keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia



Virolainen kirjailija Kätlin Kaldmaa kirjoittaa lempimaastani Islannista. Islanti on uskomaton: kun sen näkee jo lentokoneesta ensimmäistä kertaa, ymmärtää tulleensa paikkaan, jonka luonnon ihmeillä ei ole rajaa ollenkaan. Jäätiköitä silmän kantamattomiin, tulivuoria, raivoava meri, vesiputouksia, kuumia lähteitä ja loputon vihreä kumpuileva maasto, jonka muodostelmat näyttävät milloin peikoilta ja milloin jättiläisiltä. Toisin sanoen Islanti vei minulta jalat alta kerralla. Se on uskomattomin paikka, jossa olen koskaan ollut. 

Islannista kannattaa ainakin lukea, jos ei sinne pääse matkustamaan (vaikka suosittelen vahvasti!). Heti kun kuulin tämän kirjan olemassaolosta, halusin lukea sen. Kaldmaa on itse asunut maassa ja se todella näkyy. Tekstissä näkyy maan sielu saagoineen ja mytologioineen. 

Tarina itsessään ei ole kovin erikoinen mielestäni: se on kuvaus useamman sukupolven sinnikkäästä taistelusta asua kaukaisella rannalla valkoisessa talossa.  Henkilöt jäivät minulle kaukaiseksi, vaikka vahvoja naishahmoja kirja viliseekin. Pääosassa on kuitenkin meri, joka antaa ja todellakin ottaa. Juonta ja henkilöitä enemmän kirja kiehtoo kokeilevalla typografialla, sillä välillä teksti on ympyränmuodossa, ja välillä teksti harppoo muutaman sanan ryppäänä sivulta toiselle. Tämä ei ole aina helppoa lukijalle, vaikka toisaalta on hyväkin pysähtyä ihailemaan tekstin liikettä.

Jostain päädyn nykyisin usein lukemaan proosaa, joka on lähellä runoa. Tässäkin kirjassa on mukana runo toistoineen, metaforineen ja usein myös säkeineen poikkeuksellisten typografisten keinojen takia. Kiitos Fabriikki kustantamolle tällaisten harvinaisten, ei ehkä suuren lukijakunnan kirjojen julkaisusta. Kulttuuriteko tämäkin.

Helmet-haasteeseen kirja olisi mennyt sopivasti useampaankin kohtaan, mutta nyt laitan sen kohtaan #8, balttialaisen kirjoittajan kirjoittama kirja. Olisi ollut ehkä kiva tähän kohtaan myös balttiaan sijoittuva kirja, mutta menköön nyt näin. Toivottavasti jo pian pääsen kirjamatkoillani sinnepäin. Lähden nyt vähän pidemmälle matkalle Eurooppaa kiertämään ja olen pakannut mukaan valtavia tiiliskivikirjoja. Miksi, oi miksi juuri paksuimmat kirjat kiehtovat? 








tiistai 26. kesäkuuta 2018

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin


Länsimaisista arvoista on tullut absoluuttinen totuus. Ihmiset, jotka eivät sitoudu niitä noudattamaan, lähetetään synkkään ghettoon nimeltä Kaningården.  Siellä muslimeille syötetään sianlihaa ja asutaan ilman sähköä eristettynä muusta yhteiskunnasta. Kapinoitsijat vaiennetaan hermomyrkyllä. Tämä kaikki siis lähitulevaisuuden fasistisessa Ruotsissa.

Runoilija-kirjailija Johannes Anyurun He hukkuvat äitinsä kyyneliin (suom. 2018) on ravistellut ja puhututtanut. Se tuntuu raastavan auki koko pohjoisen sielun: Kuka kelpaa ruotsalaiseksi? Ketä voi kutsua todelliseksi kansalaiseksi? Pinnan alla kytee paljon sellaista, josta ei mielellään puhuisi. Juuri tähän kipeään kohtaan Anyuru iskee sellaisella voimalla, että todella tietää lukeneensa ajan henkeä koskettavan kirjan. Teksti on kaunista ja taitavaa, eikä se syytä, vaikka surulliseksi se kuitenkin tekee – kirja on kuin runo, niin taitavasti tunnelma välittyy.

Kaikki alkaa julmalla ääri-islamistien terrori-iskulla sarjakuvaliikkeeseen. Islamia on pilkattu ja se pitää nyt kostaa vääräuskoisille. Yksi iskuun osallistuneista terroristeista – nuori tyttö –väittää poliisille tulevansa tulevaisuudesta ja halunneensa estää terroriteon. Tytön tarina tulevaisuuden Ruotsista on kauhea, mutta samalla jää avoimeksi, onko se sittenkin vain hajonneen mielen tuotosta. Hän haluaa kertoa varoittavan tarinansa kirjailijalle, yhtymäkohtia löytyy Anyuruun, joka itsekin pohtii islaminuskoisena paikkaansa Ruotsissa. Onko maassa heille tilaa?

