sunnuntai 26. helmikuuta 2017

John Williams: Stoner


"Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi – tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi."

Miten paljon kirjallisuutta voi rakastaa? Ja sanoja paperilla, henkilöiden suusta tippuneita aarteita? Paljon. 

John Williamsin Stoner (1965, suomennos 2015)  on helmi. Uskallan sanoa näin vahvasti, koska en ehkä koskaan ole lukenut yhtä vahvaa – ja samalla vähäeleistä – kirjaa yhden ihmisen arkisesta elämästä. Kirja on mielestäni myös syvää eksistialistista pohdintaa ihmisenä olemisesta ja elämän merkityksestä, rajallisuudesta. Se on myös ehdottomasti työn – tässä tapauksessa lukemisen, kirjallisuuden tutkimisen ja opettamisen – ylistys. Rakkaus kirjallisuuteen ja työhön pysyy, vaikka rakkaus ihmisten välillä riistettäisiin tai se puuttuisi.

Kirja kertoo yliopiston kirjallisuuden tutkijan ja professorin William Stonerin elämäntarinan nuoruudesta kuolemaan. Stoner on vaatimattoman maanviljelijäperheen ainoa lapsi, jonka odotetaan jatkavan suvun perinnettä tilan jatkajana. Kuin sattumalta hänet lähetetään opiskelemaan maataloutta yliopistoon. Englannin kielen ja kirjallisuuden pakollinen alkeiskurssi muuttaa Stonerin elämän suunnan täydellisesti, sillä hän kokee "heräämisen" kirjallisuuden ja kielen maailmaan. Siitä alkaa koko elämän kestävä rakkaussuhde kieleen.

Stoner kokee valtavan sosiaalisen nousun, vaikkakin siihen suuremmin tähtäämättä: hänestä tulee kirjallisuuden professori, hän nai rikkaan pankkiirin porvarillisen tyttären ja ottaa talolainan. Elämä ulkopuolisen silmin kulkee melko rauhallisia, arkisia polkuja. Yliopistossa välillä kuohuu, ura tyssää, keski-ikäiselle miehelle tyypillinen syrjähyppy lämmittää onnetonta avioliittoa. Stoner ei lähde suuriin seikkailuihin, vaan tyytyy tavalliseen elämään. Historian tapahtumat, ensimmäinen ja toinen maailmansota vievät nuoria miehiä jo toisessa sukupolvessa yliopistolta hautaan, mutta Stonerin elämään historian myllerryksillä ei ole suurta vaikutusta. Hän ei jätä suurta jälkeä eletystä elämästään. Näin hänet ulkopuolelta näkisi moni. Stoner on tavallisen ihmisen tarina.

Sisällä kuitenkin tapahtuu ja hurjan jännittävästikin! Williams on luonut valtavan draaman tällaisesta tavallisesta, arkisesta elämästä. Lukija pääsee sellaisella kuohuvalla voimalla tutustumaan toisen ihmisen elämään, että se salpaa hengen, liikuttaa ja hämmästyttää. Tavanomainen elämä ei olekaan tavanomainen, vaan ainutkertainen valtava seikkailu. Mikä on Stonerin elämän tarkoitus? Hän itse päätyy sen olevan oppimisen ja himon. Raamatun Saarnaajan sanoin kaikki on turhaa auringon alla, rajallista, mutta silti Stoneria ajaa oppiminen, opettaminen ja rakkaus tietoon. Hänellä on muutamia ystäviä, hetken kestävä viiltävä rakkaussuhde yliopiston lehtoriin ja syvä – vaikka valitettavan etäinen samalla – suhde omaan tyttäreensä. 

En voi olla miettimättä, mitä jos hän olisi tehnyt toisenlaisia valintoja. Olisiko hän ollut vielä onnellisempi? Olisivatko hänen läheisensä olleet onnellisempia? Koen kuitenkin vahvasti, että Stoner eli onnellisen elämän: hän teki sitä, mitä rakasti. Työ oli kaikkea muuta tärkeämpi, sillä se yksin pysyi. 

Stonerin vaimo Edith taas ei elänyt onnellista elämää, ainakaan minun subjektiivisen linssini läpi. Hän esittäytyy lukijalle ennätyksellisen karmivana, lähes sietämättömänä hahmona, jota motivoi viha miestään kohtaan ja joka tuhoaa lapsensa elämän. Lukiessani tunnen harvoin halua neuvoa hahmoja, mutta monta kertaa teki mieli melkein huutaa Stonerille, että laita nyt vaimosi vihdoin kuriin. 

Mistä tämä Edithin kova viha nousee? Miksi hän menee miehen kanssa naimisiin, kun ei tätä selvästi rakasta? Tyydyttääkö mikään hänen kovin henkisesti köyhää elämäänsä? Miksi hän polttaa kaikki lapsuuden esineensä, jotka muistuttavat omasta isästään? Edith on syvästi onneton, porvarillinen, pinnallinen, katkera ja vihainen hahmo. Lukijalle ei kerrota kaikkea, vaan paljon jää arvauksien varaan. Tämä ei ole Edithin tarina, vaan melkein kaikki nähdään Stonerin silmin. Toisaalta juuri tämä tekee kirjasta niin mielenkiintoisen ja jopa jännittävän. Miten itse näemme itsemme ja miten tämä on suhteessa toisten näkemykseen itsestämme? Miten suhtaudumme tähän kaikkeen?

Kirja oli valtavan rikas lukukokemus minulle. Tuntuu kuin olisi ollut matkalla jossain kaukana ja saanut sylillisen kokemuksia kerrottavakseen. Tämä oli ravinteita, kuituja ja hemmottelua aivoille. Tuleekohan mitään tämän kaltaista pitkään aikaan uudelleen vastaan? Minulla on jo ikävä Stoneria. Onneksi viime vuosina tämä teos on saanut sen ansaitsemaa huomiota, niin hyvä tämä on.    

Helmet-haasteeseen tekisi mieli pistää tämä kohtaan sankaritarina #21, mutta se olisi ehkä vähän turhan "me ollaan sankareita kaikki" -tyylinen oikaisu, joten tyydyn loksauttamaan tämän kohtaan #35, kirjan nimessä on erisnimi. Haasteessa pitäisi olla vuoden paras kirja -kohta, siihen tämä sopisi parhaiten. Olenko nyt kehunut riittävästi?

Mieleen jäi: Kirja piti otteessaan ensimmäiseltä sivulta aivan loppuun asti. En osaa nostaa mitään tiettyä kohtaa ylitse muiden. Loppu oli valtavan hieno kylläkin.

Matka ajassa: 1800-luvun lopulta 1950-luvulle

Matka paikassa: Columbia, Missouri

Kenelle suosittelen: Kielestä, kirjallisuudesta ja sanoista pitäville lukijoille

Miten tielleni: Äänikirja yhdessä miehen kanssa loputtomilla automatkoilla sinne ja takaisin   


torstai 23. helmikuuta 2017

Colson Whitehead: The Underground Railroad



 "The first time Ceasar approached Cora about running north, she said no. This was her grandmother talking." 

Colson Whiteheadin kirja The Underground Railroad (2016) on ensimmäisiltä sivuilta lähtien yksinkertaisesti niin jännittävä, että lukija pidättelee henkeään. Harvaa kirjaa alkaa elämään ja kuvittamaan näin – kuin elokuvaa olisin välillä silmät kiinni katsellut. Kolmannen sukupolven orjatyttö Cora  päättää karata henkensä uhalla väkivaltaiselta georgialaiselta puuvillaplantaasilta. Ainoa tässä koskaan onnistunut on Coran äiti, joka jätti lapsensa ja hävisi.

Onnistuminen on lähes mahdotonta: Etelävaltioissa ympäröivä  maa on tummaihoiselle vihamielinen, rasistinen ja murhanhimoinen. Vain harvat haluavat auttaa ja kovin monet haluavat pistää kahleisiin, riistää sielun ja hengen. Orja pysyy aina orjana lainkin edessä. Orjien metsästäjät – kokonainen Amerikkaan syntynyt ammattikunta – löytävät ne harvat karkaamaan onnistuneet vielä vuosienkin  päästä jopa kaukaa pohjoisesta ja palauttavat kahlittuina vankkureissa kohti varmaa kuolemaa isäntiensä käsiin. 

The Underground Railroad kertoo myös maanalaisesta orjia vapauteen auttavasta verkostosta. Verkosto on historiallinen tosiasia: sen avulla tuhannet pääsivät etelästä pohjoisiin osavaltioihin ja Kanadaan. Karanneita orjia piiloteltiin ja autettiin seuraaviin kohteisiin. Colson Whitehead vie fiktiossaan tämän vielä pidemmälle: mitä jos orjia olisikin kuljetettu maanalaista rataa pitkin asemalta toiselle oikeilla alkeellisilla junilla? Asemat löytyvät latojen tai kotien alta, ja junat kulkevat tasaisin välein läpi koko Amerikan.  

Kirja on väkivaltainen, raaka ja vaikea lukea välillä, mutta sitähän orjuus oli Amerikassa. Rikollista toimintaa, jonka yhteiskunta oikeutti. Orja on omaisuutta, joka voidaan helposti myydä pois ja riistää rakkaittensa luota. Hyödyke, jonka arvo on helposti laskettavissa. Tätä taustaa vasten kirjan päähenkilö Cora on yllättävän – ehkä epärealistisen – vahva ja sanavalmis. Täysin murtuneeksi kasvanut tuskin pystyisi vastaavaan matkaan ja sanavalmiuteen. Kirjassa on lyhyitä ja hyvin kiinnostavia lukuja myös toisten henkilöiden näkökulmasta. Heistä näkyvämmäksi nousee orjametsästäjä Ridgeway. Miten joku ihminen päätyy auttamaan ja toisesta tulee ammattitappaja?

Kirjan miljöö on muutamaa lyhyttä jaksoa lukuunottamatta synkkä jopa kauhua herättävä. Varsinkin  Pohjois-Carolina on kuin suoraa kauhuelokuvasta tai Vietnamin sodan klassikkokuvauksesta Ilmestyskirja. Nyt.  Jopa maa tuntuu kirjassa olevan konkreettisesti sairas ja kirottu: Se on välillä soinen, välillä palanut, välillä ruton saastuttama. Ihmiset tämän keskellä saavat hirviömäisiä piirteitä ja tapahtumista tulee absurdeja. Uusi nuori valtio on rakennettu orjien käsin varastetulle maalle.       

Whitehead sekoittaa fiktiota ja faktaa ehkä enemmän kuin historiallisessa romaanissa yleensä. Tästä seuraa, että lukija jää miettimään, mitä oikein teoksessa on historiallisia tosiasioita ja mikä keksittyä. Orjuuden aika on varmasti amerikkalaiselle lukijakunnalle tutumpi aihe kuin minulle, joten ehkä tämä ei ole ongelmallista. Minua se hieman mietitytti, mutta toisaalta tätä teosta ei pidä lukea historiallisena realistisena teoksena pilkulleen. Se välittää ehkä juuri näistä kirjailijan fiktiivisestä lisäyksestä johtuen vielä paremmin orjuuden kauheutta ja absurdiutta. Kuinka monta oikeaa tarinaa onkaan jäänyt kertomatta tai historiaan kirjaamatta? Tämä kirja kertoo näiden tuhansien tarinan.

The Underground Railroad on palkittu ja kehuttu teos. Se on voittanut muun muassa National Book Awards 2016 -palkinnon. Toivottavasti kirja käännetään pian myös suomeksi, sillä sen se todella ansaitsisi, sillä toivoisi suomalaistenkin pääsevän tätä lukemaan. Jos tämä käsiin osuu, kannattaa se ehdottomasti lukea, vaikkei englanniksi tavallisesti lukisikaan. Helmet-haasteeseen liitän tämän kohtaan #16 ulkomaisen palkinnon saanut teos.

Mieleen jäi: (Kirjan ensimmäiset virkkeet) "The first time Ceasar approached Cora about running north, she said no. This was her grandmother talking." 

Matka ajassa: 1800-luvun alku

Matka paikassa: Georgiasta lähtevä matka vie läpi Amerikan

Kenelle suosittelen: Kaikille. Todella jännittävä, poikkeuksellinen kirja

Miten tielleni: Vinkin sain Goodreadsista, kirjan kohtuullisen jonotuksen jälkeen kirjastosta

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira



Neuvostokirjailija ja ehkä tunnetuin venäläinen lastenkirjailija Eduard Uspenskin klassikko Fedja-setä, kissa ja koira (1974) on riemullista luettavaa. Se hullu, iloinen, hieman kapinallinen ja absurdi lastenkirja – eli oikeastaan juuri oikeanlainen päätyäkseen rakastetuksi.  Kuten muissakin hyvissä lastenkirjoissa se kyseenalaistaa aikuisten maailman sääntöjä ja asettaa lempeän ymmärtävästi aikuisten päähänpinttymiä naurunalaiseksi. On vapauttavaa lukea tällaista kirjaa. Ehkä tässä yksi syy, miksi tämä teos on niin rakastettu.

Fedja-setä on pieni poika, joka päättää karata omilleen ja rakentaa kodin ovelan Matroskin-kissan ja kiltin Musti-koiran kanssa. Mukaan tähän uuteen elämään mahtuu ruualla toimiva traktori Tr-tr-Mitja,  kaiken toistava lintu, Naakanpoika Pitkäkynsi ja omaa energiaa tuottava Kotiaurinko ja muita hassuja hahmoja. Aikuisten maailmaa edustaa virkaintoinen ja kaikkialle nenänsä tunkeva Posteljooni Petshkin – vai voiko hänet nähdä jopa osana valvontakoneistoa? 

Lukiessani ääneen tätä kirjaa lapsille pelkästään kirjan hahmojen nimet herättivät suurta riemua. Ne maistuvat ihanilta suussa, eikö totta? Aivan nerokkaista hahmoja ja heillä on vielä tällaiset kielellisen iloittelun tuloksena syntyneet nimet! 

Juoni on yksinkertainen, mutta ihan dadaa – siis onnistuneesti sitä! Täydet viisi tähteä tällekin. Juonen sijaan tekee mieli palata vielä hahmoihin: Kissa on tässä teoksessa suosikkini tärkeilevänä ja omanarvonsa tuntevana hahmona. Koira taas on liikuttava. Elämänviisautta ja aivan mahdottoman hienoa huumoria täynnä tämä teos. Gennadi Kalinovskin piirrokset kruunaavat kaiken. Lisään tämän teoksen Helmet-haasteen kohtaan #22, kuvitettu teos.

P.S. Kirjoitan tätä kaukana Lapissa huonolla nettiyhteydellä, tästä siis myöhemmin ehkä lisää. Tänne matkatessa ehdin lukea jo kahta upeaa teosta pitkälle. Niistä luultavasti pian pakko kirjoittaa, vaikka eivät vielä ole lopussa. Valtavan hyvältä tuntuu lukea!


torstai 16. helmikuuta 2017

Richard Bach: Lokki Joonatan


Richard Bachin Lokki Joonatan (1970) on varmasti läpianalysoitu teos, joten yritän olla vähäsanainen ja säästää lukijoita itsestäänselvyyksiltä. En ollut tämän kirjan parissa omimmillani, sillä koen usein tällaiset "elämää suuremmat, voimaannuttavat ja syvempää henkisyyttä" hakevat teokset hieman vaivaannuttavina ja tekotaiteellisina. Ennakkoluuloineni tämä klassikko on siis jäänyt ennen lukematta juuri tästä syystä. 

Kirja on kuitenkin raikas: Lokki Joonatan haluaa lentää sinisellä taivaalla vapaasti ja nopeasti, vaikka lauma leimaa ja hylkää. Selvää on, että kyseessä allegoria ihmisen ponnistelulle yltää omaan potentiaaliinsa, etsiä omaa tarkoitustaan ja vapautta toteuttaa itseään ennakkoluulottomasti toisista välittämättä. Lentääpä vapaana, tässäkö ihmisen ikuinen haave? Teos tuntuu sanovan, että vain harva tätä haluaa. Loput jäävät massaihmisiksi muiden asettamiin lokeroihin, itsestäänselvyyksiin ja totuttuun tapaan elää.

Mitään uutta uskontoa on turha odottaa löytävänsä tästä lyhyestä ja lintuvalokuvin kuvitetusta teoksesta, mutta opettajana ja oppilaana olemisesta sekä oppimisesta se antaa kauniin kuvan:

 "Silloin yksinäisestä menneisyydestään huolimatta Lokki Joonatan oli syntynyt opettajaksi, ja sen omin tapa osoittaa rakkautta oli lahjoittaa osa näkemästään totuudesta sellaiselle lokille, joka ei muuta pyytänyt kuin tilaisuutta totuuden näkemiseen."      

"Ja vaikka Fletcher yritti katsella oppilaitaan oikein ankarasti, se äkkiä näki ne hetken ajan sellaisina kuin ne todella olivat, eikä se ainoastaan pitänyt näkemästään, vaan se rakasti sitä. Eikö mitään rajoja, Joonatan? se ajatteli hymyillen. Sen kilvoittelu kohti oppimista oli alkanut."

Helmet-haasteessa tämä iskeytyy loistavasti kohtaan #17 (kirjan kannessa on sinistä ja valkoista). Sinisellä taivaalla lentelee valkoinen lokki. Tosin sininen on hieman turhan turkoosi muistuttamaan taivaan sineä, mutta menköön! 

Matka ajassa: Ei aikaa

Matka paikassa: Taivas, ranta, meri

Kenelle: Jokaiselle maata tallaavalle

Miten tielleni: Kirjastosta pitkään välteltyäni

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Tim Butcher: Blood River, A Journey to Africa's Broken Heart


Tämän vuoden kirjallinen matkani maailman ympäri on vienyt minut Kuubasta Israeliin ja sieltä Itämeren kautta Puolaan. Viimeisin matkakohteeni on 4700 km pitkä Keski-Afrikkaa leikkaava Kongo. Tämä matka olikin sitten odottamattoman pitkä ja hidas. Lähes niin tuskainen, että melkein aistin, että joki vaatii matkaajalta uskalluksen lisäksi myös kärsivällisyyttä. Tim Butcherin matkakertomus Blood River (2007) kertoo toimittajan omakohtaisen uhkarohkean ja vaarallisen joen valloituksen sotien repimässä Kongossa.

Butcherin päähänpinttymä on seurata kuuluisan tutkimusmatkailija Henry Stanleyn (hän, joka lausui legendaarisen repliikin "Doctor Livingstone, I presume?") matkan Kongo-joen päästä päähän. Matka oli Stanleyn aikoihin 1800-luvulla vaarallinen ja vaati Stanleyn seurueen henkiä ja ajoi tutkimusmatkailijankin lähes nälkäkuoleman partaalle. Sairaudet ja kannibalismi vaanivat eurooppalaisia matkaajia.

Vaarallinen se on vieläkin, sillä 2000-luvun alussa Kongon infrastuktuuri on taantunut lähes olemattomiin, maata ei tunnu hallitsevan juuri ketään ja väkivaltaisuudet ovat jatkuvasti läsnä siinä määrin, että maatievaellus on lähes mahdotonta. Ulkomaalaiset avustustyöntekijät liikkuvat vain lentäen. Kongo on synkkä paikka, pitkien sotien, kolonialismin, korruption ja diktaruurin repimä maa. Sen historia on traaginen, mutta nykyhetki yhtä kaaosta. Kaikesta tästä huolimatta Butcher haluaa tehdä matkan – ja ottaa valtavan henkilökohtaisen riskin.

Eikö kuulostakin kiehtovalta? Takakansi on jännittävä ja Helmet-haasteen kohta #14 (valitsin kirjan takakannen perusteella) vedetään siis yli.Valitsin kirjan luettavakseni, koska pidän matkakertomuksista ja halusin oppia lisää alueesta – ja jännittää jääkö kirjailija henkiin.

En tiedä Afrikan mantereesta paljonkaan, ja sen eri maat niputtuvat mielessäni valitettavasti vain yhdeksi isoksi Afrikaksi. Kirja olikin matkakertomuksen lisäksi rautainen annos historiaa – ehkä liiankin. Luin muutaman sivun kerrallaan ja meinasin iltaisin nukahtaa kesken lukemisen, vaikka kirja ei ole tylsä. Hidaslukuinen se kuitenkin on, eikä kovin jännittävä. Tosin olisi se pitänyt tietää jo etukäteen: millaista on kellua hitaasti virtaa pitkin tuhansia kilometrejä ja poiketa muutamiin kaupunkeihin ja kyliin, jotka ovat täsmälleen toistensa kaltaisia? Mitään hirvittävän vaarallista matkaaja ei kohtaa varoituksista huolimatta. Butcher kuvaakin monisanaisesti tylsistymistään. Ilman laajaa historiallista näkökulmaa Kongoon kirjaa ei olisi ehkä syntynyt.

Kirja on silti lukemisen arvoinen. Se antaa rehellisen kuvan kaaokseen ajautuneesta yhteiskunnasta ja sen selviytyjäkansalaisista. Vanhemmat ovat valmiita luovuttamaan lapsiaan valkoiselle muukalaiselle, koska näkevät ettei kotimaassa ole mitään toivoa. Miltäköhän Kongo näyttää tänään? Kirjan kirjoittamisesta on jo kymmenen vuotta ja ehkä tilanne on rauhoittunut. Toivottavasti, sillä kongolaisille toivoisi oikeutetusti jo vihdoin valoisempia päiviä, niin kamala maan historia on ollut. Olen silti itsekkäästi iloinen, että oma matkani Kongolla on ohi.

Mieleen jäi:
"But while the towns were now abandoned and the boats left to rust, the one constant was the pirogue. It gave the river its pulse, moving people and goods across a swathe of central Africa that was all but abandoned by the outside world. - My Congo journey deserved its own category: ordeal travel"

Matka ajassa: 2000-luvun alku

Matka paikassa: Kongo

Kenelle: matkakertomusten ystävälle, Afrikasta ja kolonialismista kiinnostuneelle

Miten tielleni: kirjastosta


perjantai 3. helmikuuta 2017

Rutu Modan: The Property


Mahtavasti liikkeelle lähteneen Helmet-haasteen ja vuoden ensi metrien loistokkaiden lukukokemusten  jälkeen iski väsähdys ja jumitus: ei etene meneillään oleva teos kuin pari sivua silloin tällöin. Onneksi posti toi aikoja sitten Amazonista tilatun Rutu Modanin pitkän (222 sivua) sarjakuvateoksen The Propertyn. Lukeminen oli jälleen iloa ihan lähtien siitä, että painavaa ja arvokkaan oloista teosta on ihana pidellä kädessä. Takerrunko epäolennaiseen, kun koen nautintoa pelkästään kannen katselusta ja sileän pinnan hivelystä? 

Sarjakuvan viehätys on sen visuaalinen ärsyke yhdistettynä tarinaan. Tässä kirjassa mielestäni tarina vie kuvaa. Piirrosjälki on miellyttävää, mutta ei kovin mieleenjäävää tai leikittelevää. Tarina puhuu ja kuva palvelee. Värit ovat tummat, mutta jännän pastillisävyiset silti. 



The Property kertoo pojantyttärensä kanssa Puolaan palaavasta isoäidistä, joka haluaa saada takaisin sodan viemän omaisuutensa Varsovasta. Ihmeen kaupalla talo on edelleen pystyssä, mutta sillä on uudet asukkaat. Kaikki on muuttunut, eikä vanhan muistelu ole helppoa. Isoäiti Regina löytää yllättäviä henkilöitä menneisyydestään, ja yrittää tehdä sovinnon menneisyyden kanssa ja pitkään vaiettujen salaisuuksien täytyy paljastua. 

Tarinan vahvuus on pippurinen, oikutteleva, päättäväinen ja itsekeskeinen mummo. Hänestä löytyy luonnetta vielä vanhuksenakin, eikä lapsenlapsen auta muu kuin täyttää hänen tahtonsa ja juosta hänen perässään pitkin Varsovaa. Ihanaa lukea tällaisesta persoonallisesta vanhuksesta, joka on täynnä elämää. 

The Property on positiivinen, elämänmyönteinen teos. Vaikka sota vei kaiken – myös unelmat ja rakkauden – ja Varsova on vain suuri hautausmaa, elämä on ollut myös hyvää ja jatkuu vielä vanhuudessakin. Jossakin kaukana on unelmien maa, Ruotsi, johon Regina ei koskaan päässyt, mutta johon hänen pojan tyttärellään on mahdollisuus päästä. Rakkaus voi sittenkin saada täyttymyksensä ja sovinto on mahdollinen.  Ihana teos!

Saako sarjakuvan liittää Helmet-haasteeseen? Päätän, että saa, koska tämä teos puhutteli, eikä se ollut kovin lyhytkään. Regina on mainio vanhus ja hänen kauttaan välittyy positiivinen kuva vanhuudesta, johon katkeruus ei kuulu, vaikka elämä olisi vienyt kaiken, omaisuuden mukaan lukien. Todellinen omaisuus on muualla. Kuittaan siis kohdan #39, ikääntymisestä kertova kirja.


Ruotsi on teoksessa unelmien maa.