John Williams: Butcher's Crossing

"...häntä oli järkyttänyt se, miten biisoni oli hetkeä aiemmin ollut ylpeä, jalo ja täynnä elämän arvokkuutta mutta sitten alaston ja avuton, ontelo riippuva ruho, minuutensa menettänyt, tai käsityksensä omasta itsestään menettänyt, ja irvokas, pilkkaavana huojuva hänen edessään. Biisoni ei ollut enää oma itsensä tai se, joksi hän oli sen kuvitellut. Sen minuus oli murhattu, ja Andrews oli aistinut tuon murhan tappavan jotain hänestäkin eikä ollut kestänyt kohdata sitä."

John Williams on kirjailija vailla vertaa. Hän saa minut innostumaan jopa western-kirjasta, sillä niin vastustamattomasti hän vie tarinaa eteenpäin. Erämaan, biiisoneiden teurastuksen ja raavaiden miesten kuvauksen alle piiloutuu muistakin hänen teoksistaan tuttuja aiheita ja teemoja: itseään etsivä mies, elämän ohimenevyys ja pientä - vaikka elämänsä voimissa hetkellisesti mahtavaakin - ihmistä suuremmat voimat.

Williamsin kolmesta teoksesta (oi, miksei hän kirjoittanut enemmän?) Butcher's Crossing (1960, suom. 2017) on viimeinen, jonka luen. Pelkäsin hieman siihen tarttua, koska aihepiiri tuntui niin vieraalta. Stoner ja Augustus olivat kuitenkin minulle niin tärkeitä lukukokemuksia, että tiesin lukevani myös tämän. Kolme aivan erilaista kirjaa genreltään, mutta silti ne nivoutuvat yhteen.

Eikä kirja pettänyt! Mietin sitä koko ajan, ja sen maailmasta on kovin vaikea irtautua. Williams pystyy kerronnallaan koskettamaan syvältä ja suomennos on harvinaisen laadukas.

Kirjan alussa päähenkilö William Andrews jättää Bostonin ja yliopiston suunnatakseen syvään länteen kohti koskematonta erämaata. Butcher's Crossingin pienestä pölyisestä kylästä hän löytää kolmen miehen seurueen, jonka kanssa suuntaa vuorille metsästämään vielä mahdollisesti olemassa olevaa suurta biisonilaumaa. Matka on pitkä ja sen aikana Andrews vähitellen muuttuu pysyvästi. Kuka hän on ja miksi hän haluaa tulla? Kirja on (myös) kehitystarina naiivista idealistista kohti elämän raaistamaa ihmistä. Mitä tämä elämä oikein on? Sitä tuntuu kirja kysyvän jokaisella sivullaan.

Vielä Andrewsiakin mielenkiintoisempi henkilö on metsästysryhmän johtaja Miller. Hän on oman alansa eliittiä, arvonsa tunteva ja äärettömän taitava työssään. Miller on niin kyvykäs samooja, että hän on yhtä luonnon kanssa. Millerin ulkonäkö kuvataankin välillä lähes eläimellisenä. Yhden virheen tämä mies kuitenkin tekee: hän sortuu ylettömään tappamiseen, kerskakulutukseen, yli tarpeen luonnon aarteiden haalimiseen. Virhe ja aikakauden muutos vie häneltä kaiken, arvon ja minuuden, kuten hänen lahtaamiltaan eläimiltä.

Tuntuu kuin Williams kertoisi tämän biisonien lähes sukupuuton partaalle vievän lahtauksen olevan merkin jostakin ihmiselle (ainakin amerikkalaisuudessa piilevälle) ominaisuudesta. On vaikea tyytyä vähään. Aina on himo suurempaan, ja lopulta tämä voi tuhota kaiken.

Williamsin kirja kertoo myös aikakauden lopusta ja muutoksesta, jonka uhriksi jotkin ihmisryhmät joutuvat väistämättä. Sivistys puskee jo erämaahankin, junaraiteita rakennetaan aivan erämaan porteille, ihmisten mieltymykset muuttuvat ja pian metsästäjien aika on ohi. Jotkut kuolevat sukupuuttoon kuten eläinlaumat erämaassa. Se on väistämätöntä eikä kukaan sitä pyytele anteeksi.

Mietin pitkään, mihin Helmet-haasteen kohtaan tämän kirjan laittaisin. Se sopisi mainiosti ainakin kohtaan #3, kirja kuuluu sellaiseen kirjallisuudenlajiin, jota et yleensä lue, mutta päätän silti laittan sen kohtaan #39, ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja. Ihmiskunta on kautta aikojen nähnyt eläimen hyödykkeenä ja pääoman polttoaineena. Ihminen tuntuu lajina kuluttavan kaiken näkemänsä, jopa yli maapallon kestokyvyn. Se jättää pelon: Mitenköhän meidän oikein käy?

Stephen King: Se

Se on paha. Se asuu viemäreissä ja syö lapsia. Se on pahin hirviö, jonka pystyy kuvittelemaan. Se ottaa minkä muodon vain, sillä Se on voimakas ja ajaton. Se on kaikkialla Derryn pikkukaupungissa, sillä Se on itse kaupunki. 

Stephen Kingin Se (1986) on ollut lukulistallani pitkään, ja lainasinkin sen jo viime syksynä, mutta se painoi käsissäni pelottavan paljon. Lukemiseen mahdollisesti kuluva aika pelotti, ja palautin kirjan takaisin. Kesällä kuitenkin ostin sen e-kirjana ja annoin lukemiselle uuden mahdollisuuden, sillä Stephen Kingin teosten lukeminen tuntuu aina kuin keskustelisi vanhan tuttavan kanssa. Pidän hänen kerronnastaan, vaikka suhde genreen onkin varsin kevyt. 

Lukeminen lähti liikkeelle vauhdilla, ja jo mietin, onko tässä käsissäni paras lukemani Kingin kirja. Kirjan alku on huikea: keltaiseen sadetakkiin pukeutunut poika, George, seuraa paperivenettään, joka eksyy veden mukana viemäriin. Viemärissä poikaa odottaa kaiken kauheuden kauheus. Se ei tunne armoa ja on hirveämpi kuin mikään kuvitelmien kellarin hirviö. 

Se on Kingin massiivinen ja selvästi erittäin kunnianhimoinen työ. Se rönsyilee moneen suuntaan sekä ajallisesti että henkilöiltään. Keskiössä on "häviäjien kerho", seitsemän muiden hylkimää lasta: Georgen isoveli Bill Denbrough, Ben Hanscon, Beverly Marsh, Richard ”Richie” Tozier, Eddie Kaspbrak, Mike Hanlon ja Stanley ”Stan” Uris. Lapset pääsevät pahan jäljille ja vannovat tuhoavansa sen. Tarina kulkee ajallisesti kahdella tasolla, kesä 1957 ja 1985. Kumpanakin vuonna joukko joutuu kohtaamaan sekä pelkonsa että taistelemaan pellehahmon ottanutta pahaa vastaan. Kuka ei pelkäisi pellejä? Luvassa on nopeatahtista pelottavaa tekstiä satojen sivujen edestä.

King taustoittaa jokaisen henkilön kattavasti, mutta mielenkiintoisinta on tapahtumapaikan, Mainessa sijaitsevan umpimielisen (ja oikeastaan pintansa alta läpimädän) pikkukaupungin Derryn, kuvaus. King tuntuu tekstissään sanovan, että suurinta pahuutta eivät olekaan lapsuuden ihmissudet, vampyyrit, jättiläismäiset linnut ja muut pedot - eivät edes pellet. Paha onkin rasismi, sovinismi, väkivaltaiset vanhemmat, koulukiusaajat, vaimonhakkaajat ja alkoholistit. Pahuus virtaa jokaisessa ja kaikessa. Luonnollinen pahuus voittaa yliluonnollisen kevyesti. Se on pelottavaa. 

Loistavan alun jälkeen kirja lässähtää. Se on liian pitkä, täynnä toistuvia takaa-ajoja ja väkivaltaa eri muodoissa. Sitä olisi voinut tiivistää huimasti, eikä tarina olisi kärsinyt ollenkaan. Henkilöt ovat myös toistensa kaltaisia, vaikka eroavat toisistaan ulkoisilta piirteiltään. He eivät heränneet yksilöinä henkiin sivuilta, vaikka lapsuuden kuvauksessa Stephen King onkin vertaansa vailla. Loppua kohden tarina saa taas potkua, mutta jotenkin ei alun maagisuus kuitenkaan palaa. Ei siis sittenkään Kingin paras kirja mielestäni. 

Tarina on kuitenkin klassikko, kuten hirviöpelle kauhuhahmonakin. Elokuvaa en ole katsonut, ja voisi olla aivan liian pelottava minulle - en katso kauhua muutenkaan. Kirja ei missään vaiheessa ollut kovin kauhea, vaikka vastenmielinen se todellakin välillä oli. Täytyy silti myöntää, että viemärit, padot ja joutomaat ovat kyllä hyvin pelottavia tapahtumapaikkoina, varsinkin kun lapsi niillä harhailee yksinään. Stephen King, kyllä sinä hommasi osaat ja hyvin! 

HelMet-haasteeseen upotan tämän kirjamurikan kohtaan #31, kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Kyllä pelotti, mutta eniten kirjan pituuden takia. 

*** (Lukeminen kannatti, mutta tyytyväinen kun loppui. Alku kuitenkin täydet viisi tähteä.) 

Piia Leino: Taivas

Miltä näyttää Helsinki vuonna 2058? Jos on Piia Leinon lähitulevaisuuteen sijoittuvaa kirjaa Taivas (2017) uskominen, paikka on karmiva. Mannerheimintie on ruohottunut ja kauppatorilla myydään lokkeja syötäväksi. Maailma on kokenut ilmastokatastrofin, kansanvaelluksen ja sotia. Kaikesta tästä on seurannut se, että rajat on laitettu kiinni ja ihmisten vastarinta on murrettu jo aikoja sitten. 

Lamaannus on vallannut Helsingin. Kaupunki on vain aitojen valkoisten suomalisten, lapsia ei enää synny ja viimeinen kaupunkilaisten sukupolvi laahustaa päivästä toiseen vailla tarkoitusta. Yhteyttä ulkomaailmaan ei enää ole, koska internet on kaatunut aikoja sitten, eikä edes valtion rajoista ole tietoa. Ihmisiä tämä ei enää edes tunnu kiinnostavan.

Helsingin järjestystä pitää yllä Valo-niminen hallinto, joka jakaa kerjäläisille leipää ja kansalaiset se tarjoaa sirkushuveja, sillä ankeaa ja pelottavaa arkea kansalaiset voivat paeta lohdulliseen virtuaalitodellisuuteen nimeltä Taivas. Taivas on oikean elämän vastakohta: se on täydellisen kaunis, miellyttävä, aisteja hivelevä ja palkitseva. Toisia ihmisiä ei enää kaipaa - eikä oikeastaan mitään muutakaan oikeasta elämästä. Kun on kerran käynyt Taivaassa, ei halua enää takaisin. Paluu on pakollinen paha, joko ostettu aika loppuu tai nälkä pakottaa syömään nopeasti tarjolla olevaa sirkkamuhennosta. 

Yliopisto korisee vielä juuri ja juuri hengissä. Eräs Valon kemiallinen tutkimusprojekti tempaa mukaansa Taivaan lamauttaman Aleksin, joka on intohimottomasti työskennellyt jo pitkään yliopistolla. Tärkeintä hänelle elämässä on Taivas, sillä millään muulla ei ole merkitystä. Hän saa kuitenkin tehtäväksi kokeilla lääkettä, joka ehkä herättää ihmiset unestaan. 

Aleksi tapaa Taivaan virtuaalimaailmoissa Iinan, noin kolmekymmentävuotiaan naisen, joka on Taivaan ohjelmoijan, Jalon, elätti. Lääkettä kokeiltuaan Aleksi haluaa tavata naisen myös tosielämässä. Käynnistyy tapahtumasarja, joka saattaa muuttaa koko yhteiskunnan järjestyksen. 

Kirjan kiehtovinta antia on pohdinta ihmisyyden ytimestä: ihmisyyteen kuuluu tietynlainen elinvoimainen primitiivisyys. Seksuaalinen vetovoima, halu ja jopa väkivalta on osa ihmisyyttä. Kun tämän karsii pois, jää jäljelle voimaton ihminen ja hitaasti kuoleva yhteiskunta.

En ole vähään aikaan lukenut yhtä pelottavaa kirjaa kuin Leinon Taivas. Samanlaisia tuntemuksia herätti viimeksi kylmäävä Risto Isomäen Sarasvatin hiekan tulevaisuudenkuva, jossa ilmastonmuutos tuhoaa ihmiskunnan. Leinon kirjan tulevaisuus on pelottava – ja mahdollinen. Kirjan lukemisen jälkeen lumoavat virtuaalilasit ja tulevaisuuden virtuaalitodellisuudet tuntuvat vähemmän kiehtovilta. Mihin ihmiskunta on menossa? Teemmekö ilmastonmuutokselle tai oikeistopopulismille mitään?

Onneksi tämä on ainakin vielä fiktiota. HelMet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #7, tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan. Helsinki on kyllä tunnistettava maamerkkeineen, Töölön kirjasto, Linnanmäki, Sibelius-monumentti ja yliopisto ovat tapahtumapaikkoja, mutta niistä on esillä kirjassa perverssi ja pelottava versio. Tuskin koskaan olen lukenut kuvausta tällaisesta Helsingistä. Huh, mikä kirja.

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

"Jokainen kertoo elämänsä niin kuin itse haluaa", Lila vastasi.

Oi, mikä kirja! Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (suom. 2018) on ihmeellisen ihana kirja vaikeasta, lähes mahdottomasta, kuitenkin läpi elämän kestävästä naisten välisestä ystävyydestä. Miten paljon pystymme läheisiämme tuntemaan? Sillä jokainen kertoo vain sen version, minkä haluaa.

Kirjan alusta alkaen on selvää, että Elenan ja Lilan elämät ovat kulkeneet eri suuntiin – yhä kauemmas toisistaan sekä fyysisesti että henkisesti. Elenan aikuisuus näyttää valoisalta: hänellä on menestyvä ja sivistynyt kihlattu, lupaava kirjailijan ura ja mahdollisuus päästä kauas pois korttelista. Lila taas on eronnut yksinhuoltaja, joka joutuu työskentelemään kamalissa oloissa makkaratehtaalla. Poikkeuksellinen lahjakkuus on valumassa hukkaan. Elämä vie erilleen, mutta kuitenkin jokin pitää heidät kiinni toisissaan.

Päähenkilöt ja erityisesti kertojaminä Elena kasvaa upeasti sarjan aikana. Tämä osa on aikuisen naisen kertomaa tarinaa, ja kertoja tulee poikkeuksellisen läheiseksi. Avioliitto, parisuhde, naiseus, äitiys, ura – kaikki aikuisuuteen vaikuttavat tekijät ovat läsnä. Enää koulutus ei välttämättä pelasta naista, sillä läpi yhteiskuntaluokkien avioliitto ja äitiys asettavat naiselle elämän raamit. Suhteet miehiin ovat täynnä pettymyksiä. 1960- ja 1970-luvun alun radikalismi vaikuttaa Elenaan: työläisten ja naisten oikeudet nousevat aiheiksi, joiden puolesta marssitaan, kirjoitetaan ja taistellaan. Italiakin on murroksessa yhdessä koko maailman kanssa.

