Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

Tammikuu lähenee loppuaan, ja on aika katsastaa, millainen vuoden ensimmäinen lukukuukausi on ollut. Sain luettua viisi kirjaa, joista kaksi luin ja kolme kuuntelin. Meneillään on yli kuudensadan sivun järkäle, joka on vienyt (ja vie edelleen) aikani muuten, joten olen melko tyytyväinen ainakin luettujen kirjojen määrään. 

Lukukuukautena tammikuu on ollut vaihteleva. Mukana on ollut ihanan, edellisessä postauksessa kehumani, Rebekan, lisäksi myös yksi aivan täydellinen pohjanoteeraus, josta enemmän alla. Pientä lukujumia on ollut havaittavissa myös. Olen poukkoillut kirjasta toiseen ja on ollut vaikeuksia keskittyä lukemaani. No, täytyy toivoa, että tämä jää vain lyhyeksi vaiheeksi. 

Jokainen lukemistani kirjoista  ansaitsee oman postauksen, joten yritän ainakin lyhyesti niitä käsitellä täällä. Tavoitteenani on, että ensi kuussa kirjoitan jokaisesta lukemastani teoksesta tänne - eikä niitä niin hirveästi edes ole, joten ei tämä ole ollenkaan mahdoton tavoite. 

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen (2020) 

*

Toimittaja Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteos Paperilla toinen on vastaanotettu melko positiivisesti ja sitä on kiitelty rohkeudesta ja paljastavasta omakohtaisuudesta. Minulla ei ole mitään autofiktiota vastaan, mutta pitkästä aikaan törmäsin kirjaan, joka raivostutti minua. Jos olet lukenut kirjan ja pidit siitä, pahoittelut, sillä nyt seuraa suoria sanoja.

Paperilla toinen on vastenmielinen ja kirjallisilta ansioiltaan kehno teos. Sen kieli on töksähtelevää ja nykylukijaa kosiskelevaa iskevillä päälauseillaan. Päätarkoitus on kertoa mahdollisimman tarkasti ja eritteitä säästelemättä nuoren kasvua aikuiseksi ja äidiksi. Pääosin pyöritään seksin ympärillä, millä ei usein tunnu olevan muuta tarkoitusta kuin räväyttää. Pahoittelut, mutta tämä on tehty jo vuosikymmeniä sitten paremmin.

Tärkeät yhteiskunnassamme tabuaiheet kuten abortti ja uusperheen äitiyden vaikeus, jäävät käsittelyltään toteaviksi. Mihinkään tunteisiin ei päästä kiinni ja tämä tuntuu olevan tarkoituskin. Mitä kylmemmän kuvan nykynainen itsestään antaa, sitä sankarillisempi hän ilmeisesti on. Mikään feministinen kirja tämä ei kuitenkaan ole. Kertojaminä pyörii kaiken aikaa miesten ympärillä, alistuu objektiksi loputtomine panoineen, eikä mitään kasvutarinaa ole löydettävissä tässäkään suhteessa. Miehet supistetaan pökkelöiksi seksikoneiksi. 

Kirjan maailma on vastenmielinen, kylmä ja poliittisesti äärimmäisen korrekti. Ehkä juuri tällaisena haluaa itsensä helsinkiläinen hipsteri nähdä. Jos tämä on parasta, mitä Instagram-sukupolvella on tarjota, välttelen näitä jatkossa loppuun asti. Raivostuttava kirja - ja siinä sen ainoa avu: ainakin se herätti minussa tunteita. Silti sen olisi aivan hyvin voinut jättää kirjoittamatta. Tässä viisautta kirjailijalle: kaikkien ei pitäisi laulaa, eikä kaikkien pitäisi todellakaan kirjoittaa kaunokirjallisuutta. Toiset tekevät sen jo niin paljon paremmin. 

Craig Thompson: Habibi

             

Jumalallisesta kynästä putosi ensimmäinen mustepisara. Pisara muuttui joeksi.

Näin alkaa Craig Thompsonin itämainen sarjakuvateos Habibi (2011, suom. 2012), ja se virtaa sulavasti alusta loppuun kuin arabialainen kirjoitus. Sanat ja vesi ovat tämän tarinan toistuvat motiivit. Virta on julma ja kammottava, vaikka kovin kaunis katsella. Luin nuoren arabinaisen Dodolan ja tämän adoptiolapsi-rakastajan Zamin tarinan yhtenä vuolaana virtana.

