A.J.Finn: Nainen ikkunassa

Mietinpä nyt heti alkuun, olisiko kirjailijan, suomentajan tai kustantajan pitänyt keksiä kirjalle toinen nimi? Tämän kirjan "melkein kaimoja" on vähän liikaa: melko tuore trilleri Nainen junassa on vieläkin mielessä ja ikiklassikko jännityselokuva Takaikkuna luo vahvan ennakko-odotuksen tälle trillerille. Ehkä tämä on tarkoituksellista ja jopa varmanpäälle pelaamista kaupallisesti, mutta jotenkin minut piti tästä kirjasta erillään pitkään juuri kirjan nimi.  

Latistavan ensimmäisen kappaleen vuodatuksen jälkeen täytyy kuitenkin todeta: A.J.Finnin Nainen ikkunassa (2018)lunastaa paikkansa ihan omin avuin. Se on pitkästä aikaa ensimmäinen trilleri, jonka voi sanoa yhtään kehuja venyttämättä olevan hyvä, jännittävä ja koukuttava kirja. Aloin jo miettiä viime vuosina, ettei koko genre ole minua varten. Toisin sanoen: pidin ja paljon.

Kirjan päähenkilö on uskottava, elävä ja mielenkiintoinen. Anna Fox on perheestään erillään elävä entinen lasten psykologi, joka ei kykene poistumaan kodistaan. Vaikean agorafopian syy ei lukijalle selviä heti, vaan Annan menneisyys kääritään esille vähitellen melkein viimeisille sivuille. Pian käy kuitenkin jo selville, että Anna on aivan hukassa isossa talossaan: hän juopottelee päivät, syö lääkkeitään miten sattuu, katsoo mustavalkoisia jännityselokuvia ja seurailee liiankin tiiviisti naapurien tekemisiä ikkunastaan. 

Naapuriin muuttaa kolmihenkinen Russelien perhe, jonka äitiin ja poikaan Anna saa kontaktin. Eräänä päivänä hän kuitenkin näkee, kuinka naapuriperheen äiti murhataan. Alkaa jännittävä yritys selvittää, mitä tapahtui ja mihin voi luottaa, kuten hyvässä psykologisessa trillerissä kuuluukin. 

Kirjan mielenkiintoisin anti on Annan arjen ja hänen sisäisen maailmansa kuvaus. Itse rikos jää toiseksi. Kirjan kieli on tiivistä ja lauseet lyhyitä – mikä toimii ja onnistuu luomaan jännittävän tunnelman. Metaforia ja vertauksia viljellään kuitenkin paljon: "Hänen äänensä on kuin ryppyinen tyynyliina". Ihme kyllä sekään ei ärsyttänyt.

Kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut yksilö ja kaiken kehun arvoinen. Sopii luettavaksi henkilölle, joka tavallisesti kiertää dekkari- ja trillerihyllyrivit kaukaa. Helmet-haasteeseen kirja menee minulla kohtaan #40, kirjassa on lemmikkieläin, sillä kyllä Annalla kissa on seuranaan.

Jon Krakauer: Erämaan armoilla

Vuonna 1992 Alaskan erämaasta löytyy hylätyn linja-auton ikkunaan teipattu avunpyyntöviesti ja auton sisältä tunnistamaton vainaja, joka on kuollut nälkään. Vainaja paljastuu 24-vuotiaaksi Christopher McCandlessiksi, joka oli viettänyt yksin erämaassa 113 päivää keräillen marjoja ja kasveja sekä metsästellen. Mikä oli saanut nuoren ylempään keskiluokkaan kuuluvan miehen jättämään perheensä ja yltäkylläisyyden? Kuka oli Chris McCandless?

Näihin kysymyksiin paneutuu Jon Krakauerin kuuluisa kirja Erämaan armoilla (1996). Kirja kertoo paitsi Alaskan onnettomasta vaelluksesta myös Chrisin aiemmista matkoista, perheestä, lapsuudesta ja halusta elää mahdollisimman yksinkertaisesti. 

Pidättäytyminen, luopuminen, asketismi ja luonnon ehdoilla eläminen eivät juuri ole tämän ajan kovimpia muotivirtauksia. Vastavirtaan kulkeva, kapinallinen ja epäsovinnainen Chris olisi helppo nostaa jonkinlaiseksi henkisten arvojen sankariksi. Hänen kuolinpaikastaankin on Alaskassa muodostunut nähtävyys.

Toisaalta miehen käytös oli holtitonta, itsekästä, typerää, uhkarohkeaa, välinpitämätöntä. Aiheesta moni on kysynyt, miksi tällaista toimintaa pitäisi romantisoida? Mies oli kaukana luonnon voiman ymmärtämisestä ja maksoi siitä korkeimman hinnan. Eikö ole tuomittavaa toimintaa, että itsekkäistä motiiveista johtuen poika vaarantaa henkensä ja aiheuttaa kuolemallaan vanhemmilleen ja läheisilleen tuskaa? Onko hän sittenkin etuoikeutetun länsimaisen individualismin ruumiillistuma? Ehkäpä. 

McCandless on ristiriitainen ja vaikeasti lokeroitava hahmo, ja siksi hän on niin kiinnostava. Siksi hänestä on kirjoitettu lukuisia artikkeleita, tehty dokumentteja ja elokuva. Siksi minäkin lukuisien muiden mukana vielä luen hänen tarinaansa. Hänen valintansa ovat pöyristyttäviä ja kiusallisen ristiriidassa länsimaisen yhteiskunnan arvojen kanssa. Hän ei edes sovi perusvaeltajan, metsämiehen tai erakon kuvaan. Millainen ihminen lähtee erämaahan mukanaan vain säkillinen riisiä, harvoja työkaluja ja kuitenkin mukaan mahtuu kymmenen kirjaa? Eikä McCandless kuitenkaan ollut mieleltään häiriintynyt tai sairas. 

McCandless eli itselleen ainoaksi oikeaksi tavaksi kokemallaan tyylillä. Hän halusi irrottautua materiasta, suvustaan, koulutuksestaan ja hän kammosi viranomaisia ja yhteiskunnan rajoituksia. Hän halusi elää, kuten hänen esikuvansa – mm. Leo Tolstoi ja Jack London  – kirjoittavat, vaikka he eivät kuitenkaan itse eläneet ihanteidensa mukaisesti, kuten Krakauer useasti kirjassa alleviivaa. Tolstoi ihannoi seksuaalista pidättäytymistä, mutta silti oli usean lapsen isä. London taas kuoli ylipainoisena kaukana askeettisen erämaankävijän roolista.  

Mikään mieltäseisauttava lukunautinto Krakauerin tekstin lukeminen ei ollut. Olen lukenut hänen kirjojaan aiemmin englanniksi ja ajatellut kielen vaikuttavan lukemisen ajoittaiseen tökkimiseen. Nyt kädessä oli oiva suomennos, mutta tunnelmat olivat tismalleen samat. Krakauerin teksti on journalistisen kuivaa ajoittain, ja tuntuu kuin lukisi ylipitkää artikkelia. Krakauer kuitenkin antaa oman äänensä kuulua ajoittain ja kertoo omakohtaisia kokemuksiaan mitään peittelemättä. Hän peilaa omia epäilyjään, tulkintojaan ja kokemuksiaan Chris McCandlessin elämään.

Helmet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #16, kirjassa luetaan kirjaa. Kirjassa ei pelkästään lueta lukuisia kirjoja, vaan niitä eletään todeksi surullisin seurauksin. Täytyy toivoa, että tämä lukija kuitenkin löysi rauhan.

Mieleen jäi: Chris McCandlessistä oli elinaikanaan ilmeisesti helppo pitää, sillä niin moni kertoo ihastuneensa älykkääseen ja herkkään mieheen. Toisaalta tämä kuitenkin pystyi jättämään läheisensä hyvinkin kylmän oloisesti. Erikoinen hahmo.

Matka ajassa: 1992

Matka paikassa: Yhdysvallat

Kenelle: Erityisesti vaelluksia tehneille ja luonnon ystäville

Miten tielleni: Kirjastosta kovin luetunoloinen ja kulunut kirja

Markus Torgeby: Juoksijan sydän

"Juokseminen on vapaan ihmisen likkettä. Ei siinä tarvita mitään hallintoa tai härveleitä, vain vetää kengät jalkaan ja lähteä liikkeelle. Löytää. Antaa veren kiertää. Kaikki kirkastuu silloin."

                                                                                        Markus Torgeby, Juoksijan sydän

Tässä kävi, kuten arvasin: ohi kaikkien lukusuunnitelmien kiilasi nopein askelin ruotsalaisen Markus Torgebyn omaelämänkerta Juoksijan sydän. Torgeby kertoo tarinansa kasvusta juoksijaksi ja tasapainon löytämisestä elämässään. Torgeby ottaa myös vahvasti kantaa suorituskeskeiseen juoksuharrastukseen ja sen ympärillä pyörivään kaupallisuuteen. 

Lahjakas nuori Torgeby ajautuu eksyksiin itsensä ja juoksutreenejensä kanssa. Ulkopuolelta tulevat tavoitteet vievät ilon juoksemisesta ja ymmärtämätön valmentaja patistaa jaksamaan kivusta ja loukkaantumisesta huolimatta. Torgebyn elämään varjostaa myös äidin MS-tauti, joka kuvataan kirjassa sydäntä särkevän realistisesti. Äiti on kirjailijalle selkeästi rakas ja tärkeä – kirja on myös hänen tarinansa. Äiti uskoo ihmeparantumiseen, jota ei kuitenkaan tule hengellisissä kokouksissa, eikä saarnamiesten kätten alla. Kirja lähestyy myös hengellistä puoskarointia, mutta ei kuitenkaan ota sitä käsittelyynsä tarkemmin. 

Torgeby löytää rauhan metsästä. Hän vetäytyy erakkoelämään Jämtlantiin itse rakentamaansa kotaan neljäksi vuodeksi. Hän ei tarvitse muita, kaiken tarvittavan hän saa luonnosta ja itsestään. Elämän täyttää juoksu, joka tuntuu nyt hyvältä jälleen. Torgebyyn ravinto on askeettinen: kaurahiutaleita ja hunajavettä pääasiassa. Torgeby vihjailee myös jonkin asteisesta häntä haitanneesta syömishäiriöstä. Isoisä syyttääkin lapsenlastaan äärimmäisyyksiin päätymisestä. Onhan metsäläisyys äärimmäistä ja toisista ihmisistä eristäytyminen äärimmäistä. Torgeby perustelee valintaansa yksinkertaisesti sillä, että hän tarvitsi sitä ja se tuntui hyvältä. 

Kirja on hyvin ruumiillinen, vaikka henkisestä hyvinvoinnista puhutaankin paljon. Torgeby kuvaa ruumiinsa tuntemuksia, loukkaantumisia, sairastumisia, nälkää, eritteitä, ravintoaan ja yleistä fyysistä olotilaansa poikkeuksellisen tarkasti. Ehkä juuri tämä tekee kirjasta aidon ja mielenkiintoisen. Henkistä hyvinvointia ei voi erottaa fyysisestä, ihminen on kokonaisuus. Juoksu lähtee pään sisältä, mutta ennen kaikkea juoksu on ihmiselle luonnollinen, fyysinen teko. Jalkaa toisen eteen. Yksinkertaista. Mitään gurua ja hörhöilijää Markus Torgebystä ei saa. Hän vain kertoo, miten itse löytää tasapainon elämässään. 

Tähän olisi kiva lopuksi kirjoittaa omaa tarinaa juoksijana. Entinen sohvaperuna keksihiiri juoksi nimittäin ensimmäisen maratoninsa kaksi viikkoa sitten. Ehkä päivittelen sen tähän myöhemmin, nyt kuitenkin mies huutelee lenkille, joten enköhän lopeta löpertelyni ihan Markuksen kunniaksi. 

Mieleen jäi:

"Tunnen itseni sitä vahvemmaksi mitä kauemmaksi juoksen, kun kukaan ei tiedä missä olen."   

Matka ajassa: 1980–nykyhetki

Matka paikassa: Ruotsi, Nepal, Tansania
Kenelle: juoksijoille, suorittajille, itsensä etsijöille