Lilan näemme vain Elenan silmin, ja ehkä siksi hän onkin niin kiehtova. Lila on raivostuttava, tasapainoton, raivoisa ja arvaamaton, mutta kuitenkin hän älykkyydessään kiehtoo miehet ja naiset pauloihinsa. Lila on poikkeuksellinen kaikessa, mitä hän tekee. Koko kirjan lukemisen ajan mietin, että hän on myös pahasti masentunut. Kaikkea kirja ei Lilasta kerro, sillä Elenakin kertojana tietää vain Lilan version tämän elämästä. Yhdessä vietettyä aikaa on yhä vähemmän, ja ystävyys jää sanojen varaan.

Ystävyys onkin tässä osassa entistä vaikeampaa, rakoilevampaa ja jopa lähenee vihaa välillä. Naisten välillä tuntuu olevan paljon olettamuksia, odotuksia ja jännitteitä, joita ei sanota ääneen, mutta jotka vaikuttavat kummankin elämään. Voi vain odottaa, miten sarjan viimeinen osa päättyy. Räjähtääkö kaikki?

Koin tämän osan kaikista läheisimpänä ja koukuttavimpana, vaikken ehkä uskalla tätä kuitenkaan arvottaa muuten suhteessa aiempiin kirjoihin. Upea se on joka tapauksessa. Syvällinen – vaikka viihdyttävä. Harvan kirjan suorastaan ahmii näin, ja liitänkin tämän kirjan suosikkeihini.

Helmet-haasteeseen kirjalla kuittaan kohdan #5, kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla olen syntynyt. Minä käväisin syntymäni jälkeen 1970-luvulla vain muutaman kuukauden, mutta sieltä sitä alkuun ponnistettiin, joten 70-luku suoritettu!

Mieleen jäi: Napolin kaupungin rakkaudellinen kuvaus.

Matka ajassa: 1960- ja 1970 -luvut

Matka paikassa: Italia, Napoli, Firenze

Kenelle: Lue, lue, lue! Naisille tämä on suunnattu, mutta ennakkoluuloista viis! Mies, tartu kirjaan!

Miten tielleni: E-kirjana omalla lukulaitteella

Helmet-haaste hanskassa!

Tämän nobelisti Gabriel Garcia Marquezin pääteoksen "Sadan vuoden yksinäisyys" (1967) saan päätökseen vuoden 2017 loisteliaan Helmet-haasteen osaltani. Tiukoille meni, sillä jo mietin jääkö tämä viimeinen kirja puoleen väliin aivan kalkkiviivoilla. Pusersin sen kuitenkin loppuun, ja hyvä niin!

Kuten jo arvata saattaa, kirja ei ollut aivan helppoa sunnuntailukemista, mutta lukuhaasteeni sai arvoisensa päätöksen. Kirja on sellaista kielellistä ilotulitusta, outoja käänteitä ja erikoisia henkilöitä täynnä, että olo on hengästynyt ja vähän nuutunutkin. Tunnustan ja ymmärrän sen paikan maailmankirjallisuuden TOP 20 -klassikoiden parissa, mutta samaan hengenvetoon täytyy todeta, että en tule luultavasti koskaan sitä uudelleen avaamaan. Voihan siansaparo, kirja löi minut kanveesiin 6-0!

Macondon eteläamerikkalainen kylä ja sen perustanut merkillinen Buendojen suku on vertaansa vailla. Sukupolvet lipuvat - ja usein sekoittuvat lukijan mielessä. Toistuvat Arcadiot, Joset ja Aurelianot pyörivät tapahtumien pyörteissä sellaisella vimmalla, että Suosittelen todella piirtämään sukupuun, jos haluaa pysyä kärryillä kuka on kuka! Itse aloitin, mutta annoin periksi ennen puoltaväliä.

Kirja herätti minussa voimakkaita visuaalisia mielikuvia. Näin elokuvana kauniin Remedioksen taivaaseenastumisen, ruumiita kuljettavan junan ja kyläläisten unohtelutaudit. En edes yritä tulkita, mitä tällä kaikella fantasialla kirjailija haluaa sanoa.

Helmet-haasteeseen kirja kuittaa kohdan, jossa kirjan nimessä on tunne. Yksinäisyys on toistuva tunnetila läpi sukupolvien yhä oudompien vahvojen henkilöiden parissa. En kiintynyt yhteenkään hahmoon, niin outoja he yksinäisyydessään olivat.

Helmet-haasteeseen palaan vielä uudelleen, sillä on aika katsoa taaksepäin menneeseen lukuvuoteen. Huikea matka tämä on ollut! Itse olen nyt reissussa, ja yhteys tökkii vähän väliä, joten huomenna uusi blogipäivitys aiheesta.