  

En ihan selvinnyt vammoitta tästä matkasta, sillä harvoin tulee luettua mitään näin ristiriitaisia tunteita herättävää. En ole varma edes, pidinkö tarinasta, vaikka se on kirjoittettu ja erityisesti piirretty poikkeuksellisen ansiokkaasti.

Ensin kuviin: Graig ihailee ja tekee kunniaa piirrosjäljellään arabialaisen taiteen ja kirjoituksen perinteelle. Kirjaimista ja leveydeltään vaihtelevista viivoista muodostuu ornamentteja, joille uhrataan kokonaisia näyttäviä aukeamia 700 sivun teoksessa. Jälki on taidetta, uskallankin väittää Habibin olevan taidokkain ja komein lukemani sarjakuvateos. Jokainen sivu on täynnä yllätyksiä ja visuaalisia nautintoja, vaikka suomennoksessa on käytetty konetekstausta kirjailijan oman käsialan sijaan. Symboliikkaa ja yhteyksiä Koraaniin sekä arabialaisen tieteen matetemaattisiin keksintöihin on runsaasti, mutta ne eivät minulle juuri avautuneet. Päädyin ihailemaan.

Entä sitten itse tarina? Tarina on täynnä ristiriitaisuuksia ja uskomattomia käänteitä. Köyhän perheen tytär Dodola myydään muutamasta roposesta yhdeksänvuotiaana vanhan miehen vaimoksi (yhteys lienee Muhammedin ja Aishan tarinaan?). Mies raiskaa tämän, mutta opettaa kuitenkin lukemaan ja kirjoittamaan. Lyhyt avioliitto päättyy, kun Dodola ryöstetään orjaksi ja hän tapaa pienen Zam-pojan (ensimmäiseltä nimeltään Cham, Koraanin ja Raamatun Nooan epäsuosittu poika), jonka varaäidiksi tämä ryhtyy. Dodola elättää itseään ja poikaansa aavikon kurtisaanina, mutta joutuu jälleen ryöstetyksi ja päätyy sulttaanin suosikiksi haaremiin. Zamin ja Dodolan yhteys ja rakkaus säilyvät kuitenkin läpi tarinan. Lopulta heistä tulee rakastettuja.

Habibi – arabiasta suomennettuna rakastettu – on iso kudelma saduista, haditheista, muinaisista jumalista sekä Koraanin ja Raamatun henkilöiden tarinoista. Se on intertekstuaalisten yhteyksien verkon lisäksi myös melkoinen monipolvinen tarinakokoelma, sillä Dodon ja Zamin tarinan sisällä on useita eri tarinoita. Nykypäivä ja mennyt lyövät kättä, sillä tapahtumapaikalla, kuvitteellisessa Wanatoliassa, on yllättävän paljon yhteyksiä omaan aikaamme. Maailma on epätasa-arvoinen, ylikansoittunut ja loputtoman saastunut. Puhdas vesi on vain harvojen saatavilla.

 Eikö kuulostakin aika uhkapeliä yhdistää kaikki tämä samaan tarinaan? Silti kirja toimii ja tytön tarinasta tulee yksi satu lisää arabialaisen Tuhannen ja yhden yön -tarinoihin. Synkällä sävyllään se käsittelee luonnon saastumista ja hyväksikäyttöä. Tulee mieleen, että länsimaitako tässä silti kritisoidaan eniten? Ihmisen itsekkyys, himo, kyltymätön riettaus, joka raiskaa luonnon ja naiset siinä sivussa.

Minulla on kuitenkin tämän tarinan kanssa ongelma, kuten jo kirjoituksen alussa mainitsin. Seksuaalisuus ja seksi on epätasa-arvoista ja rumaa. Pitääkö oikeasta aidosta rakkaudesta kastroida (tässä tarinassa myös ihan sanan konkreettisessa merkityksessä) kaikki seksuaalisuus? Naisen ja tummaihoisen pojan asema on myös ärsyttävä. Miksi nainen on alasti ja seksualisoituna lähes joka sivulla? Hän on aina uhri ja toisen päätösten ja katseiden kohde. Minua ärsytti myös raiskausten ja seksuaalisen väkivallan esittämisen selvä eroottinen sävy.

