Markus Zusak: Kirjavaras

Markus Zusakin kansainvälinen menestysromaani Kirjavaras (2005) on asetelmaltaan mehevä: kuolema kertoo tarinan orpotytöstä, joka elää natsi-Saksassa ja varastelee (usein kiellettyjä) kirjoja. Kirja onkin lunastanut lukijoiden odotukset jo vuosien ajan. Se keikkuu ostetuimpien ja luetuimpien listoilla, ja se on voittanut lukuisia palkintoja, mm. arvostetun Deutscher Jugendliteratur Jugendjury -palkinnon. Kirjasta on ilmestynyt myös elokuva vuonna 2013.

Minua pelottaa tarttua tällaisiin "hittikirjoihin". Odotuksiani teoksen suhteen laimensi myös se, että kirja on nuortenkirjallisuutta, vaikka se on toki hurmannut kaikenikäisiä lukijoita. Pelkäsin myös sen olevan siirappisen sentimentaalinen. Halutaanko minut  alleviivaten saada lukijana kyynelehtimään ja huokailemaan onnettomana? En ole yleensä tämän kaltaisen kirjallisuuden ystävä. Kun kyyneleet joskus tulevat, ne yllättävät minutkin. 

En ole myöskään aivan päättänyt, mitä mieltä olen fiktiivisestä holokaustikirjallisuudesta. Eikö todellisissa tapahtumissa riittäisi edelleen kerrottavaa (ja itkettävää)? Ehkä fiktio auttaa laittamaan jotain järkeä sodan kauhuihin, mutta silti jokin hanaa vastaan. Mielessä kummitteli myös edelleen, miten valtava pettymys Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe oli. Kirja josta kaikki muut pitävät, mutta minä vaan en kyennyt. 

Kertojaääni – itse kuolema – kuitenkin vetää puoleensa. Kirja on hyvin kirjoitettu, sillä se vie lukijansa uskottavasti 1940-luvun alun eteläsaksalaiseen pikkukaupunkiin ja erityisesti erään kadun naapurustoon. Äitinsä ja veljensä menettänyt Liesel saa uuden maman ja papan Himmelstrasselta. Olot ovat vaatimattomat –jopa ankeat–, mutta rakkautta löytyy. Perhe piilottelee myös juutalaismiestä kellarissaan. 

Enempää juonenkäänteistä en halua paljastaa, vaikka kuolema lopun kertookin jo kirjan keskivaiheilla. Kuoleman ääni kuuluu, ja se on omaperäinen ja mieleenjäävä osa kirjaa. Lieselistä päähenkilönä en oikein saanut otetta. Hieman hailakaksi hän jää räiskyvämpien hahmojen keskellä. Rakkaus kirjoihin ja usko sanan voimaan tulee hienosti esille kirjasta: se jopa lohduttaa lohduttomuuden keskellä. 

Eli kirja kestää suuretkin odotukset, eikä sorru liioiteltuun sentimentaalisuuteen. Itselleni se ei ollut mitenkään mullistava lukukokemus, mutta pakko tunnustaa, että viihdyin sen parissa. Tämä kirja päätyy myös loppusuoralla olevan Helmet-haasteen kohtaan #43, oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Mieleen jäi: Kuolema kertojana – en muista toista kirjaa lukeneeni, jossa näin olisi.

Matka ajassa: 1940-luku

Matka paikassa: Etelä-Saksa, kaupunki Münchenin lähellä.

Kenelle: Kelpo kirja kenelle vaan 

Meg Rosoff: Poikkeustila

Tuntuu, että etsin lapsuuteni ja nuoruuteni jälkeen jatkuvasti täydellistä kirjaa ja täydellistä lukukokemusta. Yksikään kirja ei ole täydellisesti tyydyttänyt tätä tarvetta, kuten Waltarin, Astrid Lindgrenin, L. M. Montgomeryn ja C.S. Lewisin teokset kerran tekivät, kun niihin tartuin lapsena. En tunnu saavuttavan vastaanvanlaisia lukuorgasmeja enää – tai ainakin vain hetkittäin. Onko minusta tullut vaativa lukija? Vai kuuluuko kirjasta täydellisesti hurmaantuminen lapsuuteen? En tiedä. Jatkan etsintää silti aina. Tartuin tähän Meg Rosoffin palkittuun nuortenkirjaan odotukset korkealla.

Meg Rosoffin nuortenkirja Poikkeustila (2004) on pieni, syvällinen tarina Daisystä, jonka tuttu, mutta ahdistava ja merkityksetön elämä horjuu ja lopulta muuttuu täydellisesti sodan keskellä. Poikkeustila on myös dystopiatarina siitä, millaiselta 2000-luvun suuri sota länsimaissa näyttäisi. Kovin pitkälle tapahtumia ei kehitellä, eikä yhteiskunnan vähittäisellä kaatumisella revitellä kummoisesti. Enemmänkin olisi voinut.

Kirjan alku on lupaava. Syömishäiriöinen ja isänsä Englantiin hylkäämä Daisy muuttaa serkkujensa luokse maaseudulle. Kaikki on kiehtovaa, vaikka sodan uhka on läsnä ja huolestuttavia uutisia kuuluu kaikkialta. Tulee suuri rakastuminen ja Daisy tuntuu löytävän merkitystä elämälleen. Kun sota roihahtaa täyteen käyntiin, tunnelma jotenkin lässähti mielestäni. Juoksua paikasta toiseen, työtä ja nälkää. Loppua kohden pääsin tarinaan jälleen kiinni. Daisyn ja pienen serkkunsa Piperin pakomatka takaisin kotiin pitää otteessaan.

Rosoffin kieli ja kerronta on sujuvaa ja rikasta (myös suomennos on onnistunut). Hän on parhaimmillaan kuvatessaan Englannin maaseudun runsasta kesäistä luontoa – ja ruokaa! Romaani pyörii syömisen ja nälän ympärillä. Nälänhallinnan ja ruuasta kieltäytymisen mestarista kehkeytyy sodan tuoksinassa taitava näläntyydyttäjä. Daisy tekee ruokaa ja syö vasta, kun muu maailma näkee nälkää. Luonto antaa antimiaan, vaikka ihminen tuhoaa. Poikkeustila on ennen kaikkea tarina ihmisen sisäisestä sodasta, joka voi olla yhtä hirveä kuin ulkoinen.

Rosoffin kirjan luin hetkessä – kai sitä voi pitää hyvänä merkkinä, olisin nuorena varmasti nauttinut kirjasta enemmän. Nyt olo oli laimeahko. Ihan ok. Kirja ja Meg Rosoff on kuitenkin arvostettu ja palkittu, viimeisimpänä tuore Astrid Lindgrenin muistopalkinto 2016. Hienoa, että nuorille kirjoitetaan laadukasta kirjallisuutta ja hienoa, että sitä myös käännetään suomeksi. Minä siirryn kohti  uusia kirjan metsästyksiä. Nälkä kasvaa syödessä!