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

Mika Waltari teki sen taas: kirja, jolta en odottanut juuri mitään, ruokkii sielua, henkeä ja melkein ruumistakin. Valitsin luettavakseni kirjahyllyssäni vuosia maanneen kirjan Surun ja ilon kaupunki (1936) Helmet-haasteen takia, sillä piti löytää kirja, joka kertoo yhden päivän tapahtumista. 

Kirjan alussa Helsinkiin tulee juna ja sen mukana yksinäinen ja arvoituksellinen matkustaja, jonka repusta pilkistää kirveenvarsi. Kaupunki asukkaineen on heräämässä uuteen aamuun ja juna sylkäisee uusia ihmisiä sen joukkoon. Kauan lukija ei saa seurata ensimmäistä henkilöä, vaan kirjassa siirrytään kuin huomaamatta ihmisestä toiseen. Henkilöitä suruineen ja iloineen ovat muun muassa kuoleva vanha nainen, työtä vailla oleva turhautunut nuorukainen, rikas johtaja, kirjansa kanssa painiva kirjailija, pappi ja poikakoulun rehtori. 

Kaupunki yhdistää henkilöt, jonka pieninä osasina he päivänsä viettävät. Henkilöt liittyvät toisiinsa sattuman, sukulaisuuden tai pienten kohtaamisten kautta, mutta kerronta on enimmäkseen ihmisten sisäisen maailman kuvausta. Helsinki on henkilöistä suurin ja ihailluin Tulenkantajien ihanteiden mukaisesti. Nykylukijaa mietityttää, eikö Helsinki ollut 1930-luvulla kuitenkin melko pieni kaupunki, mutta kirjassa se esitetään sykkivänä suurkaupunkina. 

Olisi mielenkiintoista lukea kirjaa ajankuvauksena, vaikkei se siihen kovin hyvin sopeudu. Jonkinlaisia  aatteenpaloja ja uhkakuvia on löydettävissä, ja köyhien ja rikkaiden välistä epätasa-arvoa pohditaan syvällisesti. Kirjasta nauttii kuitenkin eniten, kun antautuu sen kauniin kielen vietäväksi. Päivä kaupungissa on lyhyt, ja jo pian juna lähtee pois matkustajineen illan hämärässä.

Helmet-haasteessa on tämän kirjan jälkeen jäljellä enää yksi kohta, ja sitten on haaste tältä vuodelta suoritettu. Tämä kirja siis kohtaan #19, yhdenpäivänromaani. Kiitos haasteelle tämän kirjan lukemisesta, sillä luulen sen jääneen ilman tätä lukematta.

Mieleen jäi: Surumielinen ja ylevä tunnelma Helsingin kaduilla

Matka ajassa: Yksi päivä vuonna 1936

Matka paikassa: Helsinki

Kenelle suosittelisin: Waltaria kannattaa lukea aina, joten suosittelen kaikille

Miten teilleni: Omasta kirjahyllystä

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. 

Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.

Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu (1970) on älykäs ja oudon lohdullinen kirja marraskuisesta Muumilaaksosta. Kesä on jo kaukana, mutta kylmässä, tyhjässä ja jo talviteloille laitetussa muumitalossa on siitä vielä muistoja. Sinne pyrkivät omassa elämässään hieman eksyksissä olevat Vilijonkka, Hemuli, Tuhto, Ruttuvaari, Nuuskamuikkunen ja Mymmeli – vaan Muumiperhe on jo lähtenyt.

Muumilaakson marraskuu on täynnä kaikkea sellaista pientä, viipyvää ja elämää kunnioittavaa, joka saa yhä enemmän arvostamaan maailmaa, jossa on Tove Janssonin tekstejä ja maalauksia! Se on viimeinen Muumi-kirjoista, jonka luin ja nautin siitä yllättävän paljon. Kirjassa ei tapahdu paljon, mutta siinä elää luonto ja ihminen outouksineen ja ihanuuksineen. Jansson kirjoittaa todella hienosti, mikä oli päässyt minulta unohtumaan ainakin vähän.

Lempihahmoikseni tässä kirjassa nousivat siivoushullu ja neuroottinen Vilijonkka ja uhmakas dementoitunut vanhus, Ruttuvaari. Oman itsensä kanssa eläminen ei ole aina helppoa – sen joutuu huomaamaan Vilijonkka, mutta Ruttuvaari on onnellisesti unohtanut, kuka hän on. Kirja on niin syvällinen, että palaan siihen varmasti seuraavan vuoden marraskuussa. Yksi lukukerta ei siis riittänyt. 

Ihana kirja ja lukukokemus kaiken kaikkiaan. Helmet-haasteeseen tämä kirja pääsee kolmanneksi viimeiseen vielä vapaana olevaan kohtaan, #3 suomalainen klassikkokirja. 

Mieleen jäi: Muumien ihana maailma

Matka ajassa: Muumilaakson ajanlasku, syksy ja marraskuu


Matka paikassa: Muumilaakso

Kenelle suosittelisin: Jokaiselle tekee hyvää tämä klassikko

Miten teilleni: oma kirjahylly

Craig Thompson: Habibi

             

Jumalallisesta kynästä putosi ensimmäinen mustepisara. Pisara muuttui joeksi.

Näin alkaa Craig Thompsonin itämainen sarjakuvateos Habibi (2011, suom. 2012), ja se virtaa sulavasti alusta loppuun kuin arabialainen kirjoitus. Sanat ja vesi ovat tämän tarinan toistuvat motiivit. Virta on julma ja kammottava, vaikka kovin kaunis katsella. Luin nuoren arabinaisen Dodolan ja tämän adoptiolapsi-rakastajan Zamin tarinan yhtenä vuolaana virtana.

  

En ihan selvinnyt vammoitta tästä matkasta, sillä harvoin tulee luettua mitään näin ristiriitaisia tunteita herättävää. En ole varma edes, pidinkö tarinasta, vaikka se on kirjoittettu ja erityisesti piirretty poikkeuksellisen ansiokkaasti.

Ensin kuviin: Graig ihailee ja tekee kunniaa piirrosjäljellään arabialaisen taiteen ja kirjoituksen perinteelle. Kirjaimista ja leveydeltään vaihtelevista viivoista muodostuu ornamentteja, joille uhrataan kokonaisia näyttäviä aukeamia 700 sivun teoksessa. Jälki on taidetta, uskallankin väittää Habibin olevan taidokkain ja komein lukemani sarjakuvateos. Jokainen sivu on täynnä yllätyksiä ja visuaalisia nautintoja, vaikka suomennoksessa on käytetty konetekstausta kirjailijan oman käsialan sijaan. Symboliikkaa ja yhteyksiä Koraaniin sekä arabialaisen tieteen matetemaattisiin keksintöihin on runsaasti, mutta ne eivät minulle juuri avautuneet. Päädyin ihailemaan.

Entä sitten itse tarina? Tarina on täynnä ristiriitaisuuksia ja uskomattomia käänteitä. Köyhän perheen tytär Dodola myydään muutamasta roposesta yhdeksänvuotiaana vanhan miehen vaimoksi (yhteys lienee Muhammedin ja Aishan tarinaan?). Mies raiskaa tämän, mutta opettaa kuitenkin lukemaan ja kirjoittamaan. Lyhyt avioliitto päättyy, kun Dodola ryöstetään orjaksi ja hän tapaa pienen Zam-pojan (ensimmäiseltä nimeltään Cham, Koraanin ja Raamatun Nooan epäsuosittu poika), jonka varaäidiksi tämä ryhtyy. Dodola elättää itseään ja poikaansa aavikon kurtisaanina, mutta joutuu jälleen ryöstetyksi ja päätyy sulttaanin suosikiksi haaremiin. Zamin ja Dodolan yhteys ja rakkaus säilyvät kuitenkin läpi tarinan. Lopulta heistä tulee rakastettuja.

Habibi – arabiasta suomennettuna rakastettu – on iso kudelma saduista, haditheista, muinaisista jumalista sekä Koraanin ja Raamatun henkilöiden tarinoista. Se on intertekstuaalisten yhteyksien verkon lisäksi myös melkoinen monipolvinen tarinakokoelma, sillä Dodon ja Zamin tarinan sisällä on useita eri tarinoita. Nykypäivä ja mennyt lyövät kättä, sillä tapahtumapaikalla, kuvitteellisessa Wanatoliassa, on yllättävän paljon yhteyksiä omaan aikaamme. Maailma on epätasa-arvoinen, ylikansoittunut ja loputtoman saastunut. Puhdas vesi on vain harvojen saatavilla.

 Eikö kuulostakin aika uhkapeliä yhdistää kaikki tämä samaan tarinaan? Silti kirja toimii ja tytön tarinasta tulee yksi satu lisää arabialaisen Tuhannen ja yhden yön -tarinoihin. Synkällä sävyllään se käsittelee luonnon saastumista ja hyväksikäyttöä. Tulee mieleen, että länsimaitako tässä silti kritisoidaan eniten? Ihmisen itsekkyys, himo, kyltymätön riettaus, joka raiskaa luonnon ja naiset siinä sivussa.

Minulla on kuitenkin tämän tarinan kanssa ongelma, kuten jo kirjoituksen alussa mainitsin. Seksuaalisuus ja seksi on epätasa-arvoista ja rumaa. Pitääkö oikeasta aidosta rakkaudesta kastroida (tässä tarinassa myös ihan sanan konkreettisessa merkityksessä) kaikki seksuaalisuus? Naisen ja tummaihoisen pojan asema on myös ärsyttävä. Miksi nainen on alasti ja seksualisoituna lähes joka sivulla? Hän on aina uhri ja toisen päätösten ja katseiden kohde. Minua ärsytti myös raiskausten ja seksuaalisen väkivallan esittämisen selvä eroottinen sävy.

Keskeinen tarinan tapahtumapaikka on kyltymättömän sulttaanin haaremi. Haaremia ei toki ole romantisoitu, mutta nainen ei tässä ole kuitenkaan tilanteen tasalla ja oman elämänsä subjekti tai edes kokija juuri koskaan. Nainen on kirjan jokaisen miehen ja jopa lukijansa katseiden eroottinen kohde. Onko tämä jonkinlainen tietoinen päätös kirjailijalta? Kirjan naiskuva on suorastaan vastenmielinen. Olin jo hetken jopa hankkiutumassa kirjasta eroon.

Pitääkö fiktiolle antaa sille kuuluva arvostus, jos ei pidä sen sanomasta tai maailmankuvasta? Samaa päädyin pohtimaan (ja huomasin muiden pohtivan) Selja Ahavan autofiktiota Ennen kuin mieheni katoaa lukiessa. Minusta pitää. Sananvapauden nimissä fiktio saa – ja sen tulee – käsitellä myös vastenmielisiä hahmoja, mielipiteitä ja maailmankuvaa. Poliittinen korrektius ei saa rajoittaa fiktiota, joten nielen loukkaantumisen ja myönnän: Habibi on loistelias teos. Silti toivon toisenlaistakin naiskuvaa sarjakuvaan ja paljon!

Mieleen jäi: Poikkeuksellisen kunnianhimoinen piirrosjälki. 

Matka ajassa: Kirja liikkuu Tuhannen ja yhden yön -satujen ajoissa ja nykyajassa

Matka paikassa: Wanatolia

Kenelle suosittelisin: Kauniista taiteesta pitävälle, joka kuitenkin kestää naisiin ja lapsiin kohdistuvan väkivallan kuvausta

Miten teilleni: Kirjamessuilta omaksi

John Williams: Augustus

Miksi lukea keskinkertaisia kirjoja, kun tarjolla on hyvää ja jopa upeaa, loistokasta kirjallisuutta? John Williams teki sen jälleen minulle: tekisi mieli kumartaa kunnioituksesta ja ihailusta – järjestää triumfi 😉 – sillä niin hieno historiallinen teos Augustus (1971, suomennos 2017) on. Lukekaa, lukekaa! 

Augustus on enemmän kuin historiallinen romaani, vaikka hyvä sinäkin, sillä se jatkaa samoista teemoista kuin Stoner. Mitä on valta? Mitä on olla ihminen ja mitä jää jäljelle elämästä lopuksi? Vähäeleistä, älykästä, taitavaa ja kaunista – kertakaikkisen nautittavaa kirjallisuutta. Kehuinko riittävästi? En ole onneksi ainoa kehuja, vaan kirja on laajasti lukijoiden ylistämä ja sai ilmestyessään National Book Award -palkinnon. Mikä onni, että se on uudelleen löydetty ja suomennettu näin hienosti.

Augustus maalaa henkilökuvan Rooman keisari Augustuksesta, Gaius Octaviuksesta, joka perii vallan enoltaan Julius Ceasarilta. Aikalaisina myös Kleopatra, Antonius ja Augustuksen tytär Julia ovat tarinassa keskeisesti mukana. Lukija saa tietää Augustuksesta palapelin lailla pieniä väläyksiä eri henkilöiden päiväkirjamerkintöjen, kirjeiden ja asiakirjojen välityksellä. Aivan lopussa kirjailija päästää Augustuksen itsensä ääneen, mutta paljon henkilöstä jää silti arvoitukseksi. Pidin todella kirjan rakenteesta: kirjeromaani toimii ja on yllättävä. 

Tälle teokselle tekisi kunniaa kirjoittaa siitä samalla keveydellä ja kyvyllä kuin alkuperäinen teksti on kirjoitettu, mutta sehän olisi paljon pyydetty, joten annan Williamsin puhua Augustuksen suulla: 

"Kaikista rooleista, joita olen elämäni varrella joutunut esittämään, kiusallisin on ollut juuri tuo kuolevaisen jumalan rooli. Minä olen ihminen ja aivan yhtä hölmö ja heikko kuin useimmat ihmiset; jos minulla on ollut jokin etu muihin nähden, niin se, että olen tiennyt tämän totuuden itsestäni ja siten tiennyt muidenkin heikkoudet, enkä ole ikinä kuvitellut, että minusta itsestäni löytyisi voimaa ja  viisautta kuin olen löytänyt muista. Tämän ymmärtäminen oli yksi valtani avaintekijöistä."

Ja vielä:

"Kohtalonani oli muuttaa maailmaa, minä sanoin edellä. Kenties olisikin pitänyt sanoa, että maailma oli minun runoni, että otin tehtäväkseni järjestää sen osat kokonaisuudeksi ja alistaa tämän ryhmän tuolle ja koristaa se arvollee sopivilla kaunistuksilla. Ja silti, jos minä kerran olen sommitellut runon, se on runo, joka ei säily pitkään oman aikansa yli. "

Olen nyt lukenut nyt kaksi John Williamsin kirjaa ja rakastanut kaikkea hänen kirjoittamaansa, eli jäljelle jää enää mahdollisuus lukea yksi hänen kirjoittamansa lännenromaani Butcher's Crossing. Tämä ei aiheeltaan ehkä kiinnosta aivan yhtä paljon, mutta aion silti lukea sen, koska minun tulee Williamsin tekstiä ja ääntä ikävä. Helmet-haasteeseen liitän tämän kirjan kohtaan #28, olen lukenut vain yhden kirjailijan aikaisemman teoksen.