Keskeinen tarinan tapahtumapaikka on kyltymättömän sulttaanin haaremi. Haaremia ei toki ole romantisoitu, mutta nainen ei tässä ole kuitenkaan tilanteen tasalla ja oman elämänsä subjekti tai edes kokija juuri koskaan. Nainen on kirjan jokaisen miehen ja jopa lukijansa katseiden eroottinen kohde. Onko tämä jonkinlainen tietoinen päätös kirjailijalta? Kirjan naiskuva on suorastaan vastenmielinen. Olin jo hetken jopa hankkiutumassa kirjasta eroon.

Pitääkö fiktiolle antaa sille kuuluva arvostus, jos ei pidä sen sanomasta tai maailmankuvasta? Samaa päädyin pohtimaan (ja huomasin muiden pohtivan) Selja Ahavan autofiktiota Ennen kuin mieheni katoaa lukiessa. Minusta pitää. Sananvapauden nimissä fiktio saa – ja sen tulee – käsitellä myös vastenmielisiä hahmoja, mielipiteitä ja maailmankuvaa. Poliittinen korrektius ei saa rajoittaa fiktiota, joten nielen loukkaantumisen ja myönnän: Habibi on loistelias teos. Silti toivon toisenlaistakin naiskuvaa sarjakuvaan ja paljon!

Mieleen jäi: Poikkeuksellisen kunnianhimoinen piirrosjälki. 

Matka ajassa: Kirja liikkuu Tuhannen ja yhden yön -satujen ajoissa ja nykyajassa

Matka paikassa: Wanatolia

Kenelle suosittelisin: Kauniista taiteesta pitävälle, joka kuitenkin kestää naisiin ja lapsiin kohdistuvan väkivallan kuvausta

Miten teilleni: Kirjamessuilta omaksi

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Synkkien suomalaisten teosten putki jatkuu Kjell Westön uutuudella Rikinkeltainen taivas (2017). Tätä kirjaa on kiitelty ja nimetty "lukuromaaniksi" – mitä tuo tarkoittanee? Itsekin odotin tätä teosta, sillä Kjell Westö ei ole pettänyt vielä kertaakaan. Erityisesti Kangastus 38 ja Missä kuljimme kerran ovat upeaa kirjallisuutta. 

Vaan mikäköhän meni nyt vikaan? Suurista ennakko-odotuksista huolimatta tämän kirjan lukeminen osoittautui nihkeäksi lukukokemukseksi. Ei lähtenyt lentoon, ei. Taivas on toki rikinkeltainen ja Kjell Westön kerronta tutun sujuvaa, mutta henkilöt herättivät lähinnä vastenmielisyyttä, ja sivustakatsoja kertojaminä ärsytti vätysmäisyydellään. Välillä hän on rikkaan Stellan kanssa, välillä taas ei – sama kehä uudelleen ja uudelleen. 

Yhteisluokkaraja kertojaminän ja kartanonherrasuvun Rabellien välillä on ilmeinen, mutta minkäänlaista kapinaa sen rikkomiseksi ei teoksessa ole. Mikä tekee Rabelleista erityisen kiinnostavia? Eipä juuri mikään mielestäni. Kaikki päätyvät elämään itsekeskeisen ja melko tarkoituksettoman elämän, eikä mitään suurta tarinaa paljastu juontenkäänteiden takaa. Tämä lienee tarkoituskin: elämänmeno sukupolvesta toiseen täynnä valtasuhteita, rahanhimoa ja seksikiemuroita, vailla sen syvempää merkitystä. 

Pidän Kjell Westöä yhtenä parhaista kotimaisista kirjailijoista. Kerronta on uskottavaa ja hienoa – tässäkin kirjassa. Paljon ei välttämättä tapahdu, vaikka usein kokonainen ihmiselämä lipuu sivuilla ohi. Usein tapahtuma-aika on hänen kirjallisuudessaan kuitenkin niin kiinnostava – sisällissota tai talvisodan kynnys– ettei tapahtumien puute haittaa ollenkaan. Nyt kuitenkaan tapahtuma-aika ei tuo juuri jännitteitä, ja jouduin valitettavasti välillä havahtumaan tämän kirjan parissa siihen, että se oli jopa tylsää luettavaa paikoittain. Jätin sen kesken useampaan otteeseen. Sain vihdoin kirjan luettua, eikä Rabellien rasittavaa sukua tule ikävä. 