Aika ei ole teoksessa "suoralinjainen jatkumo, vaan enemmänkin maisema", kuten kirjassa mainitaan useampaan kertaan. Lukijan ei olekaan aina tarpeellista tietää, millä tasolla liikutaan. En ollut lukenut teoksesta paljoakaan ennen lukemista – usein välttelen tietämästä teoksista liikaa ennakkoon–, nyt kuitenkin tästä olisi voinut olla hyötyä, sillä olin vähän ulalla aluksi. Kuka puhuu ja missä mennään? Helsingin Sanomien kirjailijan haastattelu avasi kirjaa hienosti, eli suosittelen nyt poikkeuksellisesti lukemaan kirjasta hieman ennakkoon.

Anyurun kirjassa vierauden ja toiseuden tematiikkaa käsitellään poikkeuksellisen hienosti – jo ensisivuilta tietää lukevansa harvinaisen hyvää kirjallisuutta. Se voittikin Ruotsin arvostetuimman kirjallisuustunnustuksen, August-palkinnon, viime vuonna. Onneksi palkittiin, sillä kirja on moniääninen, eikä se julista vain yhtä totuutta, päinvastoin se herättää kysymyksiä. Se tarttuu vaikeaan aiheeseen ja kertoo kaikesta surusta, jota ihmisten kykenemättömyys kohdata toisensa ja keskustella erilaisuudesta aiheuttaa. Hieno, hieno kirja, vaikka minua se pelotti myös vähän. 

Helmet-haasteeseen kirja tulee haasteen viimeiseen kohtaan 50, kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Kesälukemiseksi tätä kirjaa suositeltiin ja siihen tartuin. 



perjantai 15. kesäkuuta 2018

Anne Frank: Päiväkirja


Joskus sitä toivoo, että eläisi toisenlaisessa maailmassa. Täysin toisenlaisessa. Olen vältellyt tätä 1900-luvun yhtä tunnetuinta teosta siitä syystä, että pelkäsin sen ahdistavan liikaa. Oikeassa olin: Anne Frankin Päiväkirja on hyvin surullinen kirja, tosin ei siksi, mitä nuori päiväkirjaansa on tallentanut, vaan siksi millainen maailmamme on. Miten voi olla mahdollista, että on olemassa voimia, aatteita ja sulaa hulluutta, joka ajaa ihmisen vainoamaan toista – yhä uudelleen ja uudelleen? Miten on mahdollista, että maailmassa ei ollut tilaa tällaiselle kirkasälyiselle ja humaanille nuorelle?

Anne Frankin Päiväkirja ei ole helppoa luettavaa. Aloitin, jätin kesken, aloitin uudelleen. Nuoren – kirjan alussa melkein lapsen vielä – arjen ja ajatusten seuraaminen ei aina ollut kovin kiinnostavaakaan. Hämmästyttävän samanlaiselta nuorelta Anne vaikuttaa kuin tämänkin päivän nuoret. Oman identiteetin etsintä, suhde vanhempiin ja tulevaisuuden monet unelmat löytyvät kirjan sivuilta kuten lukuisista muistakin nuorten päiväkirjoista. Erona kuitenkin on äärimmäiset olosuhteet, joihin Anne muiden salaisen siiven asukkaiden kanssa on joutunut. Uskon Annen tietäneen kirjoittaessaan päiväkirjansa poikkeuksellisuuden. Hän raportoi olojaan ja tietää, miten outoon tilanteeseen hän on ajautunut. 

Luin päiväkirjan laajimman version, johon on lisätty myös Annen isän Otto Frankin toimittamasta kirjasta poistetut kohdat. Anne kirjoittaa hyvinkin suorasti seksuaalisuuteen ja naiseksi kasvamiseen liittyvistä asioista, joten ymmärrän, miksi isä halusi joitakin kohtia poistaa. Anne kirjoittaa myös muista asukeista hyvin kärkevästi. Isän ei ole ollut varmasti helppoa kaikkea lukea. 

Tätä kirjaa on tutkittu ja analysoitu aivan riittämiin, joten kirjan tapahtumista ei liene tarpeen kirjoittaa lisää. Se on tärkeä teos, ja Anne antaa kasvot ja äänen tuhansille muille sorretuille – yhä edelleen. Yhden ihmisen mukana kuolee koko maailma sanotaan, mutta onneksi Annen sanat kuitenkin jäivät. Maailma menetti yhden loistavan sielun ja sitä on syytä surra edelleen. 

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan #24, surullinen kirja. Tämän kirjan myötä olen puolessa välissä haastetta; ja mikä hieno matka se on ollutkaan jo tähän mennessä! Täytyy pian kirjoittaa pieni katsaus jo nyt luetuista.

Mieleen jäi: Annen kyky kuvata ympäristöään ja arkeaan on ikäisekseen todella hienoa. 

Matka ajassa: 1942-1944

Matka paikassa: Amsterdam

Kenelle: Ihan kovin nuorelle en tätä suosittele, vaikka teos on nuoren kirjoittama. Nykylukijalle (tai ainakin minulle) se tuntui välillä jopa puuduttavalta, vaikka on täyden viiden tähden kirja ja kaiken maineensa arvoinen.

Miten tielleni: Kirjastosta.


keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät


Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät (2018) on kirja matkustamisesta – mutta yhtä paljon myös lukemisesta ja kirjoittamisesta. Rannelan päiväkirjamerkinnät ympäri maailmaa avaavat lukijalle pienen mahdollisuuden kurkistaa kirjailijan työn arkeen, vaikka matkoilla ollaankin. 

Heti alkuun täytyy sanoa, että Rannelan pieni matkakirja on ihana! Siinä etsitään kiireiselle ja taakoitetulle nykyihmiselle rauhoittumista ja tasapainoa. Rannela hakeutuu luonnon ääreen ja kirjoittaa kunnioittavasti siitä. Luontokohteet kuten Islannin vaellukset ja Kiilopää Lapissa savusainoineen ovat lukijallekin lepohetkiä: Rannelan kirja tekee hyvää. 

Olen ennenkin tykännyt Rannelan kerronnasta ja tyylistä, mutta tässä kirjassa hän paljastuu varsinaiseksi sukulaissieluksi. Kaupungit alkavat elää, pienet yksityiskohdat ja ihmiset ovat kuin ne itse kohtaisi ja kokisi. Rannela kirjoittaa tästä itsekin: kaikkialla ei tarvitse itse käydä, sillä lukumatka on valtavan antoisa ja rajaton – myös huomattavasti halvempi – vaihtoehto. Rannela antaa runsaasti lukuvinkkejä maailmanympärysmatkalle. Saatan jopa itse lähteä kiertämään näin maailmaa lähitulevaisuudessa.

Tätä kirjaa suosittelen kaikille kesälukemiseksi! Helmet-haasteeseen kirja sopii minulle kohtaan #48, haluaisin olla kirjan päähenkilö. Matkustamaan pitäisi päästä pian, sillä pieni kateuden tunnekin kalvoi ja haikeus nousi ihanista matkoista lukiessa.



sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Min Jin Lee: Pachinko


Montako Etelä-Koreaan tai Japaniin sijoittuvaa kirjaa olen lukenut? En valitettavasti kovin montaa, joten tuntui erittäin mielenkiintoiselta ja raikkaalta lukea Min Jin Leen Pachinko (2017) romaani. Kuuntelin sen englanniksi äänikirjana työmatkoillani, joka sekin lisäsi erilaisen lukukokemuksen tuntua. Työkaveri ylisti kirjaa maasta taivaaseen, ja luotin hänen makuunsa. Ilman häntä tuskin olisin tätä kirjaa lukenut.

Kirjat muuten kertovat paljon lukijastaan ja tulkinnat vielä enemmän. Olen viime aikana innokkaasti tarttunut jokaiseen ympärilläni kuulemaani kirjallisuuskeskusteluun ja kartuttanut lukulistaani. Tämä on valtavan hieno harrastus, ja koen itseni etuoikeutetuksi, koska ympärilläni on paljon lukevia ihmisiä.

Patchinko on usean sukupolven läpi kulkeva tarina selviytymisestä vieraassa kulttuurissa, kunniasta ja rakkaudestakin. Kirja kertoo korealaisten rankasta lähihistoriasta – 1900-luvun alkuvuosikymmenistä 1980-luvulle asti. Köyhään mutta ylpeään sukuun syntynyt Sunjaa on kohdata häpeällinen osa: hän tulee raskaaksi suhteesta naimisissa olevaan mieheen. Sunjan pelastaa kristitty pastori, joka vie hänet Japaniin. Alkaa yksityiskohtainen ja täynnä äärettömän mielenkiintoista historiaa oleva tarina, joka ainakin minulle avasi paljon korealaisten ja Korean kohtaloa.

Kirja alkaa erittäin lupaavasti, enkä olisi malttanut lopettaa lainkaan. Kirja kuvaa varsinkin naisten heikkoa asemaa yhteiskunnassa ja korealaisessa kulttuurissa – elämä on usein varsin ennaltamäärättyä, mutta historian tapahtumat heittelevät ja vievät melko sattumanvaraisesti ihmisiä uuteen. Korealaiset joutuvat taistelemaan paikastaan Japanissa kovaa työtä tehden ja usein heitä ei siltikään hyväksytä osaksi yhteiskuntaa. Kirjan erikoinen nimi tulee korealaisten Japanissa suosimista (uhka)peliluolista.

Kirjan loppua kohden kiinnostukseni hieman laantui ja välillä en pysynyt vaihtuvissa henkilöiden takia perässä, kuka on kukin. Eteläkorealaiset nimet kuunneltuina tuntuivat vaikeilta. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Virkistävä kokemus!

Helmet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #39, kirja on maahanmuuttajan kirjoittama. Min Jin Lee on Amerikkaan muuttanut eteläkorealainen, joka myös tässä kirjassa kertoo maahanmuuttajista. Kirja sopii siis hyvin tähän kohtaan.


Mieleen jäi: Eteläkorealaisen kulttuurin avautuminen ruokineen ja perinteineen

Matka ajassa: 1900-luvun alusta 1980-luvulle

Matka paikassa: Etelä-Korea ja Japani

Kenelle: Ihan kelpo lukemista kelle vain!

Miten tielleni: Kirjastosta äänikirjana. Työkaveri suositteli.