sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Amos Oz: Juudas


Israelin ykköskirjailijan, Amos Ozin romaani Juudas (2014, suom. 2018) on taidokkainta ja ehkä myös kauneinta, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Ei ihme, että Helsingin Sanomien kulttuurisivuillakin huhuiltiin jo Nobelin perään. 

Nimestään huolimatta romaani ei ole tarina Raamatun Juudaksesta – hän ei ole kirjan päähenkilö, mutta hänen persoonansa ympärille nivoutuvat tarinan teemat petturuudesta, uskollisuudesta, sokeasta uskosta ja sen menettämisestä, väärin ymmärtämisestä ja iskuista, joista ei toivu. Oliko petturin arkkityypiksi luettu Juudas sittenkin Jeesuksen opetuslapsista uskollisin? Uskoiko hän sittenkin niin kovasti, että oli valmis syöksemään Jeesuksen näyttämään voimansa juutalaisten kuninkaana? Eihän Jumala voi ristille joutua.

Millaisen roolin historia kullekin antaa? Kuka on petturi ja kenen silmin katsottuna? Mikään ei ole selvää tai mustavalkoista, vaan pikemminkin onnettomien sattumien tulosta. Oz pohtii myös juutalaisten ja kristittyjen vuosituhansisia jännitteitä: Juudas on päätynyt ahneen juutalaisen prototyypiksi, kun taas Jeesuksen juutalaisuus on hävinnyt jonnekin näkymättömiin.

Kirja on viiltävä rakkaustarina eksyneen nuoren opiskelijan Shmuel Ashin ja häntä paljon vanhemman ja äärettömän houkuttelevan Ataljan välillä. Shmuel ottaa vastaan paikan Ataljan apen hoitajana ja käy vanhan miehen kanssa tunnista toiseen keskusteluja politiikasta ja uskonnosta. Yksinäinen talo sulkee sisäänsä traagisen menetyksen, paljon puhumattomuutta lukuisista sanoista huolimatta. Atalja on etäinen, lähes saavuttamaton, mutta vetää Shmuelia puoleensa vastustamattomasti. Kaikista iskuista ei kuitenkaan ole mahdollista palautua koskaan. Kaikkea välimatkaa ihmisten välillä ei ole mahdollista korjata. Uskon ja rakkauden voi menettää.

Myös Israelin valtion synty kiertyy Juudaksen hahmoon ladatun petturuuden ympärille. Ataljan isä joutuu oman kansansa silmissä petturiksi, kun hän haluaa rakentaa rauhaa juutalaisten ja arabien välillä hyläten juutalaisvaltion synnyn. Kirja sijoittuu Jerusalemin koleaan talveen 1959, itsenäistyminen sotineen on jo takana, mutta lukuisat tulevat sodat tulevat vaatimaan uhrinsa. Ristiriita repii jo vastasyntynyttä.  Maailman silmissä koko maa taas muuttuu sorretusta sortajaksi lyhyessä ajassa.

Oz kirjoittaa kovin kauniisti. Hänen tekstinsä sai minut itkemään – kyseessä oli siis poikkeuksellinen lukukokemus minulle. En tiedä, koskettaako tämä kaikkia samalla tavalla, mutta harvoin tällaiseen kerrontaan törmää.

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan #46, kirjan nimessä on vain yksi sana.

Mieleen jäi: Taitava ja sielukas kerronta

Matka ajassa: 1959

Matka paikassa: Jerusalem

Kenelle: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta lyhytlainana


lauantai 14. huhtikuuta 2018

Michael Wolff: Fire and Fury, Inside the Trump White House


Voiko panettelusta, urkkimisesta ja juoruilusta seurata mitään hyvää? Joskus tarkoitus pyhyttänee keinon, mutta Michael Wolffin kohuteos Fire and Fury, Inside the Trump White House (2017) jättää vain tahmean olon. Lisäksi se laittaa miettimään, päihittikö kirjan kohde sittenkin kirjan agendan. Trumpin kyydissä tuntuu olevan mahdotonta pysyä, sillä kirja on auttamatta vanhentunut muutamassa kuukaudessa. 

Kirjan suurimmat paljastukset tiesin jo ennen lukemista: Trump ei halunnut tai uskonut pääsevänsä presidentiksi – saanen epäillä. Trump ei lue kirjoja – olipa yllätys! Trump on arvaamaton ja narsistinen – varsinainen jymy-yllätys! Valkoisessa talossa harva on tehtävänsä tasalla – tätä ovat muutkin jo epäilleet. Köykäiseksi jää kirjan anti.

Mitä oikein odotin tarttuessani tähän kirjaan? Miksi tuhlasin tähän aikaani? Mitään kovin syvällistä en uskonutkaan saavani tästä kirjasta irti. Olisi pitänyt valikoida parempi kirja, joka tarttuisi itse ilmiöön: mikä saa ihmiset tarttumaan populistin käteen ja etsimään halpaa messiasta? Vielä suuremmin maailman pitäisi miettiä, mihin nämä messiaat meitä vievät. 

Trumpista ja hänen kaltaisistaan pitää kirjoittaa. Sananvapauden nimessä tämäkin kirja saa jonkinlaisen oikeutuksen olemassaoloonsa, mutten voi suositella sitä kenellekään. Kuuntelin kirjan äänikirjana, ja totuuden nimessä täytyy tunnustaa, että se olisi muuten jäänyt kesken. Kuunnellessanikin tuli mieleen Sinuhesta tutut sanat: Kuin kärpäsen surinaa korvissani!

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan #6, kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Jon Krakauer: Erämaan armoilla


Vuonna 1992 Alaskan erämaasta löytyy hylätyn linja-auton ikkunaan teipattu avunpyyntöviesti ja auton sisältä tunnistamaton vainaja, joka on kuollut nälkään. Vainaja paljastuu 24-vuotiaaksi Christopher McCandlessiksi, joka oli viettänyt yksin erämaassa 113 päivää keräillen marjoja ja kasveja sekä metsästellen. Mikä oli saanut nuoren ylempään keskiluokkaan kuuluvan miehen jättämään perheensä ja yltäkylläisyyden? Kuka oli Chris McCandless?

Näihin kysymyksiin paneutuu Jon Krakauerin kuuluisa kirja Erämaan armoilla (1996). Kirja kertoo paitsi Alaskan onnettomasta vaelluksesta myös Chrisin aiemmista matkoista, perheestä, lapsuudesta ja halusta elää mahdollisimman yksinkertaisesti. 

Pidättäytyminen, luopuminen, asketismi ja luonnon ehdoilla eläminen eivät juuri ole tämän ajan kovimpia muotivirtauksia. Vastavirtaan kulkeva, kapinallinen ja epäsovinnainen Chris olisi helppo nostaa jonkinlaiseksi henkisten arvojen sankariksi. Hänen kuolinpaikastaankin on Alaskassa muodostunut nähtävyys.

Toisaalta miehen käytös oli holtitonta, itsekästä, typerää, uhkarohkeaa, välinpitämätöntä. Aiheesta moni on kysynyt, miksi tällaista toimintaa pitäisi romantisoida? Mies oli kaukana luonnon voiman ymmärtämisestä ja maksoi siitä korkeimman hinnan. Eikö ole tuomittavaa toimintaa, että itsekkäistä motiiveista johtuen poika vaarantaa henkensä ja aiheuttaa kuolemallaan vanhemmilleen ja läheisilleen tuskaa? Onko hän sittenkin etuoikeutetun länsimaisen individualismin ruumiillistuma? Ehkäpä. 

McCandless on ristiriitainen ja vaikeasti lokeroitava hahmo, ja siksi hän on niin kiinnostava. Siksi hänestä on kirjoitettu lukuisia artikkeleita, tehty dokumentteja ja elokuva. Siksi minäkin lukuisien muiden mukana vielä luen hänen tarinaansa. Hänen valintansa ovat pöyristyttäviä ja kiusallisen ristiriidassa länsimaisen yhteiskunnan arvojen kanssa. Hän ei edes sovi perusvaeltajan, metsämiehen tai erakon kuvaan. Millainen ihminen lähtee erämaahan mukanaan vain säkillinen riisiä, harvoja työkaluja ja kuitenkin mukaan mahtuu kymmenen kirjaa? Eikä McCandless kuitenkaan ollut mieleltään häiriintynyt tai sairas. 

McCandless eli itselleen ainoaksi oikeaksi tavaksi kokemallaan tyylillä. Hän halusi irrottautua materiasta, suvustaan, koulutuksestaan ja hän kammosi viranomaisia ja yhteiskunnan rajoituksia. Hän halusi elää, kuten hänen esikuvansa – mm. Leo Tolstoi ja Jack London  – kirjoittavat, vaikka he eivät kuitenkaan itse eläneet ihanteidensa mukaisesti, kuten Krakauer useasti kirjassa alleviivaa. Tolstoi ihannoi seksuaalista pidättäytymistä, mutta silti oli usean lapsen isä. London taas kuoli ylipainoisena kaukana askeettisen erämaankävijän roolista.  

Mikään mieltäseisauttava lukunautinto Krakauerin tekstin lukeminen ei ollut. Olen lukenut hänen kirjojaan aiemmin englanniksi ja ajatellut kielen vaikuttavan lukemisen ajoittaiseen tökkimiseen. Nyt kädessä oli oiva suomennos, mutta tunnelmat olivat tismalleen samat. Krakauerin teksti on journalistisen kuivaa ajoittain, ja tuntuu kuin lukisi ylipitkää artikkelia. Krakauer kuitenkin antaa oman äänensä kuulua ajoittain ja kertoo omakohtaisia kokemuksiaan mitään peittelemättä. Hän peilaa omia epäilyjään, tulkintojaan ja kokemuksiaan Chris McCandlessin elämään.