Helsinki on kuitenkin ihana tässäkin kirjassa, sillä Kjell tuntuu kynällään rakastavan kaupunkia. Tuttuja osoitteita ja katuja minulle. Helmet-haasteen kohta #27, kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja. Helsinki – kamarasi kestää jopa Rabellit ja heidän hännystelevät ystävänsä! 

Mieleen jäi: Kirja tuntui loputtomalta, vaikka siinä on vain 459 sivua. 

Matka ajassa: 1960-luvulta nykypäivään

Matka paikassa: Helsinki ja maaseutu meren rannalla, lyhyesti Portugali ja Berliini

Kenelle suosittelen: Kjell Westö -faneille

Miten tielleni: Kirjastosta 

Han Kang: Vegetaristi

"Puu on selvästi hyvin vanha, varmasti ainakin neljäsataavuotias. Kauniina päivinä se levittää lukemattomat oksansa ja antaa valonsäteiden kullata lehtensä, ja silloin se tuntuu kertovan hänelle jotain. Tänä vetisenä ja ankeana päivänä se on vaitonainen ja pitää ajatuksensa omana tietonaan. Sen tyven vanha kuori on tumma kuin läpimärkä ilta, ja pienten oksien lehdet vavahtelevat hiljaa pisaroiden takoessa niitä. Äkkiä In-hye näkee hiljaisen puun sijasta sisarensa kasvot, jotka värisevät kuin aavemainen jälkikuva."

Eteläkorealaisen Han Kangin luettu, kehuttu ja palkittu Vegetaristi (2007, suomennos 2017) jätti minut hämmentyneelle mielelle. Sen kieli on kovin kaunista ja runollista. Siinä on symboliikkaa: luonto, kukat, puut, maa ja kasvit elävät. Symboliikkaa ja syvyyttä on niin paljon, etten oikein jaksanut lukiessani etsiä enempää tarkoituksia ja tulkintaa pintatasoa paljon syvemmälle – jo siinä riitti minulle, laiskalle kesälukijalle tällä kertaa. 

Lyhyt, novellinomainen kirja on jaettu kolmeen lukuun, joista jokaisessa on eri hänkertoja, eräänä päivänä vegetaristiksi ryhtyvän Yeong-Hyen mies, lanko ja sisar. Jokainen kertoja yrittää saada otetta yhä kauemmaksi lipuvasta Yeong-Hyenistä. Kaikkien elämä hajoaa ja Yeong-Hye lipuu saavuttamattomiin. Hän lopulta haluaa olla kasvinkaltainen, puu joka seisoo käsillään. 

Kirja kertoo kontrollin menettämisestä, psyyken hajoamisesta ja säännöistä poikkeamisesta. Korealainen kulttuuri näkyy tekstissä, ja erityisesti naisen asema ja häneen kohdistuvat odotukset tulevat esille melko ahdistavina. Kirja on myös kauneudestaan huolimatta rankka ja synkkä, ja siinä on naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä.  

Kirjassa ovat läsnä halu, seksuaalisuus ja valta. Miten ympäristö suhtautuu, kun joku päästää irti kontrollista ja lukemattomista säännöistä? Ihmisen yritys muuttua puuksi, joka edustanee kirjassa vapautta, maksaa mahdollisesti lopulta hänen henkensä. 

En voi sanoa nauttineeni tästä kirjasta, mutta todella mielenkiintoinen ja taitavasti tehty se on. Mielessä oli koko ajan, että tätä kirjaa luetaan juuri nyt paljon. On jotenkin tarve jakaa lukemaansa ja kysyä, mitä mieltä olit lukemastasi?

En ole ennen lukenut korealaista kirjallisuutta, ja siinäkin mielessä tämä oli erilainen lukukokemus. Helmet-haaste täydentyy tämän kirjan myötä kohdasta #40, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä. 

Mieleen jäi: Ahdistavan avioliiton kuvaus ja kaunis luontoa kunnioittava kerronta

Matka ajassa: Nykyaika

Matka paikassa: Etelä-Korea

Kenelle suosittelen: Kyllä suosittelen kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta Best-seller -lainana

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Tämä oli vasta toinen lukemani Haruki Murakamin teos, mutta taidan olla mennyttä naista. Kirjailijan novellikokoelma Miehiä ilman naisia (2014, suomennos 2016) on ihastuttava. Murakamin tekstiä lukee kuin kiehtovaa satua. Novellit ovat unenomaisia, välillä surrealistisia ja välillä hyvinkin realistisia. Kaikki kietoutuu vyyhdiksi, jonka haluaa vain painaa sydäntä vasten ja nauttia.

Teoksen seitsemän novellia rakentuvat yhteisen aiheen ympärille: ne kertovat miehistä, jotka ovat menettäneet naisen tai joiden ihastuksen kohde on jäänyt saavuttamatta. Miehet riutuvat, surevat (joskaan eivät usein kovin syvästi), ihmettelevät, yrittävät selvitä, pakenevat, ovat pohjattoman yksinäisiä ja ihmettelevät kohtaloaan. Naiset eivät ole sivussa, vaan usein he kertovat novellien sisässä tarinaa, vaikka päähenkilönä on mies. Tarinoiden sisällä on tarinoita, ja usein niissäkin miehet joutuvat naisen pettämiksi tai jättämiksi.

Kirjan novellit ovat ruumiillisia. Naisten ja miesten kehoja kuvataan yksityiskohtaisesti, puhutaan tuoksuista ja hajuista sekä naisen ja miehen välinen seksi kohoaa tarinoissa keskiöön (löytyy myös käytettyjä alushousuja japanilaiseen tyyliin). Ihmiset lihovat, laihtuvat ja vanhenevat. Ruumis on myös rajoite ja hämmennyksen kohde useissa novelleissa, mutta kuitenkin vähemmän kuin monimutkaiset suhteet ja – auta armias – rakkaus. Joskus henkilö toivoo olevansa jotain aivan muuta: helpompi olisi olla esimerkiksi nahkiainen meren sylissä keskellä levää auringon säteitä tuijotellen ja hitaasti huojuen.

Murakamin novellien naiskuva on mielenkiintoinen: Naiset ovat vahvoja ja itsellisiä. Minulle syntyy vaikutelma kissasta – niin kulunut kuin rinnastus onkin. He jättävät, katoavat, kuolevat, lähtevät selittämättä ja pettävät, mutta mies ei vihaa eikä kanna kaunaa.  Hän ihmettelee kohtaloaan, mutta ottaa sen annettuna.

Novellit eivät ole tarinoita tai ylistyslauluja naisen ja miehen välisestä rakkaudesta ja kumppanuudesta, ne kertovat toisen kohtaamisen hetkellisyydestä ja toisen läheisyyden menettämisestä. Kaikessa on mukana pieni mustan huumorin ripaus ja absurdi sävy. Koen yhteyden myös satujen perinteiseen kerrontaan. Viittaus löytyy ainakin Tuhannen ja yhden yön tarinoihin.

Miksiköhän novelleja tulee luettua niin harvoin, vaikka pidänkin niistä? Ehkä niiden lyhyys ja "pienuus" on syynä. Ne kertovat syvästi ja yllättävät, mutta itse tarina jää pieneksi. Murakamin tarinakokoelma on kuitenkin hyvin tyylikäs, puhdas ja konstailematon kuin japanilainen puutarha tai ruoka. Sen parissa viihtyi äärettömän hyvin, ja siitä jäi hyvä olo.

Mieleen jäi: "Kuvittelin, millaista on olla maailman yksinäisin mies. Sen tiesin jo, millaista on olla maailman toiseksi yksinäisin mies. Mutta maailman yksinäisimmän ja toiseksi yksinäisimmän välillä on syvä kuilu. Tai luulisin, että on. Kuilu on paitsi syvä myös leveä. Niin leveä, että sen pohjalla makaa kasoittain kuolleita lintuja, jotka uupuivat kesken matkan yrittäessään lentää reunalta toiselle." 

Matka ajassa: nykyaika ja lähimenneisyys

Matka paikassa: Japani ja yhdessä novellissa Praha

Kenelle: Ihan kaikille, mutta erityisesti niille, jotka kaipaavat tyylikästä, rauhallista ja silti yllättävää novellia

Miten tielleni: Lukupiiristä eteeni