perjantai 29. huhtikuuta 2016

Lukusuunnitelma




"Jos 70 vuotta täyttävä ihminen on lukenut koko elämänsä, saavuttaa hän 5000 vuoden iän, taaksepäin kelautuvan kuolemattomuuden. Ihminen, joka ei lue, elää vain oman elämänsä." 
Umberto Econ sanoja mukaillen

Lukeminen tuntuu tällä hetkellä jotenkin todella vapauttavalta ja upealta. Satsataan nyt sitten henkiseen kehitykseen, kun se tuntuu näin helpolta. Minulla on kovasti ajatuksia myös tätä blogia varten. Haluan lukea 100 kirjaa -lukuhaasteen teoksia, mutta pienellä, helpottavalla kaavalla (jonka senkin voi rikkoa, olenhan suurpiirteinen ihminen). Järjestys tulee olemaan klassikko - uutuus - hömppä - klassikko jne. Hömppä olkoon mikä vain haluamani kirja.

Meneillään on tällä hetkellä seuraavanlainen lukusuunnitelma:

1. Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (käyköön uutuudesta, aloitin jo lukemaan)
2. Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (klassikko 100 kirjaa listalta)
3. Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut (pyhäinhäväistys kutsua tätä hömpäksi, mutta menköön)

Yöpöydällä myös: Yksin Berliinissä, Sarasvatin hiekka ja Mennyt maailma

Kaikki voi silti muuttua, ja joku kirja voi kiilata väliin. Vapaus vallitkoon! Jatkan lukemismatkaani jalat ilmassa ajassa ja paikassa vapaasti liikkuen.


tiistai 26. huhtikuuta 2016

Sofi Oksanen: Norma



Välttelin Sofi Oksasen Norman lukemista pitkään. Sain kirjan jo jouluna, mutta olin muodostanut ennakkokäsityksen Normasta vaikeana – ehkä jopa tylsänä – teoksena. Hiukset kaiken keskiössä ja yhteys Tähkäpää-satuun tuntuivat jotenkin vierailta. Olin jostain myös lukenut, että kirjaa pidettiin myös Oksasen väliteoksena, kun fanit ja kriitikot himoiten odottavat uutta Puhdistuksen veroista teosta.

Suomenkielisen kirjallisuuden ehdottoman ykkösen tuotos ei kuitenkaan pettänyt. Norma on onnistunut ja hyvin kirjoitettu. Se on erikoinen ja outo – toki! Se on omalaatuinen yhdistelmä satua, dekkaria ja tavallista Oksasta itämafioineen ja naisten hyväksikäyttöineen. Se on myös jännittävä ja kiehtova. Täytyy sanoa, että teos yllätti minut. Norman hiukset kietoivat lukijan tiukasti kiinni sivuille, ja alun pienen kankeuden jälkeen tiesin lukevani teoksen mielelläni loppuun. Kirjaa oli ihana pitää kädessä: se on kanneltaan poikkeuksellisen kaunis ja sopivan kokoinen.

Pidän tuttuun Helsinkiin sijoittuvista kirjoista. Oksasen tapahtumapaikat ovat realistiset ja kuitenkin tapahtuu outoja. Norma aistii hiuksillaan ja ne elävät omaa elämäänsä. Terve ja sairas mieli kietoutuvat yhteen, ja välillä lukija joutuu miettimään, ovatko henkilöt sekoamassa skitsofreenisessä tunnelmassa. Satu ja realismi – kumpi voittaa ja miten lukijan tulisi tulkita teosta? Henkilötkin epäilevät omaa mielenterveyttään.

Sofi Oksasesta tekee upean ja Suomessa aikamme kirjailijan mielestäni se, että hän uskaltaa luottaa juonen voimaan. Sofi Oksasen teoksissa tapahtuu ja lukija yllättyy käänteistä. Oksanen kehittelee uskomattoman hienoja tarinoita. Suuren, intohimoisen ja pelottavan Puhdistuksen veroinen tämä ei toki ole, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen pieni kiehtova tarina. Norma on varmasti täynnä intertekstuaalisia yhteyksiä ties mihin; satuihin ja Norma -oopperaan ainakin. En jaksanut syventyä kovin, kirjan pinta vei mennessään. Kerrankin suomalainen kirja, jossa tapahtuu eikä yritetä liikaa ja silti mennään yli riman valtavalla kiidolla. Tulipa nyt kirjoitettua ylisanoja. Pidin ja suosittelen.  


sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Meg Rosoff: Poikkeustila



Tuntuu, että etsin lapsuuteni ja nuoruuteni jälkeen jatkuvasti täydellistä kirjaa ja täydellistä lukukokemusta. Yksikään kirja ei ole täydellisesti tyydyttänyt tätä tarvetta, kuten Waltarin, Astrid Lindgrenin, L. M. Montgomeryn ja C.S. Lewisin teokset kerran tekivät, kun niihin tartuin lapsena. En tunnu saavuttavan vastaanvanlaisia lukuorgasmeja enää – tai ainakin vain hetkittäin. Onko minusta tullut vaativa lukija? Vai kuuluuko kirjasta täydellisesti hurmaantuminen lapsuuteen? En tiedä. Jatkan etsintää silti aina. Tartuin tähän Meg Rosoffin palkittuun nuortenkirjaan odotukset korkealla.

Meg Rosoffin nuortenkirja Poikkeustila (2004) on pieni, syvällinen tarina Daisystä, jonka tuttu, mutta ahdistava ja merkityksetön elämä horjuu ja lopulta muuttuu täydellisesti sodan keskellä. Poikkeustila on myös dystopiatarina siitä, millaiselta 2000-luvun suuri sota länsimaissa näyttäisi. Kovin pitkälle tapahtumia ei kehitellä, eikä yhteiskunnan vähittäisellä kaatumisella revitellä kummoisesti. Enemmänkin olisi voinut.

Kirjan alku on lupaava. Syömishäiriöinen ja isänsä Englantiin hylkäämä Daisy muuttaa serkkujensa luokse maaseudulle. Kaikki on kiehtovaa, vaikka sodan uhka on läsnä ja huolestuttavia uutisia kuuluu kaikkialta. Tulee suuri rakastuminen ja Daisy tuntuu löytävän merkitystä elämälleen. Kun sota roihahtaa täyteen käyntiin, tunnelma jotenkin lässähti mielestäni. Juoksua paikasta toiseen, työtä ja nälkää. Loppua kohden pääsin tarinaan jälleen kiinni. Daisyn ja pienen serkkunsa Piperin pakomatka takaisin kotiin pitää otteessaan.

Rosoffin kieli ja kerronta on sujuvaa ja rikasta (myös suomennos on onnistunut). Hän on parhaimmillaan kuvatessaan Englannin maaseudun runsasta kesäistä luontoa – ja ruokaa! Romaani pyörii syömisen ja nälän ympärillä. Nälänhallinnan ja ruuasta kieltäytymisen mestarista kehkeytyy sodan tuoksinassa taitava näläntyydyttäjä. Daisy tekee ruokaa ja syö vasta, kun muu maailma näkee nälkää. Luonto antaa antimiaan, vaikka ihminen tuhoaa. Poikkeustila on ennen kaikkea tarina ihmisen sisäisestä sodasta, joka voi olla yhtä hirveä kuin ulkoinen.

Rosoffin kirjan luin hetkessä – kai sitä voi pitää hyvänä merkkinä, olisin nuorena varmasti nauttinut kirjasta enemmän. Nyt olo oli laimeahko. Ihan ok. Kirja ja Meg Rosoff on kuitenkin arvostettu ja palkittu, viimeisimpänä tuore Astrid Lindgrenin muistopalkinto 2016. Hienoa, että nuorille kirjoitetaan laadukasta kirjallisuutta ja hienoa, että sitä myös käännetään suomeksi. Minä siirryn kohti  uusia kirjan metsästyksiä. Nälkä kasvaa syödessä!


perjantai 15. huhtikuuta 2016

Väinö Linna: Tuntematon sotilas



Sanotaan, että sota vaikuttaa neljänteen polveen asti. Minä olen kolmatta polvea – sota oli läsnä lapsuudessani. Kummatkin pappani olivat sekä talvi- että jatkosodassa ja toinen mummuni oli lotta. Vietin pitkiä aikoja serkkujeni kanssa mummolan olohuoneen matalan sohvapöydän äärellä katsellen pappani "lentäjäkansiota" eli sodanaikaista kuva-albumia. Albumin tummanruskeat paksut pahviset sivut olivat täynnä kuvia lentäjäisoisäni sodanaikana lentämistä lentokoneista ja erilaisia ryhmäkuvia eri joukkueista sotien varrelta. Noin joka neljännen, viidennen rivissä seisoneen nuoren miehen päälle pappani oli piirtänyt pienen ristin mustalla tussilla. Yhtään ryhmäkuvaa ei ollut ilman näitä ristejä. Tuijottelin kuvia tuntikaupalla.

Yksi kaatunut sai albumissa enemmän kuin ristin. Kokonaisen aukeaman pappa oli antanut kaatuneelle ystävälleen Renelle. Nuori mies näytti aivan filmitähdeltä, niin komea hän oli isossa lähikuvassa tummine hiuksineen. Pappani kertoi hänen olleen rikkaan helsinkiläisperheen ainoa poika ja puhui hänestä ihailevaan sävyyn. Mummoni ei tuntunut pitäneen miehestä. "Se oli täynnä itseään ja kohteli naisia huonosti", hän lisäsi pappani kehujen perään. Aukeamalla oli myös kuva isoista hautajaisista, valkoisesta arkusta, jonka päällä on kukkalaitteita ja jota seuraa pitkä letka turkiksiin pukeutuneita naisia ja miehiä. Yhdessä kuvassa hän oli täynnä elämää ilveillen pappani kanssa pussihousuissaan, mutta yhtäkkiä häntä ei siis enää ollut. Perhe ei kuulemma toipunut poikansa menetyksestä.

Toisen aukeaman halusin aina ohittaa, mutta kuitenkin päädyin usein nopeasti vilkaisemaan sen erästä kuvaa. Siinä oli pieni kuva jo kauan ennen kuvan ottamista kuolleesta venäläisestä vainajasta. Täysin tunnistamaton mies makaa mättäällä järven rannalla. Näky on kaamean arkipäiväinen, ja minua  kuva sekä kauhistutti että kiehtoi. Vainaja oli albumin tuntematon sotilas.

Väinö Linna halusi kuvata Tuntemattomassa sotilaassa sotaa "niin kuin se oli". Haastatteluissa hän totesi jokaisen rintamalla olleen tunteneen ahdistavana ristiriidan todellisuuden ja yhteiskunnan puheiden välillä. Minulle kirja oli kurkistus pappojeni sodan kokemuksiin, joita ei koskaan tarkasti kerrottu. Toinen pappani oli jalkaväessä, ja koin lukevani hänen tarinaansa Linnan tekstin kautta. Teoksessa esitetty sodan kauhu, turhuus, absurdi komiikka ja myös tylsyys olivat ehkä myös pappani tunteita. Luultavasti olivat. Uskon Linnan päässeen tavoitteeseensa kuvata tapahtumat niin kuin ne olivat.

Tuntemattoman henkilöt vaihtuvat tiuhaan. Välillä pysähdytään hetkeksi jonkun ajatuksiin, mutta jo siirrytään seuraavaan. Ikään kuin haluttaisiin sanoa, että Kariluoto, Lehto ja Lammio ovat pian korvattavissa toisilla nimillä. Sotilaita kaatuu ja heidän tilalleen tulee toisia. Sota ei yhtä miestä kaipaa. Yksi kirjan keskushahmo Koskelakin unohtuu hetkessä kaatumisen jälkeen. Miehiä tulee ja menee, mutta tarina ja sota kulkee eteenpäin. Pienet, joskin ainutkertaiset, yksilöt on siirretty suurien historian tapahtumien merkityksettömiksi pelinappuloiksi.

Poikkeuksen tähän tekee Rokka, joka on fiktiivisenä hahmona suomalaisen kirjallisuuden aatelia. Sodan rambo, mutta täynnä inhimillisyyttä ja syvää kiintymystä perheeseensä ja naapurimieheen Suden Tassuun. Rokka on täynnä huumoria, vahvaa arkijärkeä ja älyä. Hän ei pokkuroi herroja, eikä välitä pikkumaisesta sotilaskurista. Tuntemattomassa Rokka ja muutkin "kansan miehet" eivät arvosta herrojen ylisanoja ja sotilashierarkiaa. Kunnioitus ansaitaan, sitä ei saada syntyperän tai sotilasarvon mukaan.

Linna toimii teoksessaan aikamoisena pyövelinä. Mitä kamalampia ja turhempia kuolemia sotilaat kohtaavat. Kuolema korjaa satunnaisesti ja kyselemättä. Rokan hän sentään säästää – eihän Kannaksen miestä voi edes hänen luojansa kaataa.

Tuntematon on klassikko. Se on ehdotonta suomalaisen sotakirjallisuuden kaanonia, suomalaisuuden ydintä, osa yhteistä kertomusta ja jaettua kokemusta. Teosta on tutkittu, alleviivattu ja analysoitu. Sen kieltä ja murteita on ihailtu ja omituisen kielteistä naiskuvaa ihmetelty. En silti usko teoksen puhuttelevan enää neljännen polven jälkeen – toisin kuin vielä syvempi suomalaisuuden kuvaus Täällä Pohjan tähden alla -trilogia. Valitettavasti minusta tuntuu, että maailma –ja suomalaiset sen mukana – ovat jo siirtymässä kohti uusia sotia. Minulle tämä tarina oli kuitenkin vielä omakohtainen, vaikka enää heikosti. Voin vain kuvitella, miten ravisuttava ja vapauttava kokemus teos on ollut tuhansille sodan itse kokeneille naisille ja miehille. Linnan teksti elää uskomattoman aidosti. Tällaista se lienee ollut.


P.S. Kirjasta on tulossa jälleen filmatisointi, nyt jo kolmas laatuaan. Tällä kertaa Aku Louhimies tarttuu tehtävään. Vielä teos puhuttelee ja kiinnostaa suomalaisia. http://dynamic.hs.fi/2016/tuntematon/


lauantai 2. huhtikuuta 2016

Emily Brontë: Humiseva harju



Voi suuri tuskainen rakkaus ja täyttymätön intohimo! Voi katkeruus, viha ja julmuus! Voi nummien kosteat tuulet ja niistä nuorena sairastuvat rakastavaiset! Voi sammaloituneet hautakivet ja niihin hakatut kohtalokkaat nimet! Voi rauhattomat sielut ja ikkunoiden takaa huhuilevat aaveet! Tässä taitaa olla päällimmäiset tunnelmat tämän klassikon jäljiltä. 
Tällä hetkellä joudun lukemaan ja kirjoittamaan niin paljon töissä, että oma lukuharrastus on ollut vaatimattomampaa. Kuitenkin sain luettua tämän kirjahaasteeseeni kuuluvan kuuluisan rakkaustarinan. Tarina on niin tuttu elokuvista, että hetken jopa epäilin lukeneeni kirjan sittenkin joskus teinivuosinani. Ei, kyllä tämä oli minulle uutta tekstiä. Tarinan elokuvaversioista johtuen en kuitenkaan päässyt irti mielikuvasta, että Heathcliffillä on nuoren (järjettömän ihanan) Ralph Fiennesin kasvot. 
Kirja oli lukukokemuksena ristiriitainen. Se oli luotaantyöntävä monella tapaa: lapsiin ja naisiin kohdistuva väkivalta, juonen epäuskottavuus ja päähenkilöiden vastenmielisyys vaikuttivat niin, että välillä teki mieli laskea koko kirja käsistä. Toisaalta eihän tätä voinut jättää kesken. Rakkaustarina on elämää (ja kuolemaa!) suurempi, ja jos Heathcliff olisi saanut Cathynsä, hänestä olisi tullut luultavasti enkeli. Sadistisuudessaan ja katkeruudessaan hän on kuitenkin yksi maailman kirjallisuuden kiinnostavimmista hahmoista, joten ehkä on hyvä, ettei Cathy ollut uskollinen sydämelleen vaan valitsi rahan ja vallan. Voi itsekäs ja julma ihmisluonto! 
Täytyy myöntää, että mielenkiintoni lopahti Cathyn kuoltua hetkellisesti, eikä jälkikasvun käänteiden seuraaminen suuremmin kiinnostanut. Jälkipolvi jää teoksessa Heathcliffin pelinappuloiksi ja henkilöhahmoina varsin yksitasoisiksi. Nummilla vaeltavat kummitukset ja aaveet kuitenkin tekivät myös kirjan lopusta lukemisen arvoisen. Suuri tarinahan tämä on. Suuri rakkaus, pelottava ja polttava, vahvempi kuolemaa! Kiitos, Emily Brontë!

Vanhasta uuteen




Rohkea rokan syö! Olen jo jonkin aikaa miettinyt blogialustan vaihtamista, ja nyt sen sitten teen! Vuodatus tuntui kovin hiljaiselta, enkä tiedä kehittääkö alustaa kukaan. Vanhat minulle rakkaat postaukset löytyvät osoitteesta http://sivuilla.vuodatus.net . 
Olen blogin pitämisessä vasta alussa, mutta jo nyt tuntuu, että tätä haluan jatkaa! Uutta siis tulossa.