Helmet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #16, kirjassa luetaan kirjaa. Kirjassa ei pelkästään lueta lukuisia kirjoja, vaan niitä eletään todeksi surullisin seurauksin. Täytyy toivoa, että tämä lukija kuitenkin löysi rauhan.

Mieleen jäi: Chris McCandlessistä oli elinaikanaan ilmeisesti helppo pitää, sillä niin moni kertoo ihastuneensa älykkääseen ja herkkään mieheen. Toisaalta tämä kuitenkin pystyi jättämään läheisensä hyvinkin kylmän oloisesti. Erikoinen hahmo.

Matka ajassa: 1992

Matka paikassa: Yhdysvallat

Kenelle: Erityisesti vaelluksia tehneille ja luonnon ystäville

Miten tielleni: Kirjastosta kovin luetunoloinen ja kulunut kirja

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Art Spiegelman: Maus - Selviytyjän tarina


Art Spiegelmanin omaelämänkerrallinen  Pulitzer-palkittu sarjakuvaromaani Maus - Selviytyjän tarina (1980, suom.1990) kertoo kirjailijan isän selviytymistarinan holokaustin tapahtumista. Olen jo pitkään kuullut tästä kirjasta ja aina välillä se on ilmaantunut eteeni Goodreads-sivustolla toisten kehumana. En tiedä, onko syynä ollut aiheen vaikeus; "jälleen yksi holokausti-tarina!"; vai olisiko ihmisten esittäminen eläiminä vieraannuttanut minut, koska sarjakuva on vuosiksi jäänyt lukematta. Nyt siihen tartuin vahvan suosituksen vuoksi, ja hyvä niin, sillä kirja paljastui ehkä parhaaksi lukemakseni sarjakuvaromaaniksi ja yhdeksi koskettavimmista omaelämänkerroista. 



Kirjan keskiössä on isän ja pojan vaikea suhde. Poika haluaa tietää, mitä on tapahtunut ja tehdä vanhempiensa sodan aikaisista tapahtumista sarjakuvan. Amerikkalaista lapsuutta on holokausti varjostanut, ja myös pojan täytyy selviytyä. Vanheneva isä on vaikea, lähes koominen vaikka samalla hyvin traaginen hahmo: hän elää äärimmäisessä nuukuudessa, epäilee läheisistään pahinta ja on usein sarkastinen ja lakoninen. Rasittava suorastaan vaatimuksineen pojalleen. 

Toisaalta, voiko häntä syyttää? Kun isän tarina alkaa avautua, alkaa ymmärtää, että hän on joutunut kerran vähitellen menettämään aivan kaiken - viimeisenä jopa ihmisyytensä. Ehkä tässä on avain kirjan teemaan:  kieltämällä juutalaisten ihmisyyden natsit veivät kauheuksillaan ihmisyyden myös itseltään. Tätä taustaa vasten kirjailijan valinta piirtää natsit saalistavina kissoina ja juutaiset hiirinä saa uuden merkityksen. Näin ainakin minä tulkitsen.

Isä paljastuu myös valtavan rohkeaksi, neuvokkaaksi ja perhettään rakastavaksi. Hän tekee kaikkensa pelastaakseen perheensä ja joutuu ponnistelemaan äärimmäisyyksiin välttääkseen natsien kuolemaan johtavat loukut. Hän rakastaa ja kaipaa poikansa Artin äitiä palavasti. Hän on todellinen selviytyjä, vaikka selviytyminen maksaa melkein kaiken.   


Toinen, vaikka hiljaisempi, kirjan päähenkilö on Artin äiti, Anja. Itsemurhan tehnyt äiti on vahvasti läsnä, vaikka onkin poissa. Isä ja poika kaipaavat häntä. Mitä äidille tapahtui sodan aikana, kun hänen ja isän tiet erosivat? Missä ovat äidin päiväkirjat? Poika haluaa vastauksia, mutta kuulee äitinsä tarinan vain isänsä kertomuksen kautta. Jään odottamaan Maus-sarjan toisen osan lukemista palavasti. Saanko tietää lisää äidistä?

Lukemisen jälkeen päällimmäisenä on ajatus, miten hieno ilmaisun muoto sarjakuva on. En olisi uskonut, miten vahvasti tämä teos vaikutti tunteisiini: se lähes itketti, kauhistutti, ihmetytti ja jopa nauratti. Mahtavaa, että tällaisia kirjoja on ja että saan niitä lukea! 

Mieleen jäi: Kirjan alun karmiva sitaatti Adolf Hitleriltä: "Vaikkakin juutalaiset ovat rotu, he eivät ole ihmisiä." Mihin hulluuteen ihminen pystyykään!

Matka ajassa: 1970-luku ja 1940-luku

Matka paikassa: Puola ja Yhdysvallat

Kenelle: Vahva, vahva suositus kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta