sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Katsaus vuoteen 2017


On aika katsoa taaksepäin vuoden 2017 lukukokemuksiin ja toivottaa onnellista ja kirkasta uutta vuotta! Tämä vuosi oli osaltani runsas ja antelias: sain lukea 59 kirjaa, joista valtaosa oli – ehkäpä jo ennakkoon tiukan seulan takia – laadukkaita ja hienoja lukunautintoja. Minulle käy usein niin, että osaan arvostaa kirjaa vasta sen loppuun luettuani. Lukeminen vaatii keskittymistä, ja välillä se on jopa työlästä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei kirja voisi olla lukemisen arvoinen tai hyvä. Raskas klassikkokin usein antaa paljon pohdittavaa, jopa hämmentävän paljon pureskeltavaa, vaikkei hetkellistä mielihyvää tuokaa. Saattaa olla kliseistä, mutta lukeminen todella on ravintoa aivoille ja mielelle. Se on itsensä ylittämistä usein, ja olen haastanut itseäni tänä vuonna. Siitä olen tyytyväinen ja kiitollinen – ehkä jopa hieman ylpeä. 

Nyt siis pieni laadullinen ja määrällinen katsaus lukemaani. 

Olen lukenut, osittain Helmet-haasteen takia, monipuolisemmin kuin ennen. Olen liikkunut – jopa harpponut! – genrestä toiseen sujuvasti. Fantasiaa, kauhua, scifiä, tietokirjaa, dekkareita, uutuuksia ja klassikoita sulassa sovussa!

Kirjoistani on ollut sarjakuvaromaaneja viisi, ja näistä olen ollut erityisen iloinen. Ennen tuntematon kirjallisuudenlaji on alkanut avautua. Erityisesti Guy Delislen matkakertomukset Merkintöjä Jerusalemista ja Pjongjang ovat huikeita ja älykkäitä, joten suosittelen niitä kaikille. Runokokoelmia luin harmittavasti vain kaksi: Eeva Kilven Perhonen ylittää tien ja Antti Holman Kauheimmat runot, mutta tietynlaisina kohokohtina nekin jäivät mieleen. Novellikokoelmia mukaan mahtui yllättäen vain kaksi, joista mieleen jäi Alice Munron vaikeahko mutta loistava Jupiterin kuut. Uudenvuodenlupauksena olkoon lukea enemmän novelleja!  

Olen lukenut englanniksi enemmän kuin pitkään aikaan, josta olen todella iloinen. Kielitaitoni riittää myös kaunokirjallisuuden lukemiseen! Käytän työssäni englantia päivittäin, mutta olen aiemmin ollut arka lukemaan kovin paljon fiktiota englanniksi, koska ajatukseni on ollut, että lukunautinto menee vaikean kielen ja uusien sanojen takia. Nyt kuitenkin olen päässyt tämän ennakkoluulon ohi onneksi. Englanniksi on saatavilla paljon mahtavia kirjoja, jotka olisivat jääneet lukematta, jos en olisi uskaltanut pois mukavuusalueelta. Englanniksi luin tänä vuonna 14 kirjaa. 

Olen kuitenkin onnellinen jokaisesta käännöskirjasta ihanalle äidinkielelleni. Kirja suomeksi menee ihon alle aivan toisella tapaa. Suomi on minun tunnekieleni, ajattelun ja ilmaisun paras väline. On valtavan hienoa, että suomeksi käännetään niin hienosti! Kiitos, maailman parhaat kääntäjät! Käännöskirjoja luin tänä vuonna 30, eli noin puolet lukemastani. Suomenkielistä kotimaista kirjallisuutta taas lukemastani oli 15. 

Mieskirjailijat jyräsivät tänä vuonna naiset: naisten kirjoittamia kirjoja oli vain 20. En tosin näe tätä mies- ja naiskirjailija jakoa kovin tarpeellisena, mutta ehkä tässäkin on hyvä pitää jonkinlainen tasa-arvo tai ainakin tasapaino mielessä.

Nyt TOP 5 -lukukokemuksiin ja ehdottomasti suositeltaviin kirjoihin. Valikoin nyt monen erinomaisen kirjan joukosta mielestäni kirjat, joista nautin eniten. 



John Williams: Stoner

Hehkutettu ja kiitetty John Williamsin vähäeleinen, mutta aivan valtavan puhutteleva Stoner on loistava kirja. Stoner ja hänen elämänsä jää mieleen ja on tunnelmaltaan kovin intensiivinen. Liikutuin ja elin hänen kanssaan. Williamsin historiallinen romaani Augustus kuului myös tämän vuoden huippukirjoihin.


Hans Fallada: Yksin Berliinissä

Ehkä paras tänä vuonna lukemani kirja. Kirjan loppu salpasi hengen, enkä muista muutenkaan koskaan lukeneeni vastaavaa teosta yksinäisestä vastarinnasta. Ei helppoa tekstiä, mutta valtavan palkitseva lukukokemus.




Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Ensimmäinen kirja, jonka Kate Atkinsonilta luen, ja heti vei kirjailijan tyyli mennessään. Ihana kirja!


Margaret Atwood: Oryx ja Crake

Oryx ja Crake avaa vahvan dystopiatriologian, jonka viimeinen osa on minulla vielä lukematta. Nautin tästä kirjasta todella. Atwood on loistava kirjailija.


George R.R. Martin: Valtaistuinpeli

Ja tämä! Taistelin vastaan, ja hieman pilkallisesti olen sivusta seurannut TV-sarjan hypetystä, mutta Jään ja tulen laulu on paras aikuisille suunnattu fantasiasarja, johon olen Tolkienin jälkeen törmännyt. Martinin luoma maailma on yksityiskohtainen, järkälemäisen kokoinen ja synkkä sävyltään. Olen edennyt sarjan toiseen osaan ja nauttinut lukemastani. Suosittelen.

Tässä vielä HelMet-haaste tältä vuodelta kokonaisuudessaan:


1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis (David Grossman: Sinne missä maa päättyy)
2. Kirjablogissa kehuttu kirja (The Sunlight Pilgrims)
3. Suomalainen klassikkokirja (Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu)
4. Kirja lisää hyvinvointiasi (Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien)
5. Kirjassa liikutaan luonnossa (Jon Krakauer: Into Thin Air
6. Kirjassa on monta kertojaa (Mats Strandberg: Risteily)
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja (Elena Ferrante: Uuden nimen tarina)
8. Suomen historiasta kertova kirja (Anneli Kanto: Lahtarit)
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja (Ian McEwan: Pähkinänkuori)
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis (Asko Sahlberg: Pilatus)
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja (Antti Holma: Kauheimmat runot)
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja (Heidi Köngäs: Hertta)
13. Kirja "kertoo sinusta" (Yuval Harari: Homo Deus)
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella (Tim Butcher: Blood River)
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen(Sandra Brown: Mean Streak)
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja (Colson Whitehead: The Underground Railroad)
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista (Richard Bach: Lokki Joonatan)
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa (Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä he tekevät)
19. Yhdenpäivänromaani (Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki)
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö (Kimmo Oksanen: Kasvonsa menettänyt mies)
21. Sankaritarina (Hans Fallada: Yksin Berliinissä)
23. Käännöskirja (Alice Munro: Jupiterin kuut)
24. Kirjassa selvitetään rikos (Shari Lapena: The Couple Next Door)
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole (Guy Delisle: Pjongjang)
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja (Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas)
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan (John Williams: Augustus)
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia (Kate Atkinson: Hävityksen jumala)
31. Fantasiakirja (George R.R. Martin: Valtaistuinpeli)
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta (D.J.Salinger: Sieppari ruispellossa)
33. Kirja kertoo Intiasta (Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö)
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt (Mika Waltari: Johannes Angelos)
35. Kirjan nimessä on erisnimi (John Williams: Stoner)
36. Elämäkerta tai muistelmateos (Katarina Baer: He olivat natseja)
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta (Stephen King: Mersumies)
38. Kirjassa mennään naimisiin (Jane Austen: Järki ja tunteet)
39. Ikääntymisestä kertova kirja (Rutu Modan: The Property)
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä (Han Kang: Vegetaristi)
41. Kirjan kannessa on eläin (Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia)
42. Esikoisteos (Yaa Gyasi: Homegoing)
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään (Jussi Valtonen: Siipien kantamat)
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta (Isaac Bashevis Singer: Isäni seurakunta)
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja (Mila Teräs: Jäljet)
46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja (Markus Zusak: Kirjavaras)
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (Pierre Lemaitre: Iréne)
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän (Ernest Hemingway: Vanhus ja meri)
49. Vuoden 2017 uutuuskirja (Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa)
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (Asko Sahlberg: Amandan maailmat)

Hyvää uutta vuotta ja paljon luettavaa kaikille! 

perjantai 29. joulukuuta 2017

Uusi haaste ja pientä pohdintaa lukemisesta

Vielä on Internetin valtakauden aikoina paikkoja Suomenkin maassa, joissa yhteys on kovin surkea. Olisin loman kunniaksi halunnut peilata mennyttä lukuvuotta ja onnistunutta haastetta, mutta menee nyt näillä laitteilla ja yhteyksillä niin nihkeäksi, että jätän suosiolla muutaman päivän päähän kotiin palattuani.

Vuodenvaihde on lukemisen kulta-aikaa minulle: loma, uudet lahjakirjat ja yhä paisuva lukulista takaavat kirjanörtin nautinnon. Tänä vuonna minulla on loman kunniaksi paksujen kirjojen pino seuranani.



Mitä paksumpi järkäle, sen todennäköisemmin se kiehtoo minua, hidasta lukijaa. Saa nähdä, mihin asti pääsen tämän pinon kanssa. 

Pukki toi minulle myös sähköisen Booken-lukulaitteen, jota en ole ottanut vielä haltuun ollenkaan, vaikka sähköisiä kirjoja olen lukenut jo useampia. Onko jollain teistä kokemusta näistä laitteista? Ilmeisesti ainakin akku kestää puhelinta ja padia pidempään. 


Tänään julkaistiin uusi Helmet-haaste 2018! Vaikka aluksi uumoilin, jaksanko heti perään uudesta haasteesta innostua, huoli osoittautui turhaksi: mukana ollaan! Kivalta vaikuttaa uusi lista! 

torstai 28. joulukuuta 2017

Helmet-haaste hanskassa!


Tämän nobelisti Gabriel Garcia Marquezin pääteoksen "Sadan vuoden yksinäisyys" (1967) saan päätökseen vuoden 2017 loisteliaan Helmet-haasteen osaltani. Tiukoille meni, sillä jo mietin jääkö tämä viimeinen kirja puoleen väliin aivan kalkkiviivoilla. Pusersin sen kuitenkin loppuun, ja hyvä niin!

Kuten jo arvata saattaa, kirja ei ollut aivan helppoa sunnuntailukemista, mutta lukuhaasteeni sai arvoisensa päätöksen. Kirja on sellaista kielellistä ilotulitusta, outoja käänteitä ja erikoisia henkilöitä täynnä, että olo on hengästynyt ja vähän nuutunutkin. Tunnustan ja ymmärrän sen paikan maailmankirjallisuuden TOP 20 -klassikoiden parissa, mutta samaan hengenvetoon täytyy todeta, että en tule luultavasti koskaan sitä uudelleen avaamaan. Voihan siansaparo, kirja löi minut kanveesiin 6-0!

Macondon eteläamerikkalainen kylä ja sen perustanut merkillinen Buendojen suku on vertaansa vailla. Sukupolvet lipuvat - ja usein sekoittuvat lukijan mielessä. Toistuvat Arcadiot, Joset ja Aurelianot pyörivät tapahtumien pyörteissä sellaisella vimmalla, että Suosittelen todella piirtämään sukupuun, jos haluaa pysyä kärryillä kuka on kuka! Itse aloitin, mutta annoin periksi ennen puoltaväliä.

Kirja herätti minussa voimakkaita visuaalisia mielikuvia. Näin elokuvana kauniin Remedioksen taivaaseenastumisen, ruumiita kuljettavan junan ja kyläläisten unohtelutaudit. En edes yritä tulkita, mitä tällä kaikella fantasialla kirjailija haluaa sanoa.

Helmet-haasteeseen kirja kuittaa kohdan, jossa kirjan nimessä on tunne. Yksinäisyys on toistuva tunnetila läpi sukupolvien yhä oudompien vahvojen henkilöiden parissa. En kiintynyt yhteenkään hahmoon, niin outoja he yksinäisyydessään olivat.

Helmet-haasteeseen palaan vielä uudelleen, sillä on aika katsoa taaksepäin menneeseen lukuvuoteen. Huikea matka tämä on ollut! Itse olen nyt reissussa, ja yhteys tökkii vähän väliä, joten huomenna uusi blogipäivitys aiheesta.

lauantai 9. joulukuuta 2017

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki


Mika Waltari teki sen taas: kirja, jolta en odottanut juuri mitään, ruokkii sielua, henkeä ja melkein ruumistakin. Valitsin luettavakseni kirjahyllyssäni vuosia maanneen kirjan Surun ja ilon kaupunki (1936) Helmet-haasteen takia, sillä piti löytää kirja, joka kertoo yhden päivän tapahtumista. 

Kirjan alussa Helsinkiin tulee juna ja sen mukana yksinäinen ja arvoituksellinen matkustaja, jonka repusta pilkistää kirveenvarsi. Kaupunki asukkaineen on heräämässä uuteen aamuun ja juna sylkäisee uusia ihmisiä sen joukkoon. Kauan lukija ei saa seurata ensimmäistä henkilöä, vaan kirjassa siirrytään kuin huomaamatta ihmisestä toiseen. Henkilöitä suruineen ja iloineen ovat muun muassa kuoleva vanha nainen, työtä vailla oleva turhautunut nuorukainen, rikas johtaja, kirjansa kanssa painiva kirjailija, pappi ja poikakoulun rehtori. 

Kaupunki yhdistää henkilöt, jonka pieninä osasina he päivänsä viettävät. Henkilöt liittyvät toisiinsa sattuman, sukulaisuuden tai pienten kohtaamisten kautta, mutta kerronta on enimmäkseen ihmisten sisäisen maailman kuvausta. Helsinki on henkilöistä suurin ja ihailluin Tulenkantajien ihanteiden mukaisesti. Nykylukijaa mietityttää, eikö Helsinki ollut 1930-luvulla kuitenkin melko pieni kaupunki, mutta kirjassa se esitetään sykkivänä suurkaupunkina. 

Olisi mielenkiintoista lukea kirjaa ajankuvauksena, vaikkei se siihen kovin hyvin sopeudu. Jonkinlaisia  aatteenpaloja ja uhkakuvia on löydettävissä, ja köyhien ja rikkaiden välistä epätasa-arvoa pohditaan syvällisesti. Kirjasta nauttii kuitenkin eniten, kun antautuu sen kauniin kielen vietäväksi. Päivä kaupungissa on lyhyt, ja jo pian juna lähtee pois matkustajineen illan hämärässä.

Helmet-haasteessa on tämän kirjan jälkeen jäljellä enää yksi kohta, ja sitten on haaste tältä vuodelta suoritettu. Tämä kirja siis kohtaan #19, yhdenpäivänromaani. Kiitos haasteelle tämän kirjan lukemisesta, sillä luulen sen jääneen ilman tätä lukematta.




Mieleen jäi: Surumielinen ja ylevä tunnelma Helsingin kaduilla

Matka ajassa: Yksi päivä vuonna 1936

Matka paikassa: Helsinki

Kenelle suosittelisin: Waltaria kannattaa lukea aina, joten suosittelen kaikille

Miten teilleni: Omasta kirjahyllystä


lauantai 2. joulukuuta 2017

Suomi 100

Suomi on minulle loputon latu
valkoinen ja helposti hiihdettävä
siinä kohtaa missä yllätyn aina  
miten hiljaisuus voikaan tulla näin kohti
se sama kohta missä varpaista menee tunto
mutta missä valo on niin äärettömän kaunis

Suomi on minulle Helsinki
Helsingin lokit
nälkäiset ja ahnaat
kovin hohtavat suolaisella taivaalla
kylmä lautta ja juna-asema
kesä tai talvi tuuli menee aina läpi

Suomi on minulle hämmentynyt hymy
toimii vaikka etäältä
arkinen mutta luotettava
toimistotuoli ja jonotuslappu

Suomi on minulle välillä törkeä ja mauton
perkele ja vitutus

Suomi on minulle terävän älykäs
sana tulee kohti
myös niiden suusta joiden viereen kukaan ei halua istua

Suomi on minulle harmaa kallio
ja sen päällä hopeainen sammal
jo ilmasta näkee että se on selkeä ja puhdas veistos
tyylikäs
vasta läheltä näkee elementtirajat, voimalinjat ja Flamingon

Suomi on minulle kieli
syvältä mustasta turpeesta syntynyt
sieltä itsensä kammennut
vetisenä, loputtomana virtana
taipuu ja lisääntyy
nousee ilmaan ja hajoaa pisaroina maahan
kansalaisen kuivaan suuhun laskeutuneet sanat

Sellainen on Suomi minulle
kansa, kieli ja maa





Leonard Gross: The Last Jews in Berlin



Joskus kirja johtaa toiseen, ja lukemisesta tulee kuin ketju. Näin kävi minulle Markus Zusakin Kirjavarkaan jälkeen, nimittäin kiinnostuin tarinan perheen kellarissa piilotellun juutalaismiehen innoittamana tutkimaan oikean elämän kohtaloita natsi-Saksassa. The Last Jews in Berlin (1981) kertoo huikeita selviytymistarinoita juutalaisista, jotka elivät paperittomina, väärennetyin paperein tai täysin kätkössä pääkaupungissa Berliinissä, aivan Gestapon silmien alla ja ahnaiden käsien lähellä koko sodan ja natsivallan ajan.

Berliini ei ollut natsien ydinaluetta. Sitä pidettiin liian vapaamielisenä, monikulttuurisena ja turmeltuneena. Natsit joutuivat 30-luvulla jopa tuomaan kannattajiaan yleisöksi muualta Saksasta marsseihinsa ja tapahtumiinsa. Berliinissä oli suuri juutalaisväestönosa, jonka identiteetti oli vahvasti saksalainen, jopa enemmän kuin juutalainen. Kaikki juutalaiset eivät olleet menestyneitä, mutta moni oli. Heillä niin vahva ote yhteiskunnasta sen kaikilla osa-aluella tieteessä, taiteessa ja taloudessa, eivätkä natsit aluksi saaneet heitä pois, sillä heillä oli puolestapuhujia ja heidät koettiin liian tärkeiksi.

Natsit, ja erityisesti propagandaministeri Goebbels, ottivat kuitenkin kunnia-asiakseen "puhdistaa" Berliini sen juutalaisväestöstä viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen. Vain muutamat etuoikeutetut –puoliksi juutalaiset ja naimisissa arjalaisten kanssa olevat – saivat jäädä, kun muita odotti kuljetus idän kuoleman- ja työleireille. Vuoteen 1942 mennessä juutalaisten puolestapuhujiakaan ei Berliinissä enää ollut, jäljellä oli vain natsien hyväksyviä kannattajia ja heidän toimiaan hiljaa seuraavia. Ensimmäiset massakuljetukset Auschwitziin lähtivät tuolloin.

