tiistai 28. maaliskuuta 2017

Bill Willingham: Fables, Vol 4 March of the Wooden Soldiers


Fables -fantasiasarjakuvan neljäs osa March of the Wooden Soldiers jatkaa tuttujen satuhahmojen parissa: Lumikki on raskaana ja mutkikas rakkaus suureen Susi-Hukkaan syvenee. Miltä heidän lapsensa tai pentunsa tulee näyttämään? Prinssi Uljas havittelee Fables Townin johtajuutta ja Red Rose jatkaa eläinfarmilla. 


Uusiakin hahmoja astuu areenalle: Punahilkka, Hannun ja Kertun paha noita ja Pinokkion sadat, elleivät jopa tuhannet, puusotilasveljensä marssivat lukijaa vastaan sellaisella vauhdilla ja outoudella, että minun piti välillä hengähtää ja pitää taukoa lukemisesta. Itseasiassa kirjan kannesta tuli yöpöytäni pysyvä sisustuselementti, johon aloin lopulta kyllästyä ja tartuin kirjaan uudelleen. Ehkä taisteluja oli tässä osassa hieman liikaa makuuni, josta pitkä tauko johtui.

Mielenkiintoisinta on, että vihdoin saamme tietoa satuolentojen mystisestä pahan valloittamasta kotimaasta. Sarjakuvan alussa seurataan viimeistä katkeraa taistelua ja pakenemista. Pysyykö paha poissa Fables-townista? Se jää nähtäväksi.



lauantai 25. maaliskuuta 2017

Jenni Fagan: The Sunlight Pilgrims



" – I met someone once who told me you can drink energy from the sun, store it in your cells so you grow strong. She said we should all do it. It's like a back-up store of it in our cells; she said there were sunlight pilgrims doing it all the time – it's how they get through the dark, by stashing up as much light as they can."

Jenni Faganin jäätäviä tuulia sisältävä dystopia The Sunlight Pilgrims (2016) kertoo vuoden 2020 talvesta. Golfvirta on hyytynyt, ja iso osa maailmaa – Eurooppa etunenässä – on valunut kohti uutta jääkautta. Jotkut puhuvat jopa ihmiskunnan viimeisestä talvesta. Ihminen joutuu vihdoin polvilleen luonnon edessä, vaikka Ikean valot sinnikkäästi loimuavatkin lähes loppuun asti. 

Kirjan asetelma on jännittävä, otollinen jopa hurjaan eloonjäämistaistelutarinaan. Faganilla on kuitenkin toisenlainen ote aiheeseen: Hänen tarinansa keskiössä on ihminen ja tämän ihmissuhdekiemurat, perhe, suku, tarve tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Ihminen pyrkii selviämään poikkeavissa olosuhteissa, mutta painii edelleen samojen ajatusten ja ongelmien kanssa kuin ennenkin. Hyytävästä miljööstä huolimatta itse tarina henkilöineen on lämmin. Pakkanen kipuaa ennennäkemättömiin asteisiin, maailma on kulkemassa kohti loppuaan, mutta ihminen elää loppuun asti täysillä. 

Harvoin kirjan ensi sivut vetävät puoleensa kuten tässä kirjassa. Äitinsä ja isoäitinsä juuri menettänyt keski-ikäinen Dylan pakkaa läheistensä tuhkat jäätelöpakkaukseen ja Tupperware-askiin ja jättää elokuvateatterinsa matkatakseen Cachan-Fellsiin. Siellä häntä odottaa pohjoinen pieni yhteisö, trailerikylä erikoisine asukkaineen. Ympärillä luonto on avara ja taivas upea, täynnä kuuta ja aurinkoja, revontulia ja tähtiä. Dylan joutuu kohtaamaan menneisyyttään ja samalla rakastuu vahvaan, yhteisönsä hylkimään naiseen, Constanceen. Constance on kesyttämätön, villi ja kävelee unissaan. Tämä on myös huolehtiva susiemo – tärkeintä on hänen tyttärensä Stella, joka joutuu painimaan oman transsukupuolisuutensa kanssa. Toiset lapset kiusaavat, eikä oma isä hyväksy häntä tyttönä. Kerronta kulkee Dylanin ja Stellan näkökulmien kautta, mutta myös Constancesta piirtyy lukijalle selkeä kuva. 

