tiistai 30. toukokuuta 2017

Mika Waltari: Johannes Angelos


"En katsonut taakseni. Katsoin Konstantinopolin muureja ja torneja edessäni. Koetin nähdä ne turkkilaisten silmin enkä ihmetellyt enää, miksi marssivien askelten tahti pakosta hidastui joukkojen lähestyessä kaupunkia. Silmänkantamattomiin ne ulottuivat, nuo keltaiset ja ruskeat muurit sakaroineen. Ensin vallihauta ja sitä reunustava muuri. Vallihaudan takana ensimmäinen matala suojavarustus. Sen takana kohosi ulkomuuri torneineen, aseineen, miehineen, jo sinänsä mahtavampana kuin minkään Euroopan maissa näkemäni kaupungin muuri. 

- - Pieni, pieni on ihminen tuhatvuotisen jättiläismuurin rinnalla. Mutta aika on syöjätär. Mahtavimmankin muurin on kerran luhistuttava. Silloin aikakaudet vaihtuvat."

Tuhatvuotisen valtakunnan loppu. Hävitys ja Jumalan hylkäämä kaupunki. Mika Waltarin historiallisessa romaanissa Johannes Angelos (1952) Konstantinopoli kaatuu ja kuolee karmeasti, kipeästi ja täydellisesti. Waltari sijoittaa (tämänkin) romaaninsa historialliseen murrosvaiheeseen: vanhan, aarteita ja loputtomasti kertomuksia täynnä olevan aikakauden täytyy väistyä uuden edestä. Pieni ihminen vain värisee, seuraa lannistuneena, miten Konstantinopoli taipuu muuri hitaasti rakoillen Istanbuliksi vuonna 1453. 

Tuntuu, että tämä pienuuden teema toistuu toistumistaan Waltarin teoksissa. Ihminen saattaa olla harhainen, valtansa juovuttama tai uskonsa sokaisema, mutta lopulta hänet sysätään tähän pienuuden paikalle kaikkensa menettäneenä. 

Myönnetään, minulla on erityinen suhde Waltariin. Kun sain ensimmäistä kertaa Sinuhe egyptiläisen käsiini, minusta tuntui, että käsissäni on koko maailman paras kirja. Edelleenkin vertaan siihen joka ikistä lukemaani historiallista romaania. Waltarin teksti ja tarina on niin kovin suuri, etten toivu varmasti lukemastani koskaan. 

Tämä teos ei ole yhtä suuri – vaikka teen sille ehkä vääryyttä vertailemalla. Lukeminen tökki ja keskeytyi yli kuukaudeksi. Tarina tuntui melko tasapaksulta ja Waltariksi epätavallisen tylsää tekstiä kirjan loppupuolelle asti. Pitkään Johannes Angeloksen, yksinäisen vaeltajan, päiväkirjamerkinnät polkevat paikallaan. Rakkaustarina ei sytyttänyt ja Konstantinopolin muurit murtuivat aivan turhan hitaasti. Olin jo antamassa periksi. 

Kirjan loppu on kuitenkin jälleen huikeaa Waltaria. Niin hienoa tekstiä, että henkeä pidätellen lukija ihmettelee, mitä oikein lukee. Waltari taikoo minut Konstantinopoliin kulkemaan sen kuumilla kivillä ja katselemaan sen kimmeltävää merta. Niin kipeältä tuntuu kaupungin kuolema, että se on melkein liian kamalaa luettavaa. Waltari tekee taidetta, herättää henkiin ja kertoo ihmisyydestä sen kaikista pimeimmän. Jumala hylkää tässäkin kirjassa, mutta ihmisen loputon hullu vallanhimo säilyy ainiaan. 

Helmet-haasteeseen tämä teos menee kohtaan # 34, kirja kertoo ajasta, jota en ole onnekseni elänyt. 

Mieleen jäi: Kirjan karmiva loppu jäi totisesti mieleen.

Matka ajassa: Kevät 1453

Matka paikassa: Konstantinopoli

Kenelle suosittelen: Historiallisista romaaneista pitäville, lienee klassikko tämäkin.

Miten tielleni: Kirjastosta osui käteeni ja pölyttyi pitkään ikkunalaudalla. 


sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Yaa Gyasi: Homegoing


Amerikkalais-ghanalaisen kirjailijan Yaa Gyasin esikoisteos Homegoing (2016, suomennos Matkalla kotiin 2017) on lämmin, lohdullinen, sovitteleva, mutta samalla kipeän totuudenmukainen, peittelemätön ja surullinen tarina orjuudesta, rotusyrjinnästä ja hajonneista perheistä. Uskallan väittää, että harvoin näin vaikeita jopa pimeitä teemoja ja aiheita pystyy kirjassa käsittelemään näin lohdullisesti. 

Kirjailijan esikoisteos on minullekin monessa mielessä "ensimmäinen". En ole ennen lukenut ghanalaista kirjallisuutta ja afrikkalaistakin kovin vähän. Orjuuttakin käsittelevät lukemani kirjat ovat tähän asti sijoittuneet jo Amerikkaan, johon tuodut orjat on rahdattu revittynä irti perheistään, taustastaan ja kotimaistaan. Kotiinpaluuta ei orjille ole. Yaa Gyasin kirja on tässä suhteessa hyvin erilainen. 

En muista koskaan lukeneeni samalla tavalla rakennettua kirjaa, jonka jokainen luku vaihtaa näkökulman ja kertojaäänen sukupolvelta toiselle. Sukupolvi toisensa perään seuraa kuin katkeamaton ketju. Aina uusi ihminen esitellään lukijalle, mutta missään vaiheessa tarina ei katkea ja kertojaääni pysyy samansävyisenä – ihme kyllä. Kirjalla on kovin haastava rakenne, joka helposti jättäisi kaikki tarinat pinnallisiksi riipaisuiksi, mutta tässä kirjassa rakenne riemastuttaa ja vie yhtenäisenä tarinan loppuun. 

Kirjassa seurataan kahden toisistaan tietämättömän sisaruksen jelkeläisten elämää 1700-luvun lopulta Ghanasta aina tämän päivän Yhdysvaltoihin. Lähtökohta kahdelle sukuhaaralle on toistensa vastakohtainen: toinen nainen ryöstetään orjaksi valkoiselle miehelle Amerikkaan, toinen päätyy valkoisen orjakauppiaan jalkavaimoksi. Vastakohdat, tuli ja vesi, piinaavat jälkipolvea, eikä rauhaa tunnu tulevan ennen kuin vanhat esi-isien haavat tulevat hoidetuiksi. Ehkä kotiinpaluu on sittenkin mahdollinen. 

Kirjan ehdoton vahvuus minusta on Afrikkaan ja sen kyliin jäävän sukuhaaran seuraaminen. Kiehtovaa kerrontaa ja elämän kuvausta. Henkilöt joutuvat usein oman perheensä tai yhteisönsä hylkäämiksi. Valkoinen mies riistää ja raiskaa, mutta myös yrittää rakastaa välillä. Traagista ja turhauttavaa. 

Naisen ja miehen välisestä suhteesta välittyy lämmin, onnellinen olo: tarinoiden traagisuudesta huolimatta mukaan mahtuu monta onnellista avioliittoa ja suhdetta. Nainen ja mies nauttivat toisistaan, täydentävät toisiaan ja kulkevat rintarinnan, vaikka ympärillä kaikki haluaisivat heidät erottaa. Kirja on mielestäni toiveikas ja sovitteleva sävyltään, mikä tekee siitä poikkeuksellisen lajissaan. 

Helmet-haasteeseen lisään tämän kohtaan #42, esikoisteos. Kirja on juuri saanut myös suomennoksen, joten mahdollisimman moni täälläkin pääsee siitä nauttimaan. Goodreads-sivustolla tämä kirja on ollut kovin kehuttu ja sieltä minäkin sain vinkin  kirjan lukemiseen. Hitaasti luin, koska töissä on ollut kovin kiire, mutta luulen, että suurin osa lukisi tämän hetkessä, sillä kovin kiehtova oli tämä tarina. Nyt on hieman hankalaa asennoitua seuraaviin kirjoihin. Olkoon tämä maksettavana hintana näin hienosta lukukokemuksesta.

Mieleen jäi:
"Then she felt a breeze hit her feet from small holes in the ground. 
"What's below?" she asked James, and the mangled Fante word that came back to her was "cargo."
Then, carried up with the breeze, came a faint crying sound. So faint, Effia thought she was imagining it until she lowered herself, rested her ear against the grate. 
"James, are there people down there?" she asked. "

Matka ajassa: 1700-luvulta nykyhetkeen.

Matka paikassa: Ghana, Yhdysvallat

Kenelle suosittelen: Erityisesti historiallisen romaanin ystäville, Amerikan historiasta kiinnostuneille. Erilainen näkökulma orjuuteen.

Miten tielleni: Kirjastosta jonotuksen ja nyt sakkojen kera.


sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Katarina Baer: He olivat natseja





”Ensin ne tulivat hakemaan kommunistit, ja en puhunut mitään koska en ollut kommunisti.

Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysihmiset, ja en puhunut mitään koska en ollut ammattiyhdistyksessä.

Sitten ne tulivat hakemaan juutalaiset, ja en puhunut mitään koska en ollut juutalainen.
Sitten ne tulivat hakemaan minut, ja silloin ei enää ollut ketään joka olisi puhunut puolestani.”
                                                                                                                      Martin Niemöller

Toimittaja Katarina Baer kirjoittaa omista baltiansaksalaisista isovanhemmistaan kaunistelematta ja kirvelevästi. Jo kirjan nimi iskee suoraan kaikista kipeimpään haavaan, vuosikymmeniksi yhteiskunnan ja suvun vaiettuun tosiasiaan: he olivat natseja. He eivät aikanaan vain vaienneet ja hiljaisesti katselleet sivusta Saksan, vanhan kulttuurimaan, lipumista diktatuuriksi ja historian suurimman ihmisoikeusrikoksen toteuttajaksi, vaan he aktiivisesti kannattivat ja hyötyivät kansallissosialistisesta aatteesta.

Kykeneekö jälkipolvi selvittämään, mikä sai heidät omistamaan elämänsä natsiaatteelle ja kuolemaan tällaisen pahan edestä? Mitä tulisi ajatella natsivaareista ja -mummoista? Näihin kysymyksiin puoliksi saksalainen Baer yrittää vastata omakohtaisessa sukunsa ja isovanhempiensa elämänkerrassa He olivat natseja (2016). Kirjoittajan työ on yksityiskohtaista ja ammattimaisen tutkivaa. Yhtään saatavilla olevaa kirjettäjä ja kuvaa hän ei jätä tulkitsematta. Kaikki suvun salaisuudet hän tuo esille mitään peittelemättä tai kaunistelematta. 

Natseista ja toisen maailmansodan tapahtumista on kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia sivuja. Koskakohan maailma lakkaa kiinnostumasta ja tekemästä tiliä menneisyytensä kauhujen kanssa? Baerin tekstiä lukiessa on helppo uskoa, ettei kovin pian. Tällainen mikrohistoriallinen tutkimus on vieläkin ajankohtainen ja tekee jopa kipeää. Monta tarinaa on vielä kertomatta ja monia ei tulla koskaan kertomaan. Ehkä tällaisen kirjallisuuden ja tutkimuksen kautta on mahdollista ymmärtää edes vähän enemmän, miksi tavalliset – jopa hyvät ja uskonnolliset – kansalaiset päätyvät hirmutekoihin. Baer ei tosin myönnä ymmärtävänsä, eikä lupaa vastauksia. 

Olisi helppo vapauttaa isovanhemmat syyllisyydestään toteamalla heidän elämänsä osuneen hirveään historialliseen ajankohtaan. Huonoa tuuria olla pelinappula historian suurten liikehdintöjen keskellä. Baer ei kuitenkaan suostu päätämään pappaa ja mummoa vastuusta: tällainen ajattelu päästäisi heidät kuin koiran veräjästä. Ei, he tiesivät ihmisten, usein naapuriensa, rasistisesta syrjinnästä, pakkokuljetuksista ja keskitysleireihin siirtämisistä. He ottivat vastaan tyhjiksi jääneitä hienostohuoneistoja Berliinin parhailla alueilla, joivat entisten asukkaiden posliinimukeista ja ottivat palvelijoikseen Saksan valloittamista maista vangittuja pakkotyöläisiä. 

Baeria hämmentää eniten se, että vaikka isovanhemmat tiesivät, he silti halusivat elää itsepetoksessa ja uskoa palvelevansa "hyvää". Jopa silloinkin kun Saksa oli suistumassa varmaan häviöön, totaaliseen perikatoon. Oma kansa uhrattiin vailla sääliä. Baer päätyy siihen, että isovanhemmat säästyivät syviltä sisäisiltä konflikteilta kääntämällä katseensa pois. 


Lukijalle kirja on intensiivinen lukukokemus. Kirjailijan oma ääni kuuluu lähes koko ajan. Hän pohtii ja kyseenalaistaa myös omia motiivejaan ja näkökulmiaan. Välillä teksti–varsinkin kirjan Baltiaan sijoittuva osio–on hieman liian yksityiskohtaista. Suvun vaiheita ruoditaan lemmikkieläimiä myöten, mikä tietenkin lähisukulaisia kiinnostaa, muttei muita. Kirja ei kuitenkaan ole pitkäveteinen silloinkaan, vaan se on hieno lukukokemus ja hyvin kirjoitettu.

Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan #36, elämänkerta.

Mieleen jäi: "He katsoivat pois, jättivät puhumatta, pohtimatta, kirjoittamatta, puuttumatta asiaan. Kun riittävän moni teki niin, juna ei enää pysähtynyt."

Matka ajassa: 1920 - 1946, nykyhetki

Matka paikassa: Berliini, Baltian maat, Pohjois-Italia

Kenelle suosittelen: Kaikille suosittelen tätä kirjaa. Omituisen ajankohtainen teos.

Miten tielleni: Kirjastosta tämäkin


   

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Stephen King: Mersumies


Stephen King liitetään kirjailijana niin kiistattomasti kauhuun, että potentiaalisille lukijoille pitää varmuudeksi alleviivata jo kannen mainossitaateissa, että teoksessa ei ole mitään yliluonnollista, vaan  se on trilleri – ja tässä lajissa melko perinteinen vieläpä. Kingin Mersumies (2014, suomennos 2016) ei kuuluisasta kauhun kuninkaaksi nimetystä kirjailijastaan huolimatta anna kovin kummoisia jännityksen väristyksiä ainakaan tälle lukijalle. 

Mersumiehen päähenkilö on eläkkeelle siirtynyt, mutta syrjäytetyksi itsensä tunteva, entinen rikosetsivä Bill Hodges. Hänen päivänsä täyttävät loputon television tuijottelu ja isänsä aseen hively. Ihmissuhteet ovat kaikonneet ja elämältä hävinnyt merkitys. Hodges on melko tyypillinen dekkareiden antisankari, jonka lukija jo ennen kirjan avaamista tietää melko varmasti omaavan erityisosaamista ja sinnikkyyttä. 

Näinhän siinä käy: ylipainoisen Hodgesin pakottaa ylös lepotuolista hullu massamurhaaja, Mersumies, jonka rikoksen tutkinta jäi pahasti Hodgesilta kesken ennen eläkkeelle siirtymistä. Mersumies kutsuu sairaalla kirjeellään Hodgesin sosiaalisen median vaarallisille vesille. Alkaa takaa-ajo ja rikoksen uudelleen selvittely.

Jännitystä mielestäni kirjassa vie murhaajan jatkuva läsnäolo heti kirjan alussa. Lukija saa tietää hänestä liikaa aivan liian varhain – loput hän voikin sitten jo itse arvata. Kirjassa näkökulma vaihtuu Hodgesin ja Mersumiehen välillä tiuhaan ja ehkä hieman liian tasapuolisesti. Koska kyseessä on trilogian avausteos, panttaako kirjailija tietoa itse päähenkilöstä? Olisin halunnut tietää enemmän Hodgesista, joka itse asissa on melko mehevä hahmo. Mersumies taas on niin vastenmielinen, että välillä oli jopa vaikea lukea hänestä kertovaa tekstiä. 

Mersumies kirjan nimenä on jotenkin lapsekkaan outo, ja se herätti huomiota ja hieman hymähtelyä lähipiirissä. Mieheni päätyi vääntämään nimen Persumieheksi, joka olisikin ollut jo varsin mielenkiintoinen kirjan nimi. Kirjan teksti vilisee myös kuluneita sanontoja, jotka ärsyttivät. Olikohan tämä suomennoksen vika? 

Summa summarum: lukukokemuksena tämä Kingin – jonka teoksista olen yleensä pitänyt tai ainakin niitä ihaillen pelon takia vältellyt – trilleri jää melko latteaksi. Joitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia se kuitenkin sisältää, joten luin teoksen ihan mielelläni loppuun. Olen kahden vaiheilla, luenko trilogian muita osia.  

Alan jo miettiä, etteivät dekkarit ole minun juttuni. Päädyn aina pettymään ja sitten lyttäämään ne. Ainakin viime aikoina en ole lukenut juuri mitään sykähdyttävää. Miksiköhän päädyn silti niitä lukemaan?

King kirjailijana on kuitenkin aika maestro, joten hänen uransa ansaitsee kiitosta. Hän on kirjailijana monipuolinen – ennakkoluutonkin tarttuessaan eri genreihin – ja äärettömän tuottelias: Helmet-haasteessa vien tämän teoksen kohtaan #37 (kirjailijan tuotantoon kuuluu yli 20 teosta).  

Mieleen jäi: "Hän istuu sinä iltana laiskanlinnassa ja katsoo yhdentoista uutiset. Hän näyttää valkoisessa pyjamassa ylipainoiselta haamulta. Kalju kiiltää harvenevan tukan alta himmeästi. - - Hodges sanoo pimeässä: - Olen valmis kuuntelemaan. Minulla on aikaa. Olenhan eläkkeellä. Hän nukahtaa hymyillen."

Matka ajassa: 2010-luku

Matka paikassa: USA

Kenelle suosittelen: Keskivertoa trilleriä kuuluisalta kirjailijalta, jolta löytyy paljon parempaa luettavaa. Sinuna ehkä skippaisin.

Miten tielleni: kirjastosta jonottaen sain tämän suositun uutuuden