torstai 30. marraskuuta 2017

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu



On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. 
Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.

Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu (1970) on älykäs ja oudon lohdullinen kirja marraskuisesta Muumilaaksosta. Kesä on jo kaukana, mutta kylmässä, tyhjässä ja jo talviteloille laitetussa muumitalossa on siitä vielä muistoja. Sinne pyrkivät omassa elämässään hieman eksyksissä olevat Vilijonkka, Hemuli, Tuhto, Ruttuvaari, Nuuskamuikkunen ja Mymmeli – vaan Muumiperhe on jo lähtenyt.

Muumilaakson marraskuu on täynnä kaikkea sellaista pientä, viipyvää ja elämää kunnioittavaa, joka saa yhä enemmän arvostamaan maailmaa, jossa on Tove Janssonin tekstejä ja maalauksia! Se on viimeinen Muumi-kirjoista, jonka luin ja nautin siitä yllättävän paljon. Kirjassa ei tapahdu paljon, mutta siinä elää luonto ja ihminen outouksineen ja ihanuuksineen. Jansson kirjoittaa todella hienosti, mikä oli päässyt minulta unohtumaan ainakin vähän.

Lempihahmoikseni tässä kirjassa nousivat siivoushullu ja neuroottinen Vilijonkka ja uhmakas dementoitunut vanhus, Ruttuvaari. Oman itsensä kanssa eläminen ei ole aina helppoa – sen joutuu huomaamaan Vilijonkka, mutta Ruttuvaari on onnellisesti unohtanut, kuka hän on. Kirja on niin syvällinen, että palaan siihen varmasti seuraavan vuoden marraskuussa. Yksi lukukerta ei siis riittänyt. 

Ihana kirja ja lukukokemus kaiken kaikkiaan. Helmet-haasteeseen tämä kirja pääsee kolmanneksi viimeiseen vielä vapaana olevaan kohtaan, #3 suomalainen klassikkokirja. 

Mieleen jäi: Muumien ihana maailma

Matka ajassa: Muumilaakson ajanlasku, syksy ja marraskuu


Matka paikassa: Muumilaakso

Kenelle suosittelisin: Jokaiselle tekee hyvää tämä klassikko

Miten teilleni: oma kirjahylly





sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Markus Zusak: Kirjavaras


Markus Zusakin kansainvälinen menestysromaani Kirjavaras (2005) on asetelmaltaan mehevä: kuolema kertoo tarinan orpotytöstä, joka elää natsi-Saksassa ja varastelee (usein kiellettyjä) kirjoja. Kirja onkin lunastanut lukijoiden odotukset jo vuosien ajan. Se keikkuu ostetuimpien ja luetuimpien listoilla, ja se on voittanut lukuisia palkintoja, mm. arvostetun Deutscher Jugendliteratur Jugendjury -palkinnon. Kirjasta on ilmestynyt myös elokuva vuonna 2013.

Minua pelottaa tarttua tällaisiin "hittikirjoihin". Odotuksiani teoksen suhteen laimensi myös se, että kirja on nuortenkirjallisuutta, vaikka se on toki hurmannut kaikenikäisiä lukijoita. Pelkäsin myös sen olevan siirappisen sentimentaalinen. Halutaanko minut  alleviivaten saada lukijana kyynelehtimään ja huokailemaan onnettomana? En ole yleensä tämän kaltaisen kirjallisuuden ystävä. Kun kyyneleet joskus tulevat, ne yllättävät minutkin. 

En ole myöskään aivan päättänyt, mitä mieltä olen fiktiivisestä holokaustikirjallisuudesta. Eikö todellisissa tapahtumissa riittäisi edelleen kerrottavaa (ja itkettävää)? Ehkä fiktio auttaa laittamaan jotain järkeä sodan kauhuihin, mutta silti jokin hanaa vastaan. Mielessä kummitteli myös edelleen, miten valtava pettymys Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe oli. Kirja josta kaikki muut pitävät, mutta minä vaan en kyennyt. 

Kertojaääni – itse kuolema – kuitenkin vetää puoleensa. Kirja on hyvin kirjoitettu, sillä se vie lukijansa uskottavasti 1940-luvun alun eteläsaksalaiseen pikkukaupunkiin ja erityisesti erään kadun naapurustoon. Äitinsä ja veljensä menettänyt Liesel saa uuden maman ja papan Himmelstrasselta. Olot ovat vaatimattomat –jopa ankeat–, mutta rakkautta löytyy. Perhe piilottelee myös juutalaismiestä kellarissaan. 

Enempää juonenkäänteistä en halua paljastaa, vaikka kuolema lopun kertookin jo kirjan keskivaiheilla. Kuoleman ääni kuuluu, ja se on omaperäinen ja mieleenjäävä osa kirjaa. Lieselistä päähenkilönä en oikein saanut otetta. Hieman hailakaksi hän jää räiskyvämpien hahmojen keskellä. Rakkaus kirjoihin ja usko sanan voimaan tulee hienosti esille kirjasta: se jopa lohduttaa lohduttomuuden keskellä. 

Eli kirja kestää suuretkin odotukset, eikä sorru liioiteltuun sentimentaalisuuteen. Itselleni se ei ollut mitenkään mullistava lukukokemus, mutta pakko tunnustaa, että viihdyin sen parissa. Tämä kirja päätyy myös loppusuoralla olevan Helmet-haasteen kohtaan #43, oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Mieleen jäi: Kuolema kertojana – en muista toista kirjaa lukeneeni, jossa näin olisi.

Matka ajassa: 1940-luku

Matka paikassa: Etelä-Saksa, kaupunki Münchenin lähellä.

Kenelle: Kelpo kirja kenelle vaan 

tiistai 14. marraskuuta 2017

Guy Delisle: Pjongjang & Merkintöjä Jerusalemista


Lukemiseni on ollut poukkoilevaa ja keskittymistä vailla viime aikoina. Meneillään on muutama todella pitkä järkäle, ja Helmet-haastekin täytyisi rykäistä loppuun. Lukemisen iloa on tuonut kuitenkin uusi sarjakuvatuttavuus, ranskaksi kirjoittavan kanadalaisen Guy Delislen omaelämänkerralliset matkakertomukset maailman vaarallisimpiin ja oudoimpiin paikkoihin. Pjongjang (2003, suom. 2011) vie Pohjois-Korean stalinistiseen diktatuuriin, jossa kirjailija on ollut töissä. 

Pohjois-Korea on kirjassa juuri niin absurdi, kuin sen olen aiemminkin kuvitellut olevan: tyhjiä katuja ja hotellejä, jättimäisiä muistomerkkejä ja rakkaan johtajan kuva jokaisella seinällä nöyriä alammaisiaan vilkuillen. 

Guy Delisle esittää Pohjois-Korean todellisuuden huumorilla ja kuivalla satiirilla, joka iskee minuun todella. Kaikelle saa nauraa, jos sen tekee tyylillä – eikö niin? Delislen kertojaääntä tulee ikävä, joten luulen vähitellen lukevani kaiken häneltä suomennetun tai englannin kielelle käännetyn. 

Helmet-haasteeseen tämä sarjakuva menee nipin napin kohtaan #25, kirja jossa kukaan ei kuole. Ei aivan heti uskoisi tämän kirjan olevan sellainen, mutta kyllä vaan: kukaan ei tosiaan itse kirjan tapahtumissa kuole. Tosin kirjassa mainitaan 1990-luvulla nälkään kuolleet miljoonat, joista ei mielestäni ole puhuttu riittävästi. Eikä ole juuri vankileirien saaristostakaan puhuttu. Kirjassa on havaittavissa kuitenkin hienoinen (melkein näkymätön) toivon vire: joskus tämäkin tyrannia kaatuu tai avautuu vähitellen. 


Luin heti perään myös hieman paksumman Delislen Merkintöjä Jerusalemista (2008, suom. 2011), joka on ehkä vieläkin maukkaampi lukukokemus. Kirjailija kertoo vuodestaan koti-isänä yhdessä maailman polttopisteistä. Sillä aikaa kun vaimo työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestölle, kertojaisä kulkee pitkin outoa kaupunkia. Outoa ja surullista todella löytyy. 

Delisle ei saarnaa, ei opeta, mutta antaa silti kaikkien uskontojen ja ryhmittymien fundamentalisteille täyslaidallisen. Pilkka osuu – ja lukija ei voi olla tuntematta pientä vahingoniloa. Siitäs saitte.   


lauantai 4. marraskuuta 2017

Dave Eggers: The Circle


Facebook, Instagram, Snapchat, Twitter, Google, YouTube, Blogger... We all are watching You! Privacy Is Theft! Sharing is caring! Secrets Are Lies! 

Dave Eggarsin dystopinen trilleri The Circle (2013) on kylmäävää luettavaa. Millaista on elää maailmassa, jossa kaikki on läpinäkyvää, kuvattua, tallennettua ja jaettua? Millaista on olla kaiken aikaa saatavilla, löydettävissä ja kuvattuna? Yksityisyys on pahe, ja kaikkea mitataan tykkäyksillä, hymynaamoilla ja seuraajien määrällä. Ihmiset ovat valmiita luopumaan laumoina yksityisyydestään turvallisuuden ja avoimuuden nimeen. 

Kirjan maailma on ahdistava ehkä siksi, että se on täysin mahdollinen – jopa tuttu. Apua! Pysy vain siellä kirjan kansien välissä, emme halua sinua tänne. Luulen, että jokainen kirjan lukenut peilaa omaa somekäyttäytymistään ja miettii ihmiskunnan tulevaisuutta. Syytä ainakin olisi. 

The Circle alkaa nuoren, vastavalmistuneen Maen tutustumisella uuteen unelmiensa työpaikkaan, jättimäiseen viestintä- ja teknologiayhtiöön nimeltä The Circle. Se rekrytoi ikäluokkien lahjakkaimmat ja on edelläkävijä kaikessa. Työ vaatii täydellistä sitoutumista ja lopulta aivan kaiken jakamista. Yhtiötä johtaa "kolme viisasta miestä", joiden huomiosta kilpaillaan ja joita ihaillaan kritiikittömästi. 

Kirja on viihdettä. Mitään kovin syvällistä henkilöiden kuvausta on turha odottaa, vaikka henkilöt toki kehittyvät – tai muuttuvat aivopestyiksi. Ihmiset kuvataan melko tahdottomana onnellisena laumana, mikä on ärsyttävää. Voivatko kaikki olla näin vietävissä? Aihe on kuitenkin tärkeä, joten lukeminen kannattaa. 

Kirjasta on tehty myös – ilmeisesti keskinkertainen – Emma Watsonin tähdittämä Hollywood-filmatisointi, jota en ole nähnyt.

Kieli ei myöskään ole kovin suurta taiteen mahtia, mutta täytyy myötää, että viihdyttävä tämä kirja on. Luin sen sähkökirjana ja jäin täysin koukkuun puhelimeni vangiksi. Ajattelin jo, että saisin tästä hyvän kirjan Helmet-haasteen kohtaan #25, kirja jossa kukaan ei kuole. Mutta ei! Ilmeisesti jokainen kirjailija verenhimoisesti haluaa viimeisillä sivuilla tappaa ainakin yhden henkilön, joten tämäkin kirja meni ohi haasteen. Tuleeko minulle vielä kiire saada haaste toteutettu? Luultavasti. 


Mieleen jäi: Tämä on varmasti yksi ahdistavimmista koskaan lukemistani dystopioista. Hyytävä. 

Matka ajassa: Aivan lähitulevaisuus

Matka paikassa: Kalifornia, USA

Kenelle suosittelisin: Kelpo trilleri kenelle tahansa

Miten teilleni: Sähkökirjana kirjastosta