Mieleen jäi: Keisarin tyttären Julian päiväkirjamerkinnät vankisaarellaan. Mitä uhrauksia hän joutuikaan tekemään!

Matka ajassa: 45 eKr. - 55 jKr.

Matka paikassa: Rooman valtakunta

Kenelle suosittelen: Kaunista kirjallisuutta kaikille

Miten tielleni: Ostin kirjan lahjaksi miehelleni, eli omasta kirjahyllystä  

Hans Fallada: Yksin Berliinissä

Voiko kirjalle, jossa on myös melko tylsiä kohtia ja turhia rönsyjä antaa viisi tähteä? Ilmeisesti minä joudun nyt tekemään tällaisen oudon tähdityksen, sillä saksalaisen kirjailijan Hans Falladan sankaritarina Yksin Berliinissä (1946, suomennos 2015) on omassa luokassaan kaikesta huolimatta. Kirjan alku ja varsinkin loppu ovat huikeaa luettavaa – syvästi inhimillinen, raaka ja realistinen kuvaus ihmisistä, jotka uskalsivat riskeerata aivan kaiken ylivoimaisen vastustajan edessä. Yksinäinen vastarinta jättikoneistoa vastaan on turhaa, mutta silti he häviten kaiken pelastavat oman ihmisyytensä. 

Kirjan loppu kasvaa sellaisiin mittoihin, että henkeä haukkoen piti pitää hetken taukoa ja kysyä: mitä ihmettä minä luenkaan?

Kirja perustuu löyhästi tositapahtumiin, Gestapon teloittaman avioparin Elise ja Otto Hampelin tarinaan. Kirjan vaatimaton Quangelin työläispariskunta menettää poikansa länsirintamalla, ja tämä saa heidät kyseenalaistamaan Hitlerin ja natsijärjestelmän. He päättävät ryhtyä vähäiseen, mutta hengenvaaralliseen vastarintaan. 

Berliini on läsnä vahvasti ja Jablonskikadun asukkaat – natsimieliset ja heitä vastustavat – elävät arkea kirjan sivuilla. 1940-luvun ahdistava ilmapiiri ja natsi-ideologian mädättämä yhteiskunta välittyy hienosti. Ennen kuin yhteiskunta tuhoutuu lopullisesti, sen ihmiset ovat jo vähitelleet kuolleet sisäisesti, raaistuneet ja korruptoituneet, vaikka vielä nauttivatkin natsien heille tuomista eduista. Tällaista yksityiskohtaista arjen- ja ajankuvausta en muista lukeneeni, vaikka aikakauteen palaan yhä uudelleen – välillä haluamattakin. 

Kirjan toinen Gestaposta kertova osa ei oikein sytyttänyt minua. En innostunut poliisi-hamppari -kilpaleikistä tai ketkujen naisjutuista. Tämän osan olisi voinut kevyesti tiivistää. Toivottavasti moni lukija ei jätä kesken kirjaa, sillä loppua kohden kirja paranee huomattavasti.     
Fallada kirjoittaa vimmaisesti, melkein pelottavalla kiihkolla. Kirja syntyi nopeasti – ja se näkyy. Kirjailijan elämä oli yhtä räjähtävää ja rajatonta: kaksintaisteluksi naamioitu itsemurhayritys, kavalluksia, tuomioita, huumeriippuvuutta, mielisairaalaa, murhayritys ja loistavaa kirjoittamista.

Tämän pidempää tekstiä en saa nyt kirjasta aikaiseksi. Loma on vienyt mukanaan ja nettiyhteys ollut huono. Sain kirjan luettua jo muutama päivä sitten ja aloitin saman tien uuden, joten on jo hieman vaikea palata Berliiniin. Yleensä kirjoitan vähän kirjasta ennen kuin aloitan seuraavan. Tästä on tullut tapa. 

On hienoa sijoittaa juuri tämä kirja Helmet-haasteen kohtaan #21, sankaritarina. Sitä tämä todellakin on. 

Mieleen jäi: 

"Hän tajusi silmänräpäyksessä, että Otto oli tällä ensimmäisellä lauseellaan julistanut sodan täksi päiväksi ja ikuisiksi ajoiksi, ja hän ymmärsi myös hämärästi, mitä se merkitsi: siinä sodassa taistelivat toisella puolella he, kaksi köyhää, vähäpätöistä, merkityksetöntä työläistä, joiden suut voitaisiin yhden sanan takia tukkia lopullisesti, ja toisella puolella Führer, puolue, koko se hirvittävä, mahtava ja loistelias koneisto, niin ja sen takana neljä viidesosaa Saksan kansasta. Ja he kaksi yksin täällä, tässä pienessä huoneessa Jablonskikadulla." 

Matka ajassa: 1940 - 1943

Matka paikassa: Berliini, Natsi-Saksa

Kenelle suosittelen: Aikakaudesta kiinnostuneelle

Miten tielleni: Kaksi vuotta sitten hankittu pokkari, joka on jo kiertänyt useammalla ihmisellä ennen minua. Omaa kirjahyllyä pitää todella alkaa lukemaan!