Monet varakkaat juutalaisperheet lähtivät Saksasta pois jo ennen sotaa antisemitismin lisääntyessä, mutta useat eivät voineet uskoa, että henkeä uhkaavaa vainoa voisi tapahtua sivistyneessä kotimaassa. Väkivaltaiset juutalaisväestöön kohdistuvat pogromit kuuluivat toiseen maailmaan, Venäjälle ja muualle Itä-Eurooppaan, ei filosofejen ja säveltäjien Saksaan. Toisin kuitenkin kävi: Berliinin 160 000 juutalaisesta oli sodan alkaessa hävinnyt puolet, suurimmaksi osaksi maastamuuton ja ilmiöksi muuttuneiden itsemurhien takia, ja sodan päättyessä jäljellä oli 4,700 arjalaisten kanssa naimisissa ollutta, 1400 onnistui pelastumaan piiloutumalla ja 50 535 kuolemanleireille lähetetystä juutalaisesta vain 1900 palasi Berliiniin.

Kirjassa kerrotaan viiden piiloonmenneen miehen ja naisen tarina yksityiskohtaisesti, sillä kirjailija pääsi laajan taustatutkimuksen lisäksi myös haastattelemaan heitä. Gross kertoo kirjan alussa perineensä työn toiselta tietokirjailijalta, joka oli kokenut työn liian ahdistavana ja saanut jopa fyysisiä oireita aiheen ahdistavuuden takia. Gross vie tutkimuksen kuitenkin loppuun ja antaa lukijalle laajan ja kaikkea muuta kuin kuivan kuvauksen juutalaisten, heidän auttajiensa sekä metsästäjiensä kohtaloista. Tyyli muistuttaa osittain jopa trilleriä ja uskomattomia juonenkäänteitä voisi luulla sepitetyiksi.

Mitä selviytymiseen tarvittiin? Kirjan perusteella selvää on ainakin, että usein selviytyminen vaati paljon rahaa. Mustanpörssin ruoka ja asuminen maksoivat huimasti, ja vain harvoilla oli tällaisia säästöjä. Apua tarvittiin aina myös ns. arjalaisilta, jotka altistivat auttaessaan myös oman henkensä. Lisäksi sattumalla – tai johdatuksella tai kohtalolla, nimetköön kukin tämän oman uskonsa mukaan– oli suuri julma tekijä. Eräässä kirjan tarinassa mies kertoo pakemistilanteessa arponeensa kumppaninsa kanssa, pakenevatko he vasemmalle vai oikealle: vasemmalle paenneet pelastuivat, oikealle menneet jäivät kiinni.

Piiloon painuneet juutalaiset olivat jatkuvassa paljastumisen vaarassa. Ihmisiä pelastui piiloutumalla huonekaluihin, hylättyihin mökkeihin, kellareihin, kauppatiloihin ja salaisiin huoneisiin. Natsit käyttivät tehokkaasti hyväkseen juutalaisten hätää rekrytoimalla juutalisia paljastamaan piiloilevia. Kuuluisin näistä Gestapon hyväksi työskennelleistä juutalaisista oli "myrkyllinen blondi" Stella Kübler-Isaacksohn, joka oman henkensä pelastaakseen paljasti 600 - 3000 Berliinissä piilotelleen juutalaisen. Nainen itse selvisi sodasta, mutta joutui kymmeneksi vuodeksi vankeuteen osallistumisesta sodanaikaisiin juutalaisten murhiin.

Stella Kübler-Isaacksohn


Berliinin pommitus toi juutalaisille toivoa, mutta myös asetti heidät muuta väestöä paljon herkempään vaaraan. Juutalaiset eivät voineet mennä pommisuojiin, koska niissä usein tarkistettiin henkilötodistuksia. Vapautumista odotettiin, mutta moni juutalaisnainen muiden berliiniläisten mukana joutui punasotilaiden raiskaamaksi vapauden vihdoin koitettua.

Mieleen jäi: Moneskohan lukemani holokaustia tai natsi-Saksaa käsittelevä kirja tämä on? Silti opin valtavasti uutta. Kirja on todella mielenkiintoinen, vaikka hajanaiselta rakenteeltaan lukijalle hieman haastava

Matka ajassa: 1930-luvulta sodan loppuun

Matka paikassa: Berliini

Kenelle suosittelisin: Toisesta maailmansodasta, holokaustista ja historiasta kiinnostuneille

Miten teilleni: Sähkökirjana kirjastosta




torstai 30. marraskuuta 2017

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu



On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. 
Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.

Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu (1970) on älykäs ja oudon lohdullinen kirja marraskuisesta Muumilaaksosta. Kesä on jo kaukana, mutta kylmässä, tyhjässä ja jo talviteloille laitetussa muumitalossa on siitä vielä muistoja. Sinne pyrkivät omassa elämässään hieman eksyksissä olevat Vilijonkka, Hemuli, Tuhto, Ruttuvaari, Nuuskamuikkunen ja Mymmeli – vaan Muumiperhe on jo lähtenyt.

Muumilaakson marraskuu on täynnä kaikkea sellaista pientä, viipyvää ja elämää kunnioittavaa, joka saa yhä enemmän arvostamaan maailmaa, jossa on Tove Janssonin tekstejä ja maalauksia! Se on viimeinen Muumi-kirjoista, jonka luin ja nautin siitä yllättävän paljon. Kirjassa ei tapahdu paljon, mutta siinä elää luonto ja ihminen outouksineen ja ihanuuksineen. Jansson kirjoittaa todella hienosti, mikä oli päässyt minulta unohtumaan ainakin vähän.

Lempihahmoikseni tässä kirjassa nousivat siivoushullu ja neuroottinen Vilijonkka ja uhmakas dementoitunut vanhus, Ruttuvaari. Oman itsensä kanssa eläminen ei ole aina helppoa – sen joutuu huomaamaan Vilijonkka, mutta Ruttuvaari on onnellisesti unohtanut, kuka hän on. Kirja on niin syvällinen, että palaan siihen varmasti seuraavan vuoden marraskuussa. Yksi lukukerta ei siis riittänyt. 

Ihana kirja ja lukukokemus kaiken kaikkiaan. Helmet-haasteeseen tämä kirja pääsee kolmanneksi viimeiseen vielä vapaana olevaan kohtaan, #3 suomalainen klassikkokirja. 

