Minua pelottaa usein lukea paljon kehuttuja teoksia, koska pelkään lataavani niihin jo ennen lukemista niin paljon odotusta, että petyn. Elena Ferranten Loistava ystäväni (italiaksi 2011, suomennos 2016) oli minulle kuitenkin pysäyttävä lukukokemus ja se lunasti kaikki odotukseni. Voin melkein sanoa, että vietin viime päivät 1950-luvun Napolin varjoisessa työläiskorttelissa – niin intensiivisessä otteessa kirjan kerronta minut piti. Jos neliosaisen napolialaissarjan loput osat olisi jo suomennettu, lukisin ne samalta istumalta.
Kirja oli mielestäni niin hyvä, että tuntuu jopa vaikealta kirjoittaa siitä mitään.
Kirja kertoo kahden työläisperheen tytön, Elenan ja Lilan, ystävyydestä ja kasvusta. Napolissa lapsuus on lyhyt ja täynnä väkivaltaa, eikä mahdollisuuksia oman korttelin ulkopuolisen maailman tutkimiseen juuri ole. Tarinan minäkertoja Elena kuvaa ja muistelee lapsuuttaan, jonka keskiössä – kaiken ydin – on hänen loistava, lahjakas, ristiriitainen ystävänsä Lila. Ystävyys on täynnä molemminpuolista kateutta, kilpailua, mutta myös vimmaista uskollisuutta ja toisen suojelua.
Koulunkäynti, lukeminen ja opiskelu ovat ainoa väylä pois korttelin pimeydestä, joka on niin kirjaimellista, että auringon valon puute, tekee asukkaista kalpeita ja sairaannäköisiä. Jää nähtäväksi riittääkö edes opiskelu irrottamaan työläistaustasta. Toiselle tytölle mahdollisuus opiskeluun annetaan, toiselta se väkivaltaisesti viedään. Minusta kuvaus tämän vahvan, itsenäisen ja villin sielun lannistamisesta on vaikeaa luettavaa. Tyttö muuttuu tuossa maailmassa naiseksi varhain: 14-vuotias on jo kihlattu ja 16-vuotias morsian. Naisen elämä ja kohtalo on valmiiksi kirjoitettu, ja melkein pelottaa lukea, mitä seuraavassa osassa tapahtuu.
Ferrante on mielestäni pystynyt kuvaamaan tyttöjen välistä ystävyyttä ja kasvua ajasta ja paikasta riippumattomalla syvyydellä. Jotain universaalia. Tyttöys on helposti poljettavaa ja haurasta, mutta samalla voimakasta ja lähes villiä voimaa. Liian harvoin tulee luettua fiktiota, jonka keskiössä ovat tytöt ja tyttöjen maailma. Ferranten teos on tässäkin mielessä hieno. En tiedä ylitulkitsenko, mutta minusta Ferranten teos on myös vahvasti feministinen.
Vielä muutama (pakollinen) sana kirjailijasta: Elena Ferranten todellista nimeä ja henkilöllisyyttä ei tiedä juuri kukaan. Hän on halunnut pysyä täysin piilossa julkisuudesta. Onhan tällaisia kirjailijoita ja artisteja muitakin, kuten Sia, joka esiintyessään pyrkii peittämään kasvonsa. Tällainen piilottelu olisi helppo tulkita ja tuomita julkisuuden hakuisuudeksi, sillä eikö se vain lisää kiinnostusta henkilöön. Toisaalta ehkä tällainen tietoinen kieltäytyminen edes oman nimensä julkaisemisesta alleviivaa sen tosiasian – jonka jokainen lukija sydämmessään tietää oikeaksi – kirjailija ei ole tärkeä, mutta hänen tekstinsä on.
Mieleen jäi: "Katsellessani häntä ikkunasta tunsin, että hänen entinen muotonsa oli särkynyt, ja mieleeni tuli kirjeen kaunis kohta haljenneesta ja käpristyneestä kuparista. Sitä kuvaa ajattelen nykyjään jatkuvasti, joka kerta kun tunsin murtuman hänessä tai itsessäni. Tiesin – ehkä toivoin – ettei mikään tietty muoto pystyisi pidättelemään Lilaa, vaan ennemmin tai myöhemmin hän rikkoisi kaiken uudelleen."
Matka ajassa: 1950-luku
Matka paikassa: Napoli, Italia
Kenelle: Kaikille
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti