Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

Tammikuu lähenee loppuaan, ja on aika katsastaa, millainen vuoden ensimmäinen lukukuukausi on ollut. Sain luettua viisi kirjaa, joista kaksi luin ja kolme kuuntelin. Meneillään on yli kuudensadan sivun järkäle, joka on vienyt (ja vie edelleen) aikani muuten, joten olen melko tyytyväinen ainakin luettujen kirjojen määrään. 

Lukukuukautena tammikuu on ollut vaihteleva. Mukana on ollut ihanan, edellisessä postauksessa kehumani, Rebekan, lisäksi myös yksi aivan täydellinen pohjanoteeraus, josta enemmän alla. Pientä lukujumia on ollut havaittavissa myös. Olen poukkoillut kirjasta toiseen ja on ollut vaikeuksia keskittyä lukemaani. No, täytyy toivoa, että tämä jää vain lyhyeksi vaiheeksi. 

Jokainen lukemistani kirjoista  ansaitsee oman postauksen, joten yritän ainakin lyhyesti niitä käsitellä täällä. Tavoitteenani on, että ensi kuussa kirjoitan jokaisesta lukemastani teoksesta tänne - eikä niitä niin hirveästi edes ole, joten ei tämä ole ollenkaan mahdoton tavoite. 

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen (2020) 

*

Toimittaja Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteos Paperilla toinen on vastaanotettu melko positiivisesti ja sitä on kiitelty rohkeudesta ja paljastavasta omakohtaisuudesta. Minulla ei ole mitään autofiktiota vastaan, mutta pitkästä aikaan törmäsin kirjaan, joka raivostutti minua. Jos olet lukenut kirjan ja pidit siitä, pahoittelut, sillä nyt seuraa suoria sanoja.

Paperilla toinen on vastenmielinen ja kirjallisilta ansioiltaan kehno teos. Sen kieli on töksähtelevää ja nykylukijaa kosiskelevaa iskevillä päälauseillaan. Päätarkoitus on kertoa mahdollisimman tarkasti ja eritteitä säästelemättä nuoren kasvua aikuiseksi ja äidiksi. Pääosin pyöritään seksin ympärillä, millä ei usein tunnu olevan muuta tarkoitusta kuin räväyttää. Pahoittelut, mutta tämä on tehty jo vuosikymmeniä sitten paremmin.

Tärkeät yhteiskunnassamme tabuaiheet kuten abortti ja uusperheen äitiyden vaikeus, jäävät käsittelyltään toteaviksi. Mihinkään tunteisiin ei päästä kiinni ja tämä tuntuu olevan tarkoituskin. Mitä kylmemmän kuvan nykynainen itsestään antaa, sitä sankarillisempi hän ilmeisesti on. Mikään feministinen kirja tämä ei kuitenkaan ole. Kertojaminä pyörii kaiken aikaa miesten ympärillä, alistuu objektiksi loputtomine panoineen, eikä mitään kasvutarinaa ole löydettävissä tässäkään suhteessa. Miehet supistetaan pökkelöiksi seksikoneiksi. 

Kirjan maailma on vastenmielinen, kylmä ja poliittisesti äärimmäisen korrekti. Ehkä juuri tällaisena haluaa itsensä helsinkiläinen hipsteri nähdä. Jos tämä on parasta, mitä Instagram-sukupolvella on tarjota, välttelen näitä jatkossa loppuun asti. Raivostuttava kirja - ja siinä sen ainoa avu: ainakin se herätti minussa tunteita. Silti sen olisi aivan hyvin voinut jättää kirjoittamatta. Tässä viisautta kirjailijalle: kaikkien ei pitäisi laulaa, eikä kaikkien pitäisi todellakaan kirjoittaa kaunokirjallisuutta. Toiset tekevät sen jo niin paljon paremmin. 

Daphne du Maurier: Rebekka

Mistä tunnistaa hyvän kirjan? Siitä, että sen tekee mieli lukea kerralla, siltä istumalta. Mistä tunnistaa loistavan kirjan? Siitä, että sen aloitus – ja lopetus (todellakin, harvinaista kyllä!) – ovat sellaisia, että ne tietää muistavansa lopun elämäänsä, ja kaikki siitä väliltä on myös kultaa. Tällaisia helmiä tulee välillä vastaan massasta erottuen ja yllättäen kiitollisen lukijan. Viimeksi lukemistani mieleen nousee Cormac McCarthyn Tie, jonka lopetuksen viimeinen kappale oli niin kaunis, että minun piti lukea se kolme kertaa. Itkin sitä kirjaa lukiessani. Fjodor Dostojevskin ihmiskunnalle mammuttimaisen merkitykselliseksi muodostunut Rikos ja rangaistus on pakko myös nimetä tähän joukkoon. Sydän löi välillä tyhjää kirjaa lukiessa. 

Daphne du Maurierin klassikko Rebekka hyväilee lukijaansa. Se on häpeilemättömän viihdyttävä ja hienosti kirjoitettu: juuri sellainen romaani, jonka haluaa lukea peiton alla, viinilasi kädessä ja nauttia joka hetkestä. Maurier yhdistelee ovelasti eri genrejä. Kirja on rakkausromaani, mutta samalla trilleri ja lähentelee goottilaista kauhua. En muista lukeneeni vastaavaa komboa, ja minusta kirja kestää hyvin aikaa, sillä onhan se ilmestynyt jo 1938. 

Ei ihme, että Alfred Hitchcock luotti du Maurieriin. Mielestäni hänen elokuviensa omaperäinen sielu löytyy ainakin tästä kirjasta. Kirjan tunnelma on painostava kuin ennen pahaa ukkosmyrskyä. Pian tietää salaman rysähtävän aivan kohdalle, mutta itse odotus on kaikista jännittävintä (tai ahdistavinta, miten vaan). 

Juuri näin Rebekka on rakennettu. Nuori aviovaimo ja hänen kartanonherra miehensä, Maxim de Winter yrittävät aloittaa avioliittoaan upeassa Manderleyssä. Pian käy kuitenkin selväksi, että kartanon entinen emäntä, miehen traagisesti kuollut vaimo, Rebekka hallitsee haudan takaa edelleen kaikkea. Yksi kammottavimmista koskaan kirjallisuudessa törmäämistäni hahmoista on mustassa pitkässä hameessa kulkeva taloudenhoitaja, rouva Danvers, joka pitää huolen, ettei jumalainen Rebekka koskaan unohdu. Kuuluuko mies edelleen hänelle? Onko nuorella ja ujolla vaimolla mitään mahdollisuutta voittaa tällaista taistelua?

Miljöö on kirjassa kuvattu aivan upeasti. Meri synkkänä ja vaativana vaanii, mutta samalla kartanon lehdot, puutarhat ja polut kesä on herättänyt ihaniksi kukkineen. Kosteus kuitenkin homehduttaa ja sammal peittää kartanon salaisuuksia. Kukkien tuoksu käy liian huumaavaksi ja paratiisissa on ikiaikainen käärme. Kuinka muuta voi odottaakaan.

Tämä kirja aloittaa upeasti lukuvuoden 2020 ja se on Helmet-haasteeni ensimmäinen kirja. Laitan tämän kohtaan 12, sillä kirjasta on tehty teatteriversioita. Kirja kuuluu myös 100 kirjaa ennen kuolemaa -haasteeseen.