Mieleen jäi: Muumien ihana maailma

Matka ajassa: Muumilaakson ajanlasku, syksy ja marraskuu


Matka paikassa: Muumilaakso

Kenelle suosittelisin: Jokaiselle tekee hyvää tämä klassikko

Miten teilleni: oma kirjahylly





sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Markus Zusak: Kirjavaras


Markus Zusakin kansainvälinen menestysromaani Kirjavaras (2005) on asetelmaltaan mehevä: kuolema kertoo tarinan orpotytöstä, joka elää natsi-Saksassa ja varastelee (usein kiellettyjä) kirjoja. Kirja onkin lunastanut lukijoiden odotukset jo vuosien ajan. Se keikkuu ostetuimpien ja luetuimpien listoilla, ja se on voittanut lukuisia palkintoja, mm. arvostetun Deutscher Jugendliteratur Jugendjury -palkinnon. Kirjasta on ilmestynyt myös elokuva vuonna 2013.

Minua pelottaa tarttua tällaisiin "hittikirjoihin". Odotuksiani teoksen suhteen laimensi myös se, että kirja on nuortenkirjallisuutta, vaikka se on toki hurmannut kaikenikäisiä lukijoita. Pelkäsin myös sen olevan siirappisen sentimentaalinen. Halutaanko minut  alleviivaten saada lukijana kyynelehtimään ja huokailemaan onnettomana? En ole yleensä tämän kaltaisen kirjallisuuden ystävä. Kun kyyneleet joskus tulevat, ne yllättävät minutkin. 

En ole myöskään aivan päättänyt, mitä mieltä olen fiktiivisestä holokaustikirjallisuudesta. Eikö todellisissa tapahtumissa riittäisi edelleen kerrottavaa (ja itkettävää)? Ehkä fiktio auttaa laittamaan jotain järkeä sodan kauhuihin, mutta silti jokin hanaa vastaan. Mielessä kummitteli myös edelleen, miten valtava pettymys Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe oli. Kirja josta kaikki muut pitävät, mutta minä vaan en kyennyt. 

Kertojaääni – itse kuolema – kuitenkin vetää puoleensa. Kirja on hyvin kirjoitettu, sillä se vie lukijansa uskottavasti 1940-luvun alun eteläsaksalaiseen pikkukaupunkiin ja erityisesti erään kadun naapurustoon. Äitinsä ja veljensä menettänyt Liesel saa uuden maman ja papan Himmelstrasselta. Olot ovat vaatimattomat –jopa ankeat–, mutta rakkautta löytyy. Perhe piilottelee myös juutalaismiestä kellarissaan. 

Enempää juonenkäänteistä en halua paljastaa, vaikka kuolema lopun kertookin jo kirjan keskivaiheilla. Kuoleman ääni kuuluu, ja se on omaperäinen ja mieleenjäävä osa kirjaa. Lieselistä päähenkilönä en oikein saanut otetta. Hieman hailakaksi hän jää räiskyvämpien hahmojen keskellä. Rakkaus kirjoihin ja usko sanan voimaan tulee hienosti esille kirjasta: se jopa lohduttaa lohduttomuuden keskellä. 

Eli kirja kestää suuretkin odotukset, eikä sorru liioiteltuun sentimentaalisuuteen. Itselleni se ei ollut mitenkään mullistava lukukokemus, mutta pakko tunnustaa, että viihdyin sen parissa. Tämä kirja päätyy myös loppusuoralla olevan Helmet-haasteen kohtaan #43, oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Mieleen jäi: Kuolema kertojana – en muista toista kirjaa lukeneeni, jossa näin olisi.

Matka ajassa: 1940-luku

Matka paikassa: Etelä-Saksa, kaupunki Münchenin lähellä.

Kenelle: Kelpo kirja kenelle vaan 

tiistai 14. marraskuuta 2017

Guy Delisle: Pjongjang & Merkintöjä Jerusalemista


Lukemiseni on ollut poukkoilevaa ja keskittymistä vailla viime aikoina. Meneillään on muutama todella pitkä järkäle, ja Helmet-haastekin täytyisi rykäistä loppuun. Lukemisen iloa on tuonut kuitenkin uusi sarjakuvatuttavuus, ranskaksi kirjoittavan kanadalaisen Guy Delislen omaelämänkerralliset matkakertomukset maailman vaarallisimpiin ja oudoimpiin paikkoihin. Pjongjang (2003, suom. 2011) vie Pohjois-Korean stalinistiseen diktatuuriin, jossa kirjailija on ollut töissä. 

Pohjois-Korea on kirjassa juuri niin absurdi, kuin sen olen aiemminkin kuvitellut olevan: tyhjiä katuja ja hotellejä, jättimäisiä muistomerkkejä ja rakkaan johtajan kuva jokaisella seinällä nöyriä alammaisiaan vilkuillen. 

Guy Delisle esittää Pohjois-Korean todellisuuden huumorilla ja kuivalla satiirilla, joka iskee minuun todella. Kaikelle saa nauraa, jos sen tekee tyylillä – eikö niin? Delislen kertojaääntä tulee ikävä, joten luulen vähitellen lukevani kaiken häneltä suomennetun tai englannin kielelle käännetyn. 

Helmet-haasteeseen tämä sarjakuva menee nipin napin kohtaan #25, kirja jossa kukaan ei kuole. Ei aivan heti uskoisi tämän kirjan olevan sellainen, mutta kyllä vaan: kukaan ei tosiaan itse kirjan tapahtumissa kuole. Tosin kirjassa mainitaan 1990-luvulla nälkään kuolleet miljoonat, joista ei mielestäni ole puhuttu riittävästi. Eikä ole juuri vankileirien saaristostakaan puhuttu. Kirjassa on havaittavissa kuitenkin hienoinen (melkein näkymätön) toivon vire: joskus tämäkin tyrannia kaatuu tai avautuu vähitellen. 


Luin heti perään myös hieman paksumman Delislen Merkintöjä Jerusalemista (2008, suom. 2011), joka on ehkä vieläkin maukkaampi lukukokemus. Kirjailija kertoo vuodestaan koti-isänä yhdessä maailman polttopisteistä. Sillä aikaa kun vaimo työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestölle, kertojaisä kulkee pitkin outoa kaupunkia. Outoa ja surullista todella löytyy. 

Delisle ei saarnaa, ei opeta, mutta antaa silti kaikkien uskontojen ja ryhmittymien fundamentalisteille täyslaidallisen. Pilkka osuu – ja lukija ei voi olla tuntematta pientä vahingoniloa. Siitäs saitte.   


lauantai 4. marraskuuta 2017

Dave Eggers: The Circle


Facebook, Instagram, Snapchat, Twitter, Google, YouTube, Blogger... We all are watching You! Privacy Is Theft! Sharing is caring! Secrets Are Lies! 

