Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Länsimaisista arvoista on tullut absoluuttinen totuus. Ihmiset, jotka eivät sitoudu niitä noudattamaan, lähetetään synkkään ghettoon nimeltä Kaningården.  Siellä muslimeille syötetään sianlihaa ja asutaan ilman sähköä eristettynä muusta yhteiskunnasta. Kapinoitsijat vaiennetaan hermomyrkyllä. Tämä kaikki siis lähitulevaisuuden fasistisessa Ruotsissa.

Runoilija-kirjailija Johannes Anyurun He hukkuvat äitinsä kyyneliin (suom. 2018) on ravistellut ja puhututtanut. Se tuntuu raastavan auki koko pohjoisen sielun: Kuka kelpaa ruotsalaiseksi? Ketä voi kutsua todelliseksi kansalaiseksi? Pinnan alla kytee paljon sellaista, josta ei mielellään puhuisi. Juuri tähän kipeään kohtaan Anyuru iskee sellaisella voimalla, että todella tietää lukeneensa ajan henkeä koskettavan kirjan. Teksti on kaunista ja taitavaa, eikä se syytä, vaikka surulliseksi se kuitenkin tekee – kirja on kuin runo, niin taitavasti tunnelma välittyy.

Kaikki alkaa julmalla ääri-islamistien terrori-iskulla sarjakuvaliikkeeseen. Islamia on pilkattu ja se pitää nyt kostaa vääräuskoisille. Yksi iskuun osallistuneista terroristeista – nuori tyttö –väittää poliisille tulevansa tulevaisuudesta ja halunneensa estää terroriteon. Tytön tarina tulevaisuuden Ruotsista on kauhea, mutta samalla jää avoimeksi, onko se sittenkin vain hajonneen mielen tuotosta. Hän haluaa kertoa varoittavan tarinansa kirjailijalle, yhtymäkohtia löytyy Anyuruun, joka itsekin pohtii islaminuskoisena paikkaansa Ruotsissa. Onko maassa heille tilaa?

Aika ei ole teoksessa "suoralinjainen jatkumo, vaan enemmänkin maisema", kuten kirjassa mainitaan useampaan kertaan. Lukijan ei olekaan aina tarpeellista tietää, millä tasolla liikutaan. En ollut lukenut teoksesta paljoakaan ennen lukemista – usein välttelen tietämästä teoksista liikaa ennakkoon–, nyt kuitenkin tästä olisi voinut olla hyötyä, sillä olin vähän ulalla aluksi. Kuka puhuu ja missä mennään? Helsingin Sanomien kirjailijan haastattelu avasi kirjaa hienosti, eli suosittelen nyt poikkeuksellisesti lukemaan kirjasta hieman ennakkoon.

Anyurun kirjassa vierauden ja toiseuden tematiikkaa käsitellään poikkeuksellisen hienosti – jo ensisivuilta tietää lukevansa harvinaisen hyvää kirjallisuutta. Se voittikin Ruotsin arvostetuimman kirjallisuustunnustuksen, August-palkinnon, viime vuonna. Onneksi palkittiin, sillä kirja on moniääninen, eikä se julista vain yhtä totuutta, päinvastoin se herättää kysymyksiä. Se tarttuu vaikeaan aiheeseen ja kertoo kaikesta surusta, jota ihmisten kykenemättömyys kohdata toisensa ja keskustella erilaisuudesta aiheuttaa. Hieno, hieno kirja, vaikka minua se pelotti myös vähän. 

Helmet-haasteeseen kirja tulee haasteen viimeiseen kohtaan 50, kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Kesälukemiseksi tätä kirjaa suositeltiin ja siihen tartuin. 

Min Jin Lee: Pachinko

Montako Etelä-Koreaan tai Japaniin sijoittuvaa kirjaa olen lukenut? En valitettavasti kovin montaa, joten tuntui erittäin mielenkiintoiselta ja raikkaalta lukea Min Jin Leen Pachinko (2017) romaani. Kuuntelin sen englanniksi äänikirjana työmatkoillani, joka sekin lisäsi erilaisen lukukokemuksen tuntua. Työkaveri ylisti kirjaa maasta taivaaseen, ja luotin hänen makuunsa. Ilman häntä tuskin olisin tätä kirjaa lukenut.

Kirjat muuten kertovat paljon lukijastaan ja tulkinnat vielä enemmän. Olen viime aikana innokkaasti tarttunut jokaiseen ympärilläni kuulemaani kirjallisuuskeskusteluun ja kartuttanut lukulistaani. Tämä on valtavan hieno harrastus, ja koen itseni etuoikeutetuksi, koska ympärilläni on paljon lukevia ihmisiä.

Patchinko on usean sukupolven läpi kulkeva tarina selviytymisestä vieraassa kulttuurissa, kunniasta ja rakkaudestakin. Kirja kertoo korealaisten rankasta lähihistoriasta – 1900-luvun alkuvuosikymmenistä 1980-luvulle asti. Köyhään mutta ylpeään sukuun syntynyt Sunjaa on kohdata häpeällinen osa: hän tulee raskaaksi suhteesta naimisissa olevaan mieheen. Sunjan pelastaa kristitty pastori, joka vie hänet Japaniin. Alkaa yksityiskohtainen ja täynnä äärettömän mielenkiintoista historiaa oleva tarina, joka ainakin minulle avasi paljon korealaisten ja Korean kohtaloa.

Kirja alkaa erittäin lupaavasti, enkä olisi malttanut lopettaa lainkaan. Kirja kuvaa varsinkin naisten heikkoa asemaa yhteiskunnassa ja korealaisessa kulttuurissa – elämä on usein varsin ennaltamäärättyä, mutta historian tapahtumat heittelevät ja vievät melko sattumanvaraisesti ihmisiä uuteen. Korealaiset joutuvat taistelemaan paikastaan Japanissa kovaa työtä tehden ja usein heitä ei siltikään hyväksytä osaksi yhteiskuntaa. Kirjan erikoinen nimi tulee korealaisten Japanissa suosimista (uhka)peliluolista.

Kirjan loppua kohden kiinnostukseni hieman laantui ja välillä en pysynyt vaihtuvissa henkilöiden takia perässä, kuka on kukin. Eteläkorealaiset nimet kuunneltuina tuntuivat vaikeilta. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Virkistävä kokemus!

Helmet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #39, kirja on maahanmuuttajan kirjoittama. Min Jin Lee on Amerikkaan muuttanut eteläkorealainen, joka myös tässä kirjassa kertoo maahanmuuttajista. Kirja sopii siis hyvin tähän kohtaan.

Mieleen jäi: Eteläkorealaisen kulttuurin avautuminen ruokineen ja perinteineen

Matka ajassa: 1900-luvun alusta 1980-luvulle

Matka paikassa: Etelä-Korea ja Japani

Kenelle: Ihan kelpo lukemista kelle vain!

Miten tielleni: Kirjastosta äänikirjana. Työkaveri suositteli.

Moshin Hamid: Exit West

Moshin Hamidin Exit West (2017) sekoittaa todellista ja satua, mutta kallistuu silti enemmän realistiseksi kuvaukseksi sodan jalkoihin joutuvista ihmisestä ja heidän loputtomasta pakomatkastaan kohti turvallisempaa länttä. Kirja on nimitetty Man Booker Price -ehdokkaasi, mitä kyllä hieman ihmettelen.

Kirja alkaa melko vahvasti: sota tekee tuloa johonkin Lähi-idän maahan (kirjassa maata ei nimetä), mutta nuoren itsekseen asuvan naisen Nadian ja tähän ihastuneen Saeedin arki vielä toimii tutun tavallisena. Vähitellen käy kuitenkin selväksi, ettei mahdollisuutta ole jatkaa synnyinmaassa. Salaperäiset ovet vievät kohti uutta elämän pysäkkiä, ensin Kreikan saaristoon, sieltä Lontooseen ja lopulta Yhdysvaltoihin.

Pakolaisuus määrittää ihmisten identiteettiä ja tekee parisuhteesta hankalaa. Pakolaisuus myös rikkoo perheen ja turvallisuudentunteen.

Pidin melko paljon. Kirja kertoo pintatasolla maahanmuutosta ja pakolaisuudesta, mutta toisaalta se on haikea kuvaus muutoksesta, uuteen sopeutumisen pakosta ja erilleen kasvamisesta, jotka kohtaavat väistämättä aivan kaikkia. "We are all migrants through time", kuten Hamid alleviivaa kirjan loppupuolella. Kirja on myös rakkaustarina.

Tunnelmaltaan kaunis ja jotenkin rauhallinen kirja, mutta hieman minua haittasi tietynlainen tarkoituksellinen "taiteellisuus" ja turhilta tuntuvat myös toistuvat lyhyet hypyt kirjan pääjuonen ohi satunnaisten eri maailman kolkissa asuvien nimettömien henkilöiden elämään. Jäi jotenkin irralliseksi. Ei siis kirja aivan makuuni kuitenkaan.

Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan #28, sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Mieleen jäi: Hieman tyhjäksi jätti

Matka ajassa: Lähitulevaisuus

Matka paikassa: Lähi-itä, Lontoo, USA

Kenelle: En tainnut olla aivan kohderyhmää. Kaunista englantia kuitenkin.

Miten tielleni: Kirjastosta. 

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Asko Sahlberg taitaa olla yksi tämän hetken lempikirjailijoistani, tai ainakin minun ja Amandan maailmat osuivat yhteen. Ehkä jopa ymmärsimme toisiamme. Amandan maailmat (2017) osui kiireiseen elämänvaiheeseen ja se lohdutti myös lyhyen sivumääränsä takia. Sen lukeminen tuntui helpolta ja kevyeltä paksujen yöpöydälleni majoittuneiden lukuisten tiiliskiviopusten rinnalla.  

Teoksen ehdoton vahvuus on luonnon kuvaus: pohjoinen syksy maalautuu eteen tuttuna, ja pudonneet lehdet painuvat märkään ruohikkoon päähenkilö, Amanda-vanhuksen, jalkojen alla. Syksy tulee kuin vanha vieras, mutta kuitenkin uusi ja pelottava on jo aivan Amandan puutarhan laitamilla. Elämä on pitkälti jo vaatimattomasti eletty ja takanapäin, mutta kuitenkin Amanda joutuu huomaamaan, että hänen perinjuurin tuntemansa maailma voi milloin vain hajota useiksi rinnakkaisiksi maailmoiksi.

Pieni, hiljainen romaani antaa äänen yhteiskunnassa usein syrjään jääville: vanhuksille, vammaisille ja maahanmuuttajille. Se ei kaunistele, mutta on silti syvästi humaani. Minä pidin – ja suosittelen.

Helmet-haasteeseen liitän teoksen kohtaan #50, kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Riittääkö suositukseksi se, että kirja on nostettu hyllylle esille? Otan omia vapauksia siis tähän, jos joku oikeaoppisempi haasteen seuraaja on eri mieltä. Kirja kuitenkin lopulta päätyi käsiini ystävän lainaamana. 

Mieleen jäi: Ehdottomasti syksyn kuvaus

Matka ajassa: Nykyaika

Matka paikassa: Olisiko tämä Ruotsissa?

Kenelle suosittelisin: Kaunista kieltä arvostavalle

Miten teilleni: Ystävältä lainassa

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Pajtim Statovcin kiitelty esikoisteos Kissani Jugoslavia (2014) päätyi käsiini vasta nyt ja luin sen hetkessä. Päällimmäisenä on lukemisen jälkeen kiitollisuus. Miten hienoa, että suomen kieli elää ja taipuu näin ihanasti ja ilmaisuvoimaisesti. Melkein uskaltaisin sanoa, että se uudistaa kotimaista kirjallisuutta: kirja on tuore, kipeä, raikas ja tärkeä. Se on täynnä symboliikkaa, jättää tulkittavaa ja mystiikkaa lukijalle, mutta silti sen tarina ja sanoma avautuvat. 

Kirja kulkee kahdelle tasolla ja kahdesta näkökulmasta. Kosovon albaanityttö Emine päätyy naimisiin vain kerran tapaamansa miehen kanssa. Isä päättää hänen elämästään ja häiden jälkeen hän siirtyy miehelleen. Monipäiväisiä häitä kuvataan yksityiskohtaisesti ja kaiken yllä häilyy pahaenteisyys, eikä juhlien jälkeinen elämä anna tai lupaa kovin paljon naiselle kulttuurissa, jossa mies on perheen yksinvaltias. 

Maassa on tapahtumassa kuitenkin suuria mullistuksia ja Jugoslavia natisee liitoksissaan. Sorto, uhka ja väkivalta ajaa perheen lopulta Suomeen, jonka kulttuuri outo ja valju. 

Perhe pirstoutuu, jää kulttuurien väliin, kun vanhat itsestäänselvyydet elämästä eivät enää maahanmuuton ja sodan päätyttyä päde. Isä on onnettomin ja jää lopulta täysin yksin. Hän ei kykene välittämään, rakastamaan perhettää, vaan epätoivoisesti roikkuu vanhassa ja vaatii sitä väkivaltaisesti lapsiltaan ja vaimoltaan. Nämä sulkevat hänet pois. 

Poika Bekim on eksyksissä, vaikka hän on Suomessa kasvanut ja tuntee maan. Hän joutuu uudelleen ja uudelleen vastaamaan kysymyksiin nimensä alkuperästä ja suomalaisuutensa kyseenalaistamiseen. Bekimin elämään tulee kaksi eläintä: itsekäs rasistinen baarituttavuus, kissa ja mystinen pelottava sohvan alla lymyilevä käärme. 

Eläinten kautta välittyy vahvaa symboliikkaa, joka ei minulle aivan täysin avaudu. Ehkä tämä on tarkoituskin, mikään ei ole itsestään selvää. Eläimet ovat petomaisia, mutta silti huollettavia, kiehtovia ja jopa avuttomia. Kirja tuntuu kyseenalaistavan stereotypioita: Kukaan ei ole vain yhtä ominaisuutta. Kukaan ei ole pelkästään oman kulttuurinsa tuote. 

Käärmeestä minäkertoja pohtiikin: 

Voiko todella olla niin, mietin silitellessäni se karheaa päälakea, että siltä odotetaan pahinta siksi, että se sattuu olemaan käärme? 

Kirjan loppu on toiveikas, jopa onnellinen ja sovitteleva, vaikka aiemmin sävy on erittäin tumma ja uhkaava. Ehkä rakkaus ja rauha on mahdollinen. 

Kirja on kieleltään ja tunnelmaltaan intensiivinen sekä rikas. Hienoa kotimaista kirjallisuutta, parasta lukemaani pitkään aikaan. 

Helmet-haasteessa kuittaan kohdan #41, kirjan kannessa on eläin. Irvihammas kissahan se siinä lymyilee aniliininpunaista taustaa vasten, joten komeasti haasteen kohta täyttyy! 

Mieleen jäi: Kosovon albaanien kulttuurin kuvaus ja häät. Kovin elävää on kerronta.

Matka ajassa: 1980-luvulta nykypäivään

Matka paikassa: Jugoslavia (Kosovo), Suomi

Kenelle suosittelen: Erilaisuuden hyväksyminen ja stereotypioiden haastaminen on tarpeellista kaikille, joten kenelle vaan tämä kirja on hyväksi!

Miten tielleni: Kirjastosta tämäkin

Joakim Zander: Lähiö

Ruotsalaisen Joakim Zanderin trilleri Lähiö (2016) lupasi hyvää: aihe on ajankohtainen, suomennoksen nimi iski kuin nyrkki ja alkusivut vetivät mukaansa. Tukholman metsälähiössä kytee kapina, nuoret radikalisoituvat Syyriaan eikä betonin keskelle ghettoutunut maahanmuuttajien toinen polvi kykene löytämään rauhaa. Ajattelin, että tässä on kirja, jonka haluan lukea. Viihdettä arkeen, jännä ja samalla ehkä yhteiskuntakriittinen. Tätä siis luvattiin.

Ei toiminut kirja minusta kovin hyvin. Jotenkin puolessavälissä tämä kakku lässähti ihan kunnolla. Menetin mielenkiintoni ja arvasin tarinan ratkaisun. Liian ennalta-arvattavaa ja toisaalta kaukaa haettua. Yhteys Lontooseen ja New Yorkin mainosglamouriin tuntuu myös epäuskottavalta. Minusta Syyria ja Isis olisivat olleet riittävät ainekset mielenkiintoiseen ja jännään trilleriin. Arvasin lopun ja yhteyden näiden eri maailmankolkkien välillä aivan liian aikaisin ja luulen, että suurin osa lukijoista tekee samat päätelmät jo tarinan keskivaiheilla. Loppu kuitenkin – ihme kyllä – piti otteessaan, joten en jättänyt kirjaa kesken.

Kirjan hahmot jäävät melko pinnallisiksi, mutta nuori ja lähiön kyynistämä, mutta veljeään vimmalla etsivä ja suojeleva maahanmuuttajatyttö Yasmine on ihan mielenkiintoinen hahmo. Hänessä on potkua ja jotenkin kiinnyin häneen. Veli Fadi radikalisoituu ja katoaa Syyriaan. Tapahtumia kuvataan myös hänen näkökulmasta, mutta hän jää kaukaisemmaksi. Syyria jää vain hetken kulissiksi, sillä Zander ei kehittele tarinaa tai tapahtumapaikkaa eläväksi. Miksei? Kirjailijan mainitaan asuneen Syyriassa ja Afganistanista, joten omakohtaista tietoa varmasti olisi ollut. Odotin joka tapauksessa enemmän.

Kirjan kolmas päähenkilö, jonka silmin tapahtumia kuvataan, on Lontoossa työskentelevä Klara. Hän on Zanderin edellisen trillerin Uimarin (2015) henkilöitä, mutta viitteitä edelliseen osaan on vain vähän kirjan alkupuolella. Lopussa näitä edellisen osan henkilöitä sitten ropiseekin ihan kunnolla, vaikka mikään jatko-osa Lähiö ei ole. Ei toimi tämäkään. Klara jää aivan ulkopuoliseksi henkilöksi ja tarinan kannalta hieman päälle liimatuksi myös. Miksi tällainen keinotekoinen yhteys edelliseen osaan?

Entä sitten lupailtu yhteiskuntakriittisyys? Jos oikein haluaa etsiä, niin ainakin välittyy ajatus siitä, että todellinen maahanmuuttajan vapauden maa on edelleen Amerikka ja Manhattan, ei lähiöiden Ruotsi. Onni on lähiöstä mahdollisimman kaukana. Lienee totta.

Trillerit ja dekkarit ovat kelpo kirjallisuutta. Luen niitä mielelläni ja uskon yhden kirjallisuuden tärkeimmän tehtävän olevan viihdyttää lukijaa. Valitettavasti Lähiö ei nyt oikein ollut parasta genressään. Stieg Larsson pitää paikkansa eikä David Lagercrantz väisty, vaikka kirjan takakansi näin lupaakin. Adios, minä siirryn nyt parempiin tarinoihin.

Mieleen jäi: "Me odotamme varjoissa Merirosvotorin toisella puolella, vaikka on autiota, vaikka kello on puoli kaksi yöllä. Odotamme, kunnes kuulemme sireenien vihlovan metelin moottoritiellä, odotamme kunnes näemme, kuinka hälytysvalot värjäävät taivaan leikkipuiston yllä siniseksi. Odotamme, kunnes näemme Mehdin löntystävän jäisen laatoituksen poikki Samin kebabin editse, hänen askeleensa tömähtelevät kumeasti talviyössä. Sireenit ovat vaienneet, nyt kuuluu enää, kuinka skidit huutavat ja raakkuvat matkalla kävelysiltaa poispäin." 

Matka ajassa: vuosi 2015

Matka paikassa: Bergort -lähiö lähellä Tukholmaa, New York, Lontoo, Syyria

Kenelle: Ajanvietteeksi keskinkertaista trilleriä kenelle vaan.

Miten tielleni: Kirjastosta ihan randomilla