtaisesti, kuitenkin pieniä harppauksia ottaen ja uudelleen toistaen. Hän sanoo itsekin, ettei mielistele lukijaa, eikä varo häntä. Hyvä lukija tekee itse tarinansa lukiessaan, ja kirjailija-Amos haluaa, että hänet irrotetaan ainakin jossakin määrin tekstistä, vaikka se omaelämänkerrallinen onkin: 

"Hyvä lukija ei pohdi kirjallisuutta lukiessaan kirjoittajan ja tekstin yhteyttä vaan omaa suhdettaan tekstiin." 

Silti uskon – hyvä lukija tai ei – Amoksen äänen kuuluvan kertojan kautta, ja hänet ehtii oppia tuntemaan pitkän teoksen aikana. Näkökulma on lapsen, vaikka koko ajan aikuinen kertoja kuvailee tapahtumia ja ihmisiä välillä kirkkaiden välillä häilyvien muistojen kautta. 

Kirjassa ei tapahdu suuria, vaikka toisaalta tapahtuukin: Israelin haparoiva ja holokaustin haavoittamien ihmisten perustama valtio syntyy ja Amoksen äiti tekee itsemurhan. Se luo käänteen koko loppuelämään.  Kirja on kuvaus arjesta, sen pienistä yksityiskohdista, ihmisten sanomisista ja tekemisistä. Ohikiitävistä hetkistä, joista muodostuu kokonaisia ajanjaksoja ja ainutkertainen elämä.

Tarina rakkaudesta pimeydestä on tarina kirjoista. Amoksen lapsuus pursuaa niitä, hän kasvaa niiden keskellä, ahmii niitä ja päätyy kirjoittamaan niitä. Se on teos myös lukemisesta ja suhteesta tarinaan:

"Kirja ei laskelmoi, ei esitä tekosyitä tai kysy itseltään, kannattaako tämä ja ansaitsetko sen ja sovitteko te toinen toisellenne, vaan se tulee heti kun pyydät. Kirja ei koskaan petä sinua."

Siirtolaisuus ja juuristaan irrallaan oleminen ovat yhdet keskeiset aiheet kirjassa. Israel on siirtolaisten maa. Eurooppa sylkäisi juutalaiset pois, tuhosi loput ja henkiinjääneet löysivät itsensä takapajuisesta ja aavikoituneesta luvatusta maasta. Uutta halutaan rakentaa niin vahvasti, että lapsellekin päätetään puhua vain maan uutta henkiinherätettyä kieltä, hepreaa. Vanhaa hävetään, eikä muistella. Siionismi aatteena kuolee kirjan sivuilla, vaikka Amoksen tekstistä välittyy rakkaus omaan kansaan ja maahan. Lukemisen arvoinen teos, syvällinen mutta täynnä ironiaa ja huumoria.

Mieleen jäi: "Sen sijaan että olisin lähestynyt tyttöä niin kuin uusi heprealainen nuoriso jaloa arabikansaa, tai niin kuin leijona toisia leijonia, olisin voinut yksinkertaisesti lähestyä häntä niin kuin poika tyttöä. Vai olisiko se ollut mahdotonta?"

Matka ajassa: 1940-luvun loppu enimmäkseen

Matka paikassa: Israel, Jerusalem

Kenelle: Kirjanörteille, sanoja rakastaville  ja elämää rakastaville ihmisille.

Miten tielleni: Kirjastosta 

lauantai 29. lokakuuta 2016

Helsingin Kirjamessut 2016



Ennen osattiin tehdä kansia ja nimetä teoksia. Olisiko Murhenäytelmä mottimetsässä lukemisen arvoinen?

Tännehän minäkin peräti kaksi kertaa tänä vuonna. Liput Helsingin Kirjamessuille olivat ilmaiset, joten pakkohan ne oli käyttää. Pitkään mietin, kannattaako minun postata tästä vierailusta blogiini, kun toiset tekevät vierailunsa varmasti viipyvämmin ja syvällisemmin. Minun vierailuni eivät nimittäin sisältäneet yhtään puheen keskittynyttä kuuntelua tai suurta kulttuurielämystä. Minä vaeltelin ja hypistelin – ja pidin kansantaloutta yllä.


Kirjoja, kirjoja ja kirjoja. Tuhansia ihania kirjoja.

Samat uutuuskirjat pistivät näyttävästi esille messuilla kuin täällä blogeissakin. Harmittaa, etten hankkinut Riitta Jalosen Kirkkautta. Ehkä jouluksi sitten. Selailin useita sarjakuvia tänä vuonna. Upeita teoksia, mutta yhtäkään en kuitenkaan ostanut. Paljon muuta hankin, vaan en mitään itselleni. En viitsi teoksia mainita, koska ostin ne lahjaksi läheisille, jotka ehkä kuuluvat vähäiseen lukijakuntaani. ;) Luultavasti kuitenkin päädyn kirjat itsekin lukemaan, joten niistä myöhemmin. 

Kirjat ovat ihania. Olen aina viihtynyt tiloissa, joissa niitä on paljon ylitse tarpeen. Tuhannet kirjat tekevät jopa kolkohkon Messukeskuksen mukavaksi ajanvietteeksi. Paljon jäi näkemättä ja kuulematta, mutta ihmisten tulviessa paikalle, oli pakko päästä pois. Hyvä tärppi: tule heti kymmeneltä, jos haluat oikeasti kierrellä ja nauttia.

Messuilla oli vielä siedettävää aamutuimaan. Häivyin paikalta Ruokamessujen kautta,
juuri kun todelliset massat löysivät perille. 

lauantai 22. lokakuuta 2016

Miika Nousiainen: Juurihoito




Miika Nousiaisen uusin romaani Juurihoito (2016) rinnastaa juurihoidon ja rakkauden. Aluksi voi tämä tuntua melko erikoiselta, mutta kirjan luettua allegoria alkaa tuntua järkeenkäyvältä – ainakin jossain määrin. Rakkaus kuitenkin on keskiössä: ei romanttinen rakkaus vaan sisarusten sekä lasten ja vanhempien välinen rakkaus. Perusvire on onnellinen, positiivinen ja inhimillinen, eikä kyynisyyttä Nousiaisen romaanista suhteessa rakkauteen löydä. Kun kirjan ensimmäisellä sivulla on lainaus Haddawayltä "What is love?", alkaa lukija odottaa myös nauravansa ääneen lukiessaan.

Juurihoito on mainostoimistossa työskentelevän ja eronneen superisän Pekan ja tämän veljen, sosiaalisesti erittäin lukossa olevan, hammaslääkäri Eskon matka perheensä ja isänsä löytämiseksi. Sisaruksia löytyy aina maailman ääristä: Ruotsin Ronnasta Sari, Thaimaasta Fani ja Australiasta Sunday. Lukijaa viedään matkalle paikasta toiseen melko tiuhaan tahtiin, mutta Nousiaisella selkeästi tavoitteena ollut myös hahmojen sisäinen matka itseensä. Mitä se rakkaus oikein on?

Toinen teema on toisen ja erilaisuuden hyväksyminen. Kuka mahtuu asumaan samaan maahan ja kenet hyväksymme naapuriksi? Tämän pohdintaan käytetään esimerkkeinä Ruotsin lähiöiden jännitteitä ja Austraalian aboriginaalien kohtaloita. Ajankohtaisia (vaikkei kovin yllättäviä) aiheita Persu-Suomessa.

Kirjassa vuorottelee kaksi minäkertojaa. Enemmän puhuu Pekka ja välillä taas Esko. Sisarista ruotsidemokraatti, lähiömutsi Sari on hahmona kehitelty pisimmälle. Lapsia on neljä eri maahanmuuttajamiesten kanssa, mutta silti pitäisi rajat pistää kiinni. Elämä on kohdellut kaltoin ja itsetunto on maassa, mutta sydämessä on silti suurta lämpöä ja rakkautta, kun vähän etsii. Hän on kyllä ihan naseva ja hauska hahmo Nousiaiselta. Sarin suusta tulivat ne repliikit, jotka oikeasti naurattivat. Muut siskot jäävät statisteiksi.

Nousiaisen Juurihoito jatkaa kunniakkaasti, vaikka hieman laimeammin kuin edeltäjänsä Metsäjätti, nykymiehen itsensä löytämisen tietä muuttuvassa maailmassa kuvaavana teoksena. Se ei naurattanut aivan yhtä paljon, eikä ollut yhtä (itse)ironinen tai yhteiskuntakriittinen. Hieman väliteos olo jää väistämättä.

Jälleen kuitenkin yksi teos tähän Pohjoismaissa suosittuun genreen (miksi tätä genreä oikein kutsuisi?). Fredrik Backmanin Mies, joka rakasti järjestystä ja Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ovat samoja miehen tuntojen tulkkeja. Mies puhuu vihdoin tunteistaan, vaikkei se helppoa ole. Veikkaan, että näitä kirjoja tulee vielä paljon lisää.

Mieleen jäi: "Rakkaus ei kovin paljon eroa juurihoidosta. Tarkoitus on tehdä toiselle hyvää. Se on välillä kivuliasta, välillä palkitsevaa, on pakko mennä syvälle itseen ja antaa jotain itsestään."

Matka ajassa: nykyaika

Matka paikassa: Helsinki, Tukholman lähiöt, Etelä-Thaimaa, Australia

Kenelle: Tämä kirja sopii helpoksi ja helposti unohdettavaksi matkalukemiseksi junaan tai lentokoneeseen. Mitään kamalan syvällistä ei kannata odottaa. Ihan ok-fiilis jäi.

Miten tielleni: Lukupiirikirja

maanantai 17. lokakuuta 2016

Syksyn satoa


En tiedä, onko vuodenajoilla vaikutusta lukemiseen ja siitä nauttimiseen muilla ihmisillä, mutta itselläni on. Mitä pimeämmiksi päivät muuttuvat, sitä nautinnollisemmin ja enemmän luen. Luen teetä juoden, punaviinilasin ääressä, peitto korvissa tai hämärässä sohvalla. Syksy on ihanaa aikaa, sillä hyvällä omalla tunnolla voi käpertyä itseensä.




Lukulistani on pitkä ja poukkoileva – tyylistä ja genrestä toiseen mennään. Olen hieman menettänyt mielenkiintoa 100 kirjaa ennen kuolemaa -haasteeseen, mutta toistaiseksi sitä vielä kevyehkösti noudatan. Odotan millaisen Helmet-haasteen ensi vuosi tuo tullessaan. Jotenkin listoissa ja haasteissa kiehtoo se, että niiden avulla tulee luettua yllättäviä teoksia, joihin ei ehkä muuten tarttuisi. Olen syksyn aikana lukenut myös erilaisia kirjablogeja. Kiitos niistä kanssabloggaajat! Välillä tuntuu kuin olisi karkkikaupassa, niin laajasti blogataan suomenkielisistä (käännöskirjallisuutta ja kotimaista) kirjoista. Kirjastosta minulla on pitkähkö varauslista uutuuksista, joista toiset ovat jo ehtineet kirjoittaa.  

Tänä syksynä olen päätynyt lukemaan usein kahta teosta rinnakkain. En tiedä, onko se hyvä asia, mutta Amos Ozin yli 600-sivuinen järkäle jotenkin vaatii rinnalle kevyempää, vaikka tarina on kiehtova.Nyt luen Miika Nousiaisen Juurihoitoa kevyempänä. Onko kenellekään muulle käynyt samoin?  

Ihana syksy, ihanat tarinat ja onnellinen lukija.





lauantai 15. lokakuuta 2016

Deborah Levy: Uiden kotiin



Deborah Levyn pienoisromaani Uiden kotiin (2011, suomennos 2016) on riemastuttavaa luettavaa. Tarina on unta, painajaista ja pieniä arkisia yksityiskohtia, jotka ovat kuin runoja. Kirjan kieli on hämmentävää ja kerronta poukkoilevaa, ja silti aivan käsinkosketeltava maailma syntyy lukijan nautittavaksi. Iho palaa auringossa, kalliit voiteet tuoksuvat ja uima-altaan kloorattu vesi tippuu takkuisista hiuksista silkkisille mekolle. 

Englantilaisrunoilijan Joe Jacobsin (entisessä elämässään Jozef Nowogrodzki) perheen loma Nizzan huvilassa ja kuumilla rantahietikolla ja  saa uuden ja lopullisesti kaiken muuttavan suunnan erikoisen nuoren naisen Kittyn päätyessä yllättäen perheen luo asumaan. Kitty on kuin jonkin riivaama, mieleltään järkkynyt. Hän on linnunluinen, hehkuvahiuksinen ja kaunis – mutta lähes kodittoman tasolle vajonnut, siivoton, usein alasti ja tasapainoton. Kitty ei välitä, mitä muut ajattelevat. Hän on maanisen ihastunut perheen isään ja tämän runoihin sekä kirjoittaa omat runonsa vain tämän luettavaksi. 

Uima-allas on kirjan motiivi. Sinne Kitty kirjan alussa ilmestyy – karhuksi luultuna (miten tämä on mahdollista?) – ja sinne tarina lopulta myös päätyy. Uima-altaan vettä kuvataan usein, milloin puhtaana, milloin sameana ja vihertävänä. 

Kirja on niin lyhyt, että se melkein käy novellista. Lyhyydestään huolimatta se on intensiivinen ja kertoo hurjan tarinan muutamasta lyhyestä lomapäivästä. Perheen tytär Nina kasvaa aikuiseksi, jännitteet ja sanomattomat sanat tulevat julki, jos ei nyt aivan ääneen sittenkään. 

Toivottavasti pian käännetään lisää Deborah Levyä, sillä en tiedä saisinko englanniksi tekstistä irti tällaista nautintoa. Enemmän aion häntä kyllä lukea.

Mieleen jäi: "Nina hiipi lähemmäs. Kittyn luomille oli levitetty vihreää luomiväriä. Luomet olivat kuin lehdet. Nina istui jalkopäähän. Kitty oli kielletty, sillä tämä oli vaarallinen. Tämä teki vaarallisia asioita. Nina nielaisi kovaa ja välitti tietoa kuolleele Kittylle.

Matka ajassa:  kesä 1994, lyhyesti 2011

Matka paikassa: Nizza, Ranska

Kenelle: Kaikille, jotka haluavat antautua unen ja todellisuuden surrealistiselle yhdistelmälle. Kesä on läsnä tässä tarinassa, joten D-vitamiinia kylliksi kaikille.

Miten päätyi minulle: Kirjastosta käteeni toisten suosittelemana. Yllätyin kirjan lyhyydestä.


lauantai 1. lokakuuta 2016

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut


»Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,
vaan yksi, kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän."


Agatha Christien suosittu klassikko Eikä yksikään pelastunut (1939, suom. 1940) on niitä teoksia, joista tietää paljon – oikeastaan liikaa – jo ennen lukemista. Olisi väärin kirjoittaa, ettei teos säväyttänyt, sillä mielessä täytyy pitää, että tämän teoksen rakentamalle pohjalle melko pitkältä moderni dekkari nojaa, joten täytyy muotoilla sanat tarkasti. Tämän teoksen lyttääminen olisi samanlainen moka kuin sanoa, ettei Jimi Hendrixin soolot oikein sytytä.  

Eikä yksikään pelastunut on asetelmaltaan jännittävä, lähes ahdistava. Suljettu tila, syrjäinen saari ja murhaaja, joka armotta murhaa mielensä mukaan. Populaa kaatuu kuin pelinappulaa, ja runon neekeripojan kohtalot saavat toisinnon romaanissa jopa hieman tylsähkönä listana. Ehkä tämä listamaisuus tökki eniten tämän klassikon lukemisessa. "Nehän kuolevat kaikki" – sen kertoo jo romaanin nimi. Jännitykseksi jää, kuka murhaa, millä tavalla ja milloin. 

Toisaalta dekkari ei ole kuivaa rikoksen ratkaisua. Lukija jää sivuosaan ratkaisijana, sillä koko ajan tapahtuu ja päitä tippuu. Loppua kohden tunnelma todella tiivistyy jopa hengästyttäväksi. Agatha Christie on kyllä dekkarin kuningatar. Juonen säästän tuleville lukijoille, sillä yhtään enempää en kuuluisista juonenkäänteistä koe tarpeelliseksi paljastaa. 

Ongelma tämän teoksen kanssa on se, että dekkareita on tullut luettua liikaa. Dekkarit eivät ole ihan lempigenreä, mutta luen niitä usein silti nauttien ja mielelläni. Tämä klassikko olisi pitänyt lukea ensimmäisten joukossa, jotta oikeasti ymmärtäisi sen arvon ja osaisin arvostaa sen – myös tunnetasolla– sille kuuluvalle paikalle. Nyt kuitenkin tunnelmana on melko tympeä ihan ok. Suotakoon se lukijalle. 

Mieleen jäi: "Kuusi pientä posliinineekeriä...vain kuusi – kuinka monta on jäljellä, kun päivä on kulunut iltaan..."

Matka ajassa: 1900-luvun alun vuosikymmenet

Matka paikassa: Devonin kaukainen saari, Neekerisaareksi kirjassa nimetty

Kenelle: Kaikille dekkareita lukeville. Tämä on se pohja, jonka päällä moderni dekkari makaa.

Miten päätyi minulle: Kirjastosta tämä vähintään kerran kastunut ja repaleinen kappale tuli lainattua.