Dave Eggarsin dystopinen trilleri The Circle (2013) on kylmäävää luettavaa. Millaista on elää maailmassa, jossa kaikki on läpinäkyvää, kuvattua, tallennettua ja jaettua? Millaista on olla kaiken aikaa saatavilla, löydettävissä ja kuvattuna? Yksityisyys on pahe, ja kaikkea mitataan tykkäyksillä, hymynaamoilla ja seuraajien määrällä. Ihmiset ovat valmiita luopumaan laumoina yksityisyydestään turvallisuuden ja avoimuuden nimeen. 

Kirjan maailma on ahdistava ehkä siksi, että se on täysin mahdollinen – jopa tuttu. Apua! Pysy vain siellä kirjan kansien välissä, emme halua sinua tänne. Luulen, että jokainen kirjan lukenut peilaa omaa somekäyttäytymistään ja miettii ihmiskunnan tulevaisuutta. Syytä ainakin olisi. 

The Circle alkaa nuoren, vastavalmistuneen Maen tutustumisella uuteen unelmiensa työpaikkaan, jättimäiseen viestintä- ja teknologiayhtiöön nimeltä The Circle. Se rekrytoi ikäluokkien lahjakkaimmat ja on edelläkävijä kaikessa. Työ vaatii täydellistä sitoutumista ja lopulta aivan kaiken jakamista. Yhtiötä johtaa "kolme viisasta miestä", joiden huomiosta kilpaillaan ja joita ihaillaan kritiikittömästi. 

Kirja on viihdettä. Mitään kovin syvällistä henkilöiden kuvausta on turha odottaa, vaikka henkilöt toki kehittyvät – tai muuttuvat aivopestyiksi. Ihmiset kuvataan melko tahdottomana onnellisena laumana, mikä on ärsyttävää. Voivatko kaikki olla näin vietävissä? Aihe on kuitenkin tärkeä, joten lukeminen kannattaa. 

Kirjasta on tehty myös – ilmeisesti keskinkertainen – Emma Watsonin tähdittämä Hollywood-filmatisointi, jota en ole nähnyt.

Kieli ei myöskään ole kovin suurta taiteen mahtia, mutta täytyy myötää, että viihdyttävä tämä kirja on. Luin sen sähkökirjana ja jäin täysin koukkuun puhelimeni vangiksi. Ajattelin jo, että saisin tästä hyvän kirjan Helmet-haasteen kohtaan #25, kirja jossa kukaan ei kuole. Mutta ei! Ilmeisesti jokainen kirjailija verenhimoisesti haluaa viimeisillä sivuilla tappaa ainakin yhden henkilön, joten tämäkin kirja meni ohi haasteen. Tuleeko minulle vielä kiire saada haaste toteutettu? Luultavasti. 


Mieleen jäi: Tämä on varmasti yksi ahdistavimmista koskaan lukemistani dystopioista. Hyytävä. 

Matka ajassa: Aivan lähitulevaisuus

Matka paikassa: Kalifornia, USA

Kenelle suosittelisin: Kelpo trilleri kenelle tahansa

Miten teilleni: Sähkökirjana kirjastosta

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Craig Thompson: Habibi

             


Jumalallisesta kynästä putosi ensimmäinen mustepisara. Pisara muuttui joeksi.

Näin alkaa Craig Thompsonin itämainen sarjakuvateos Habibi (2011, suom. 2012), ja se virtaa sulavasti alusta loppuun kuin arabialainen kirjoitus. Sanat ja vesi ovat tämän tarinan toistuvat motiivit. Virta on julma ja kammottava, vaikka kovin kaunis katsella. Luin nuoren arabinaisen Dodolan ja tämän adoptiolapsi-rakastajan Zamin tarinan yhtenä vuolaana virtana.

  



En ihan selvinnyt vammoitta tästä matkasta, sillä harvoin tulee luettua mitään näin ristiriitaisia tunteita herättävää. En ole varma edes, pidinkö tarinasta, vaikka se on kirjoittettu ja erityisesti piirretty poikkeuksellisen ansiokkaasti.

Ensin kuviin: Graig ihailee ja tekee kunniaa piirrosjäljellään arabialaisen taiteen ja kirjoituksen perinteelle. Kirjaimista ja leveydeltään vaihtelevista viivoista muodostuu ornamentteja, joille uhrataan kokonaisia näyttäviä aukeamia 700 sivun teoksessa. Jälki on taidetta, uskallankin väittää Habibin olevan taidokkain ja komein lukemani sarjakuvateos. Jokainen sivu on täynnä yllätyksiä ja visuaalisia nautintoja, vaikka suomennoksessa on käytetty konetekstausta kirjailijan oman käsialan sijaan. Symboliikkaa ja yhteyksiä Koraaniin sekä arabialaisen tieteen matetemaattisiin keksintöihin on runsaasti, mutta ne eivät minulle juuri avautuneet. Päädyin ihailemaan.




Entä sitten itse tarina? Tarina on täynnä ristiriitaisuuksia ja uskomattomia käänteitä. Köyhän perheen tytär Dodola myydään muutamasta roposesta yhdeksänvuotiaana vanhan miehen vaimoksi (yhteys lienee Muhammedin ja Aishan tarinaan?). Mies raiskaa tämän, mutta opettaa kuitenkin lukemaan ja kirjoittamaan. Lyhyt avioliitto päättyy, kun Dodola ryöstetään orjaksi ja hän tapaa pienen Zam-pojan (ensimmäiseltä nimeltään Cham, Koraanin ja Raamatun Nooan epäsuosittu poika), jonka varaäidiksi tämä ryhtyy. Dodola elättää itseään ja poikaansa aavikon kurtisaanina, mutta joutuu jälleen ryöstetyksi ja päätyy sulttaanin suosikiksi haaremiin. Zamin ja Dodolan yhteys ja rakkaus säilyvät kuitenkin läpi tarinan. Lopulta heistä tulee rakastettuja.

Habibi – arabiasta suomennettuna rakastettu – on iso kudelma saduista, haditheista, muinaisista jumalista sekä Koraanin ja Raamatun henkilöiden tarinoista. Se on intertekstuaalisten yhteyksien verkon lisäksi myös melkoinen monipolvinen tarinakokoelma, sillä Dodon ja Zamin tarinan sisällä on useita eri tarinoita. Nykypäivä ja mennyt lyövät kättä, sillä tapahtumapaikalla, kuvitteellisessa Wanatoliassa, on yllättävän paljon yhteyksiä omaan aikaamme. Maailma on epätasa-arvoinen, ylikansoittunut ja loputtoman saastunut. Puhdas vesi on vain harvojen saatavilla.