Minusta hienointa kirjassa on lähes pysähtynyt tunnelma – niihän kova pakkanen pysäyttää kaiken – ja luonto. Luonto on arvaamaton ja jopa tappava, mutta silti käsittämättömän kaunis. Saako ihminen elää osana sitä, vai tuleeko loppu? Kuvaus on siis kaunista, mutta henkilöiden välinen dialogi on ronskia ja realistista. Välillä tämä yllättävä arkisuus vähän haittasikin minua, mutta toisaalta se lienee täysin harkittu tehokeino kirjailijalta. 

Tästä hienosta lukukokemuksesta minun tulee kiittää Lukuisa-blogin Lauraa, joka kehui kirjaa. Olen seurannut hänen blogiaan jo jonkin aikaa ja huomannut hänen löytävän mielenkiintoisia kirjoja myös englanniksi. Olenkin lukenut paljon englanniksi viime aikoina, mikä on ollut upeaa! Tämä kirja siis Helmet-haasteessa kohtaan #2, kirjablogissa kehuttu kirja. Suositella voin minäkin tätä kirjaa!

P. S. Kirjan kansi on mielestäni myös tyylikäs ja kaunis, Art Deco -henkinen. 

Mieleen jäi: Upea kirjan loppu ja lumi sen eri muodoissa.

Matka ajassa: talvi 2020

Matka paikassa: Skotlanti

Kenelle suosittelen: Hieman erilaisesta dystopiakirjallisuudesta pitävälle.

Miten tielleni: Kirjastosta  

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Rakkaudesta Berliiniin

Kreutzberg on hipsterin koti.

Olen rakastunut. Kävin nimittäin pitkästä aikaa Berliinissä ja se vei sydämeni täysin. Tiedän olevani keskiluokkaisesti jälkijunassa ihastukseni kanssa, mutta en silti voi olla jakamatta tunnettani. Kaupunki on vaan niin cool, upea ja omalaatuinen maailmankeskus, etten välitä vaikka menisi kliseen puolelle. Se vetää puoleensa kuin magneetti nykypäivällään ja historiallaan.  


Harva paikka maankamaralla on niin latautunut monessa mielessä. Sen lähihistoria on kauhua täynnä ja se on ollut joskus pahan keskus. Tänään kaupunkin käsittelee asiaa aktiivisesti ja tekee tiliä historiansa pimeän puolen kanssa. Kaikkea ei pysty käsittämään, mutta uskon Berliinin erottavan nykyisessä muodossaan hyvän pahasta ja väärän oikeasta helpommin kuin monet muut.  


Kaupunki on hakattu aivan lyttyyn. Se on raiskattu aatteilla, jotka ovat vieneet sielun ja hengen. Se on pistetty maksamaan kovalla kädellä ja sen asukkailta on viety vapaus. Se on jaettu, saarrettu sisältä ja ulkoa, ja sen entinen loisto on ollut vain muisto. 


Ja silti: Se on noussut jälleen entistä vahvempana, sykkivämpänä, sallivampana, kehittyvämpänä, toimivana, moniarvoisena ja -kulttuurisena. Se ei unohda mennyttä, mutta katse on tulevassa. Berliiniä on todella helppo rakastaa, eikä sitä taida saada tuhottua millään. Se on täynnä kulttuuria, vanhaa ja uutta rinta rinnan, välillä sellaisena mosaiikkina, ettei silmä pysy mukana. 


Haluaisin palata tähän kaupunkiin, viettää siellä aikaa, viipyä ja seurata sen ihmisiä. Onneksi on kirjoja, jotka mahdollistavat tämänkin. Berliini-aiheisia kirjoja etsin, ja jos tiedät jonkun hyvän ehdottaa, Vielen lieben Dank! Mitä siis lukisin?

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia


Nyt en voi vastustaa kiusausta tehdä hieman leikkisää (yksinkertaista ja tyhmähköä) allegoriaa: Kotiruoka on hyvää ja ravitsevaa – sellaista mukavaa ja tuttua lihapullat, ruskeakastike ja perunamuusi -tyylistä arkiruokaa. Tiedät mitä saat, ja se on ravitsevaa ja täyttävää. Ei gourmeta, mutta hyvää. Lisäksi saat istua omassa keittiössä, aurinko paistaa ja kello nakuttaa. Siinä istut ja nautit. Lopuksi kuitenkin käväisee mielessä, olisiko muusi pitänyt sittenkin tehdä alusta lähtien itse, sen sijaan että tuli käyttäneeksi valmisjauhoja. No, oli tämä kuitenkin hyvää ja ainakin eineksen voittaa. 

Tällainen olo minulla oli Joël Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragediaa (2015, suomennos 2016) lukiessa. Ranskankielisen kirjallisuuden nouseva tähti Dicker on minulle uusi tuttavuus. Aikaisempi supersuosittu Totuus Harry Quebertin tapauksesta on jäänyt lukematta. En ole aivan varma, pidinkö lukemastani niin paljon, että aion lukea myös edellisen teoksen. Löyhästi nämä kaksi teosta ovat kuitenkin liitoksissa toisiinsa, joten voin ehkä ottaa harkintaan. Voi tulla hetki, että tämä taas maistuu.

Kirja oli jotenkin kotoisa ja siinä oli jotakin kovin tuttua. Ehkä se johtui kertojaäänen läheisestä sävystä, jonka takia tarinaan oli helppo päästä kiinni. Parasta kirjassa on sen musta huumori. Se yllätti ja nauratti. Hyvää ravintoa siis. 

Itse tarina on melko tasapaksu, vaikka henkilöt – kolme serkusta, Hillel, Marcus ja Winston – pelastavat persoonillaan kirjan. Marcus ihailee rikkaita serkkujaan ja näiden unelmaperhettä ja olisi jopa valmis vaihtamaan vanhempansa näiden vanhempiin. Koko ajan lukijalle kuitenkin vihjataan, että idylli on särkymässä ja kohtalo vie kohti Tragediaa, isolla T:llä. Juonta ei juuri voi paljastaa tämän enempää, sillä ainakaan itse en olisi kirjaa ehkä jaksanut lukea loppuun, ellen olisi jännittänyt, mikä tämä tragedia on. 

Kun tragedia lopulta tapahtuu, se tuntuu ehkä liian epäuskottavalta kaiken tasapaksun jälkeen. Loppu on hurjaa ja melko pinnallista menoa. Kirja onnistuu kuitenkin käsittelemään syviä teemoja: perheen rakkaus, kaiken ohimenevä veljeys ja sisarkateus. Ihan nokkelaa tekstiä, ja ymmärrän Dickerin suosion, vaikkei minusta kuitenkaan tullut suurinta fania. 

Baltimoren sukuhaaran tragedia on ennen kaikkea sukutarina (perhetrilleriksikin kirjan takakannessa mainostettu) ja kelpaa hyvin Helmet-haasteen kohtaan #26 (sukutarina). Se on nopeasti luettu, vaikka sivuja on yli 500. Maha tuli täyteen.

Mieleen jäi: RAKASTAN TEITÄ, GOLDMANIT (suurta sukurakkautta koko tarina)

Matka ajassa: 1990-luvulta vuoteen 2011, pikaisesti käydään myös 1960- ja 1970-luvuilla

Matka paikassa: Baltimore, Maryland ja Florida

Kenelle suosittelen: Helpohkoa luettavaa ja silti "hyvää kirjallisuutta" (Apua, miten sorrun tällaiseen hyvä/huono -jakoon!)

Miten tielleni: Kirjaston uutuus




sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Kevään valo paljastaa jäätävän korkeat kirjapinot


Kun aurinko alkaa paistaa, paljastuu karu totuus kotona. Pölyn lisäksi selviää, että olen hamstrannut luettavaa valtavan määrän. Minulla on kirjoja mielessä, koneella ja pöydillä suurissa pinoissa. Kirjaston järjestelmässä varauksia on vaikka millä mitalla. Ihanaa luettavaa pitkiksi ajoiksi. Ehkä liikaakin. Onko kellään muulla tällaista hamstrausongelmaa? 

Minulla on kesken nyt kaksi kirjaa rinnakkain. Toista luen pieniä pätkiä silloin tällöin, toista ahmin enemmän ja hartaammin. Mielessä on jo pitkä lista, mitä lukisin seuraavaksi.

Olen yrittänyt lukea ja saada tuntumaa e-kirjoihin paremmin viime aikoina, mutta on pakko myöntää, että pidän painetusta kirjasta mediana enemmän. Pinoja tulee löytymään siis jatkossakin, vaikka olen päättänyt etten painettuja kirjoja enää yhtä paljon hanki itselleni. E-kirjoja olen antanut itselleni luvan hankkia myös omaksi. Hukun muuten kirjoihin, joten lainattu kirja, paras kirja. 

Ihana lukukevät tulossa! Vuoden paras aika minulle. 

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Shari Lapena: The Couple Next Door


Aina silloin tällöin tekee mieli lukea dekkareita ja jännityskirjallisuutta. Nyt nappasin Shari Lapenan esikoistrillerin The Couple Next Door (2016, suomeksi Hyvä naapuri 2017) ihan sattumalta ilmaisena näyteäänikirjana eräältä sivustolta. Se on nopeaa varsin kelvollista viihdettä, omassa genressään – psykologinen trilleri tämä lienee – kohtuullisen jännä ja vauhdikas tuttavuus.

Hyvintoimeentuleva nuori pariskunta päättää lastenvahdin peruessa jättää vauvansa kotiin nukkumaan ja viettää vauvamonitori pöydällä kosteaa iltaa naapurissa. Vanhemmat, Anne ja Marco, käyvät tasaisin välein katsomassa vauvaansa ja yrittävät nauttia illallisesta, vaikka huoli painaa. Kauhein mahdollinen pelko toteutuu: vauva katoaa kehdostaan. Alkaa valtava syytösten, epäilysten ja  pelon vuorottelu. Lukija ei saa hengähtää hetkeäkään. 

Kuka on vienyt vauvan? Onko vauva hengissä? Muistavatko vanhemmat kaiken illasta? Millaisia läheisiltä tuntuneet ihmiset oikeasti ovat? Kaikki voivat olla syyllisiä, eikä edes omaan muistiin voi luottaa. Varmaa jännitystä, vaikka mikään kovin ennalta-arvaamaton kirja ei ole kaikista juonen kiemuroista huolimatta. Aivan Nainen junassa -tasoinen tämä kirja ei ole, mutta psykologisen trillerin ystävä nauttinee.

Tuntui riemulliselta lukea (kuunnella työmatkoilla) puhdasta, sivumaultaan melko kaupallista viihdettä. Taidan hyvällä omallatunnolla lukea myös lisää. Tällä kirjalla kuittaan Helmet-haasteen kohdan #24, kirjassa selvitetään rikos.

Mieleen jäi: Eipä juuri mikään. Ehkä loppu sittenkin, sillä se on oikeasti jännä.

Matka ajassa: Nykyaika

Matka paikassa: Amerikkalainen ylemmän keskiluokan kaupunkilähiö

Kenelle suosittelen: Nopeatempoisesta, laadukkaasta ja viihdyttävästä jännityskirjallisuudesta pitävälle

Miten tielleni: Ilmainen äänikirja



torstai 2. maaliskuuta 2017

Heidi Köngäs: Hertta



"Jokaisella meistä on totuutemme ja minun on se, joka on puutteineenkin maailman työtätekevien ainoa toivo: Punatähti"

Heidi Köngäksen sodan ja vaaran vuosiin sijoittuva Hertta (2015) kertoo ehkä Suomen kuuluisimmasta tulipunaisesta naispoliitikosta Hertta Kuusisesta. Köngäs herättää henkiin paitsi Hertan myös hänen  rakkautensa aatetoveriinsa Yrjö Leinoon. Aate on kuitenkin suurempi kaikkea muuta: rakkaus, äitiys ja perhe jäävät toiseksi. Aate maksaa Hertalle kaiken, sillä yksilöllä ei ole juuri merkitystä suuria poliittisia linjauksia tehtäessä.   

En tiennyt Hertta Kuusisesta juuri mitään ennen kirjan lukemisesta, paitsi tietenkin, että hän oli palava kommunistipoliitikko ja kuuluisan Otto Wille Kuusisen tytär. Hahmona hän ei ole kiinnostanut, sillä hän on minulle näyttäytynyt etäisesti suomettumisen ajan jonkinlaisena tunkkaisena hahmona. Onneksi kuitenkin luin kirjan, kun ystävä sen minulle työnsi käteen. Hertta Kuusisen elämä on traaginen, vaikka hän kirjassa esiintyy rautaisen vahvana. 

Kirjan alussa, vuonna 1939, Hertta on vapautunut vankilasta ja rakastuu intohimoisesti naimisissa olevaan Yrjö Leinoon. Hertta on vahva nainen ja elää todeksi "uuden, porvarillisista sukupuolirooleista ja moraalisäädöksistä vapaan naisen elämää". Hän on täynnä elämää ja kiehtoi minua koko lukemisen ajan. Moskovaan on jäänyt ainoa lapsi, Juri.  

Leinoon tai kirjan rakkaustarinaan en oikein syttynyt. Päinvastoin, en päässyt häneen henkilönä kiinni ollenkaan. Leino näyttäytyy Köngäksen luomana heikkona, ylihygieenisenä ja arkana – lähes vätyksenä. Miten karismaattinen Hertta häneen haksahti? En myöskään jännittänyt hänen sinänsä hyvin vaiheikkaan elämänsä käänteissä. 

Kirjassa on kolme kertojaminää: Hertta, Leino ja Supon etsivä Esko Riekki. Riekki jää mielestäni kirjassa hieman irralliseksi muista hahmoista, mutta ehkä hän on jonkinlainen vastapaino punaiselle äänelle. Lisäksi lukija saa hänen kauttaan ajasta monipuolisemman kuvan. Hertta ja Leino nähdään myös ulkopuolisen silmin, mikä on lukijan etu. 

Hyvän kirjan suurin vihollinen on erinomainen kirja. Hertta jää nimittäin väistämättä kahden edellisen poikkeuksellisen hienon kirjan varjoon. Kirjan suurin ongelma on se, että se jää rakkaustarinana melko vaisuksi, eikä se ole kovin poliittinenkaan – paitsi, että se viestii selvästi aatteen usein vievän kannattajaltaan kaiken. Ehkä suurin anti on sen kuvaus äidinrakkaudesta. En syttynyt oikein tähänkään. Historiallisena ajankohtana Suomen vaaran vuodet on hyvin mielenkiintoinen ajanjakso sittenkin – otin selvää, googlailin ja päätin lukea lisää. Hyvä siis, että luin Hertan.

Laitan tämän kirjan Helmet-haasteen kohtaan #12 (poliitikosta kertova kirja). Jo kymmenen kirjaa luettu tähän haasteeseen. Loistavaa! 

Mieleen jäi: Helsingin eri vuodenaikojen kuvaukset. Kaupunki on vahvasti läsnä ja aistittavissa sivuilla

Matka ajassa: 1939 - 1946

Matka paikassa: Helsinki ja Moskova

Kenelle suosittelen: Suomen historiasta pitäville

Miten tielleni: Ystävältä lainassa