 Eikö kuulostakin aika uhkapeliä yhdistää kaikki tämä samaan tarinaan? Silti kirja toimii ja tytön tarinasta tulee yksi satu lisää arabialaisen Tuhannen ja yhden yön -tarinoihin. Synkällä sävyllään se käsittelee luonnon saastumista ja hyväksikäyttöä. Tulee mieleen, että länsimaitako tässä silti kritisoidaan eniten? Ihmisen itsekkyys, himo, kyltymätön riettaus, joka raiskaa luonnon ja naiset siinä sivussa.

Minulla on kuitenkin tämän tarinan kanssa ongelma, kuten jo kirjoituksen alussa mainitsin. Seksuaalisuus ja seksi on epätasa-arvoista ja rumaa. Pitääkö oikeasta aidosta rakkaudesta kastroida (tässä tarinassa myös ihan sanan konkreettisessa merkityksessä) kaikki seksuaalisuus? Naisen ja tummaihoisen pojan asema on myös ärsyttävä. Miksi nainen on alasti ja seksualisoituna lähes joka sivulla? Hän on aina uhri ja toisen päätösten ja katseiden kohde. Minua ärsytti myös raiskausten ja seksuaalisen väkivallan esittämisen selvä eroottinen sävy.

Keskeinen tarinan tapahtumapaikka on kyltymättömän sulttaanin haaremi. Haaremia ei toki ole romantisoitu, mutta nainen ei tässä ole kuitenkaan tilanteen tasalla ja oman elämänsä subjekti tai edes kokija juuri koskaan. Nainen on kirjan jokaisen miehen ja jopa lukijansa katseiden eroottinen kohde. Onko tämä jonkinlainen tietoinen päätös kirjailijalta? Kirjan naiskuva on suorastaan vastenmielinen. Olin jo hetken jopa hankkiutumassa kirjasta eroon.

Pitääkö fiktiolle antaa sille kuuluva arvostus, jos ei pidä sen sanomasta tai maailmankuvasta? Samaa päädyin pohtimaan (ja huomasin muiden pohtivan) Selja Ahavan autofiktiota Ennen kuin mieheni katoaa lukiessa. Minusta pitää. Sananvapauden nimissä fiktio saa – ja sen tulee – käsitellä myös vastenmielisiä hahmoja, mielipiteitä ja maailmankuvaa. Poliittinen korrektius ei saa rajoittaa fiktiota, joten nielen loukkaantumisen ja myönnän: Habibi on loistelias teos. Silti toivon toisenlaistakin naiskuvaa sarjakuvaan ja paljon!

Mieleen jäi: Poikkeuksellisen kunnianhimoinen piirrosjälki. 

Matka ajassa: Kirja liikkuu Tuhannen ja yhden yön -satujen ajoissa ja nykyajassa

Matka paikassa: Wanatolia

Kenelle suosittelisin: Kauniista taiteesta pitävälle, joka kuitenkin kestää naisiin ja lapsiin kohdistuvan väkivallan kuvausta

Miten teilleni: Kirjamessuilta omaksi



lauantai 28. lokakuuta 2017

Helsingin Kirjamessut 2017


Palasin juuri Kirjamessuilta hieman uupuneena väenpaljoudesta, ja mietinkin, että tapahtuma tuntuu kasvavan ja kasvavan. Vai osuiko minulle vain ruuhkaisin messupäivä? 

Otin messuilun kevyesti: vaeltelin, hypistelin, tervehdin tuttuja, nautin ja hetkeksi pysähdyin kuuntelemaan. Tiedän tämän olevan melko pinnallinen tapa kokea Kirjamessut, sillä moni muu kirjallisuuden harrastaja varautuu ja suunnittelee huolella saadakseen irti tapahtumasta mahdollisimman paljon. Minä en ole esimerkiksi koskaan päätynyt mystisiin ja intiimin oloisiin sivuhuoneisiin kirjailijoiden tai lukijoiden kanssa. Ehkä joskus vielä. 

Koko Hubaran nuorta kuulijakuntaa
Saatan kuulostaa uhkaavasti keski-ikäistyvältä kulttuuritädiltä, mutta minua todella ihastutti nuorten suuri määrä messuilla. Tänä vuonna yhdeksäsluokkalaiset pääsivät ilmaiseksi messuille Suomi100 -teeman varjolla – ja hyvä näin. Suomi100-juhlateemaan en itse oikein päässyt käsiksi messuilla, vaikka kuuntelin toki Lenita Airiston kovasti muistelevan puheen ja Koko Hubaran ajankohtaista pohdintaa. Saattoi olla, että kuljin silmät kiinni. Entäs te muut messuilla vierailleet? Näkyikö juhlateema teistä riittävästi, vai oliko sille edes tarvetta?

Ehkä päällimmäisenä minulle jäi näistä messuista puhuttelemaan kanssavierailijan. Suomalaiset ovat edelleen lukukansaa.  Täällä arvostetaan kirjoja, ja suomalainen tarina jatkuu edelleen moniäänisesti ja täydellä voimalla. Tosin pohdin ystävän kanssa myös, että onko lukeminen yhä elitistisempää ja pienemmän – vaikkakin äänekkään – joukon harrastus. Toivottavasti ei.





Päädyin tänä vuonna pitkäksi aikaa kiertelemään antikvariaattien osastolle. Pidin tunnelmasta, vaikka selvää on, että pientä vierautta tunnen aina, sillä en ole keräilijä enkä tosiharrastaja. Selailin useampaa sarjakuvakirjaa, mutta vain yksi melko uusi yksilö lähti mukaani. En osannut muutenkaan ostaa itselleni juuri mitään, ihme kyllä. Yritän nykyisin rajoittaa itselle ostamista, ja kysyä, tarviiko minun todella omistaa tämä teos? Yllättävän usein päädyn jättämään ostamisen väliin.

Lukulistani on paisunut viime viikkoina niin pitkäksi, etten yksinkertaisesti uskalla ostaa yhtään mitään vähään aikaan. Olen muutenkin kokenut pienoista keskittymisvaikeutta edellisen fantasiajärkäleen jälkeen. Ehkä tämäkin vaikutti siihen, että kiersin kahden euron valtavat kirjalaarit vähän pintapuolisesti vilkuillen. 

Hieno tapahtuma – jopa näin pintapuolisesti koettuna. 




perjantai 20. lokakuuta 2017

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli, Tulen ja jään laulu, osa 1





Talvi on tulossa! Olen valmaankin viimeinen ihminen, joka ei vielä kuukausi sitten tunnistanut tämän lausahduksen olevan Starkin pohjoisen suvun tunnussanan. Nyt sen tiedän, sillä sain juuri kuukauden kestäneen luku-urakan vihdoin valmiiksi. 

George Martinin järkälemäinen Valtaistuinpeli (1996, suom. 2003) aloittaa massiivisen Tulen ja jään laulun -fantasiasarjan. Ja millaisen maailman hän onkaan luonut! Synkkä ja uhkaava on Westerosin manner: Kesä on päättymässä, yliluonnollinen heräämässä, uhka nousemassa pohjoisen muurin takaa. Kaikista suurin on kuitenkin ihmisen loputon vallanhimo. Käynnissä on peli Seitsemän kuningaskunnan hallinnasta. Panoksena elämä ja kuolema. 

Kirjassa keskitytään seuraamaan tapahtumia eri kertojaäänillä kolmella rintamalla, kolmen suvun tapahtumia ja valtataisteluita. Starkin perhe on elänyt pohjoisessa karua, mutta melko rauhallista elämää jo vuosia. Eddard saa kuitenkin yllättäen kutsun tulla vanhan ystävänsä, kuningas Robert Baratheonin lähimmäksi neuvonantajaksi, Kouraksi. Elämä muuttuu pysyvästi ja perhe hajoaa eri puolille valtakuntaa. Kuningattaren vallanhimoinen Lancesterin suku pelaa ikävää peliä, joka vie rauhan. Toisaalla vanhan hallitsijasuvun viimeiset eloonjääneet jäsenet prinssi Viserys ja prinsessa Daenerys keräävät valtaa. Kolmas merkittävä tapahtumapaikka on pohjoisen muuri, jonne mustaksi vartijaritariksi lähetetään Eddard Starkin äpäräpoika Jon. Pohjoisesta on nousemassa vuosituhansia uinuneet pimeät voimat. Vuosia kestänyt kesä on loppumassa ja talvi ottaa pian vallan.   


Kuulun siihen vähemmistöön, jota ei ole Game of Thrones -filmatisointi juuri kiinnostanut. Mielikuva on ollut tummasävyisestä, väkivaltaisesta ja seksin kyllästämästä nörttisarjasta. Nyt täytyy ehkä ottaa vähän kovia ennakkoasenteita takaisin. Ymmärrän sarjan lumon, sillä juonenkäänteet ovat vetäviä ja kirjaa lukiessa syntyy voimakkaita kuvia mieleen. En taida haluta ainakaan vielä katsoa sarjaa, sillä oma kuvitukseni vetää varmasti HBO:lle vertoja. 

Pelkkää suurta juhlaa ei tämän kirjan lukeminen aina ollut. Siinä on myös suvantovaiheita ja loputon määrä eri henkilöitä, jotka eivät jaksaneet minua kiinnostaa. Kerronta ja kieli (vai suomennos?) tuntuvat välillä kovinkin keskinkertaisilta, mutta kyllä Martin on palkintonsa ansainnut, koska lukijana jäin kirjan vangiksi. Miten käy suosikkini Tyrianin ja Jon Nietoksen? Entä lohikäärmekuningatar Daeneryksen? Löytääkö Lansesterien vangiksi jäänyt Sansa vapauden ja onnen? Älkää kertoko. Haluan lukea itse.


Helmet-haasteeseen tämä järkäle menee kohtaan #31, fantasiakirja. Myönnettävä on: minä nautin fantasiakirjallisuuden, erityisesti tällaisen aikuisille suunnatusta "korkean fantasian" lukemisesta, vaikka sitä aika harvoin luen. Tässä osassa yliluonnollinen on vasta heräämässä, joten melko realistinen tämä kirjan maailma on.  

Mieleen jäi: Kirjan huikea loppu, joka velvoittaa lukemaan seuraavankin osan.


Matka ajassa: Keskiaikatyylinen tapahtuma-aika (kertokaa noviisille, mainitaanko ajanjaksoa tarkemmin?)

Matka paikassa: Westeros

Kenelle suosittelisin: Tämä lienee jo fantasiaklassikko

Miten teilleni: Kirjastosta





lauantai 14. lokakuuta 2017

Antti Holma: Kauheimmat runot


Antti Holman Kauheimmat runot (2015) on riemastuttavaa luettavaa. Runokokoelma rienaa, riepottelee ja rietastelee, mutta silti onnistuu välillä – hieman varkain – vähän koskettamaankin. Useat hieman helppoheikkimäiset alatyyliset letkautukset on helppo antaa anteeksi, koska Holmahan osaa kirjoittaa! 

Kauheimmat runot on kokoelma runoista, jotka eivät päässeet Kauneimmat runot -kokoelmiin. Kauneimpien runojen kanssa kuitenkin keskustellaan koko ajan, ja jo kansikin ensi näkemältä näyttää mitä herkimmältä runokokoelman tyypilliseltä kannelta. Tarkkasilmäinen huomaa kuitenkin erehtyneensä. 

Runoilijoita on neljä: Sirsi Sunnas, Reino Leino, Karin Toisiks-Paraske ja Edith Södermalm. Jokaisella on tyyli, jonka tunnistaa kuuluisien esikuviensa mukaiseksi. Pastissirunot toimivat ja naurattavat. 

Kauheat runot ovat myös kauniita, vaikka niissä kyllä on rosoisuutta. Erityisesti Edith Södermalmin runot säväyttävät. Entäpä nämä säkeet runosta Huoneeni:

Minä  itse olen huoneeni.
Tule ja mittaa kosteuteni,
vauriot ovat syvällä.
Sinun on vaikea hengittää.
En tiedä itketkö,
vai onko sinulla silmätulehdus.
Polta 
minut

Tällaista sisäilmaongelmaa
ei tuulettamalla ratkaista  

Helmet-haaste on maistunut puulta viime aikoina, sillä olisi tehnyt mieli lukea jo sen ohi (ja olen lukenutkin). Yksi hyvä puoli kuitenkin näissä haasteissa on: tulee luettua jotain mitä ei muuten lukisi. Näyttelijä Holman runoteos olisi ehkä jäänyt lukematta, ilman haasteen kohtaa #11, jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja.