lauantai 26. marraskuuta 2016

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia


Tämä oli vasta toinen lukemani Haruki Murakamin teos, mutta taidan olla mennyttä naista. Kirjailijan novellikokoelma Miehiä ilman naisia (2014, suomennos 2016) on ihastuttava. Murakamin tekstiä lukee kuin kiehtovaa satua. Novellit ovat unenomaisia, välillä surrealistisia ja välillä hyvinkin realistisia. Kaikki kietoutuu vyyhdiksi, jonka haluaa vain painaa sydäntä vasten ja nauttia.

Teoksen seitsemän novellia rakentuvat yhteisen aiheen ympärille: ne kertovat miehistä, jotka ovat menettäneet naisen tai joiden ihastuksen kohde on jäänyt saavuttamatta. Miehet riutuvat, surevat (joskaan eivät usein kovin syvästi), ihmettelevät, yrittävät selvitä, pakenevat, ovat pohjattoman yksinäisiä ja ihmettelevät kohtaloaan. Naiset eivät ole sivussa, vaan usein he kertovat novellien sisässä tarinaa, vaikka päähenkilönä on mies. Tarinoiden sisällä on tarinoita, ja usein niissäkin miehet joutuvat naisen pettämiksi tai jättämiksi.

Kirjan novellit ovat ruumiillisia. Naisten ja miesten kehoja kuvataan yksityiskohtaisesti, puhutaan tuoksuista ja hajuista sekä naisen ja miehen välinen seksi kohoaa tarinoissa keskiöön (löytyy myös käytettyjä alushousuja japanilaiseen tyyliin). Ihmiset lihovat, laihtuvat ja vanhenevat. Ruumis on myös rajoite ja hämmennyksen kohde useissa novelleissa, mutta kuitenkin vähemmän kuin monimutkaiset suhteet ja – auta armias – rakkaus. Joskus henkilö toivoo olevansa jotain aivan muuta: helpompi olisi olla esimerkiksi nahkiainen meren sylissä keskellä levää auringon säteitä tuijotellen ja hitaasti huojuen.

Murakamin novellien naiskuva on mielenkiintoinen: Naiset ovat vahvoja ja itsellisiä. Minulle syntyy vaikutelma kissasta – niin kulunut kuin rinnastus onkin. He jättävät, katoavat, kuolevat, lähtevät selittämättä ja pettävät, mutta mies ei vihaa eikä kanna kaunaa.  Hän ihmettelee kohtaloaan, mutta ottaa sen annettuna.

Novellit eivät ole tarinoita tai ylistyslauluja naisen ja miehen välisestä rakkaudesta ja kumppanuudesta, ne kertovat toisen kohtaamisen hetkellisyydestä ja toisen läheisyyden menettämisestä. Kaikessa on mukana pieni mustan huumorin ripaus ja absurdi sävy. Koen yhteyden myös satujen perinteiseen kerrontaan. Viittaus löytyy ainakin Tuhannen ja yhden yön tarinoihin.

Miksiköhän novelleja tulee luettua niin harvoin, vaikka pidänkin niistä? Ehkä niiden lyhyys ja "pienuus" on syynä. Ne kertovat syvästi ja yllättävät, mutta itse tarina jää pieneksi. Murakamin tarinakokoelma on kuitenkin hyvin tyylikäs, puhdas ja konstailematon kuin japanilainen puutarha tai ruoka. Sen parissa viihtyi äärettömän hyvin, ja siitä jäi hyvä olo.

Mieleen jäi: "Kuvittelin, millaista on olla maailman yksinäisin mies. Sen tiesin jo, millaista on olla maailman toiseksi yksinäisin mies. Mutta maailman yksinäisimmän ja toiseksi yksinäisimmän välillä on syvä kuilu. Tai luulisin, että on. Kuilu on paitsi syvä myös leveä. Niin leveä, että sen pohjalla makaa kasoittain kuolleita lintuja, jotka uupuivat kesken matkan yrittäessään lentää reunalta toiselle." 

Matka ajassa: nykyaika ja lähimenneisyys

Matka paikassa: Japani ja yhdessä novellissa Praha

Kenelle: Ihan kaikille, mutta erityisesti niille, jotka kaipaavat tyylikästä, rauhallista ja silti yllättävää novellia

Miten tielleni: Lukupiiristä eteeni

perjantai 25. marraskuuta 2016

Fantasiaa elämään



Linnanmäki, syksy 2016

Kaipaan uutta, jännittävää, laadukasta, mukaansatempaavaa, aikuisille suunnattua fantasiakirjallisuutta luettavaksi. Onko ehdottaa jotakin sarjaa tai yksittäistä teosta? Fantasia on lapsuuteni ensirakkaus, mutta en ole vuosiin löytänyt genrestä uutta, vaan jumittunut vanhoihin tuttuihin. 

Mielelläni otan vastaan ehdotuksia loputtomaan (kasvavaan) listaan. Nyt juuri meneillään Haruki Murakamin novelleja, ja tänään sain käsiini Elena Ferranten teoksen Loistava ystäväni. 100-kirjaa haasteessa vuorossa takavuosien kirkas tähti Da Vinci -koodi. Luettava ei hetkeksi lopu, mutta mielelläni silti hamstraan lisää.    


Linnanmäki, syksy 2016

tiistai 22. marraskuuta 2016

Joakim Zander: Lähiö



Ruotsalaisen Joakim Zanderin trilleri Lähiö (2016) lupasi hyvää: aihe on ajankohtainen, suomennoksen nimi iski kuin nyrkki ja alkusivut vetivät mukaansa. Tukholman metsälähiössä kytee kapina, nuoret radikalisoituvat Syyriaan eikä betonin keskelle ghettoutunut maahanmuuttajien toinen polvi kykene löytämään rauhaa. Ajattelin, että tässä on kirja, jonka haluan lukea. Viihdettä arkeen, jännä ja samalla ehkä yhteiskuntakriittinen. Tätä siis luvattiin.

Ei toiminut kirja minusta kovin hyvin. Jotenkin puolessavälissä tämä kakku lässähti ihan kunnolla. Menetin mielenkiintoni ja arvasin tarinan ratkaisun. Liian ennalta-arvattavaa ja toisaalta kaukaa haettua. Yhteys Lontooseen ja New Yorkin mainosglamouriin tuntuu myös epäuskottavalta. Minusta Syyria ja Isis olisivat olleet riittävät ainekset mielenkiintoiseen ja jännään trilleriin. Arvasin lopun ja yhteyden näiden eri maailmankolkkien välillä aivan liian aikaisin ja luulen, että suurin osa lukijoista tekee samat päätelmät jo tarinan keskivaiheilla. Loppu kuitenkin – ihme kyllä – piti otteessaan, joten en jättänyt kirjaa kesken.

Kirjan hahmot jäävät melko pinnallisiksi, mutta nuori ja lähiön kyynistämä, mutta veljeään vimmalla etsivä ja suojeleva maahanmuuttajatyttö Yasmine on ihan mielenkiintoinen hahmo. Hänessä on potkua ja jotenkin kiinnyin häneen. Veli Fadi radikalisoituu ja katoaa Syyriaan. Tapahtumia kuvataan myös hänen näkökulmasta, mutta hän jää kaukaisemmaksi. Syyria jää vain hetken kulissiksi, sillä Zander ei kehittele tarinaa tai tapahtumapaikkaa eläväksi. Miksei? Kirjailijan mainitaan asuneen Syyriassa ja Afganistanista, joten omakohtaista tietoa varmasti olisi ollut. Odotin joka tapauksessa enemmän.

Kirjan kolmas päähenkilö, jonka silmin tapahtumia kuvataan, on Lontoossa työskentelevä Klara. Hän on Zanderin edellisen trillerin Uimarin (2015) henkilöitä, mutta viitteitä edelliseen osaan on vain vähän kirjan alkupuolella. Lopussa näitä edellisen osan henkilöitä sitten ropiseekin ihan kunnolla, vaikka mikään jatko-osa Lähiö ei ole. Ei toimi tämäkään. Klara jää aivan ulkopuoliseksi henkilöksi ja tarinan kannalta hieman päälle liimatuksi myös. Miksi tällainen keinotekoinen yhteys edelliseen osaan?

Entä sitten lupailtu yhteiskuntakriittisyys? Jos oikein haluaa etsiä, niin ainakin välittyy ajatus siitä, että todellinen maahanmuuttajan vapauden maa on edelleen Amerikka ja Manhattan, ei lähiöiden Ruotsi. Onni on lähiöstä mahdollisimman kaukana. Lienee totta.

Trillerit ja dekkarit ovat kelpo kirjallisuutta. Luen niitä mielelläni ja uskon yhden kirjallisuuden tärkeimmän tehtävän olevan viihdyttää lukijaa. Valitettavasti Lähiö ei nyt oikein ollut parasta genressään. Stieg Larsson pitää paikkansa eikä David Lagercrantz väisty, vaikka kirjan takakansi näin lupaakin. Adios, minä siirryn nyt parempiin tarinoihin.

Mieleen jäi: "Me odotamme varjoissa Merirosvotorin toisella puolella, vaikka on autiota, vaikka kello on puoli kaksi yöllä. Odotamme, kunnes kuulemme sireenien vihlovan metelin moottoritiellä, odotamme kunnes näemme, kuinka hälytysvalot värjäävät taivaan leikkipuiston yllä siniseksi. Odotamme, kunnes näemme Mehdin löntystävän jäisen laatoituksen poikki Samin kebabin editse, hänen askeleensa tömähtelevät kumeasti talviyössä. Sireenit ovat vaienneet, nyt kuuluu enää, kuinka skidit huutavat ja raakkuvat matkalla kävelysiltaa poispäin." 

Matka ajassa: vuosi 2015

Matka paikassa: Bergort -lähiö lähellä Tukholmaa, New York, Lontoo, Syyria

Kenelle: Ajanvietteeksi keskinkertaista trilleriä kenelle vaan.

Miten tielleni: Kirjastosta ihan randomilla

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Laura Saarikoski ja Saska Saarikoski: Trump, mies kuin Amerikka


"Historia tuntuu menevän eteenpäin niin, että pitkä rauhallinen ajanjakso päättyy yllättäviin kouristuksiin, joita kutsutaan joskus historian hulluiksi vuosiksi. - - Toisen maailmansodan jälkeen luotu maailmanjärjestys on tulossa tiensä päähän ja edessä on suuria muutoksia. Tällaisina hulluina aikoina asiat, joita ennen pidettiin mahdottomina, ovat mahdollisia, elleivät jopa todennäköisiä. Historian hämärässä kaikki joutsenet ovat mustia."

Muutaman päivän päästä maailma huokaisee posket punaisina helpotuksesta tai jatkaa hengityksen pidättämistä. Kuka olisi uskonut vielä hetki sitten? Vai olisihan tämä pitänyt nähdä tänä Brexit-aikana, jolloin populisti kerää pisteet ja äänet kansalta, joka ei enää tiedosta välitä. Riittää, että puhuu oikein ja syyttää valtamediaa.

Saska ja Laura Saarikosken kirja kertoo miehestä nimeltä Donald J. Trump. Newyorkilainen playboy, miljonääri, kiinteistökuningas, missikeisari, mediahahmo, perijä, rääväsuu, narsisti ja nyt myös republikaani puolueen presidenttiehdokas. Ehkä muutaman päivän päästä hän on myös Yhdysvaltojen  demokraattisesti valitsema presidentti. Tämän me tiedämme – tai oletamme – miehestä, jolla ei ole päivääkään poliittista kokemusta, mutta joka lupaa tehdä Amerikasta hienon jälleen.

Saarikoskien teksti on hyytävää luettavaa. Se maalaa kuvan miehestä, jota ei juuri kukaan tunne, mutta jonka kaikki tietävät. Trump lupaa suuria ja puhuu ristiriitaisuuksia. Hän puhuu törkeyksiä, veljeilee Putinin kanssa ja esittää varomattomia kommentteja jopa ydinaseista. Hänen valintansa enteilisi uutta epävarmuuden aikaa. Trump on itse sanonut epävarmuuden olevan hyväksi, sillä se antaa mahdollisuuden luoda täydellisen diilin. Se millaisiin diileihin Trump Amerikan ja koko maailman veisi, on vain arvoitus.

Kirja on nopeasti kirjoitettu, mutta se vie täydellisesti mukanaan. Olen aina pitänyt Trumpia vastenmielisenä, moukkamaisena, joskin viihdyttävänä hahmona. Ajattelin, mahdanko haluta lukea kirjaa tällaisesta henkilöstä. Jotenkin on syntynyt viime viikkoina olo, että olen aliarvioinut Trumpin ja hänen vetovoimansa – ja ennen kaikkea hänen äänestäjänsä. Jokin voima vie häntä eteenpäin. Ja tästä ilmiöstä täytyy lukea.

Tämän takia Saarikosket kokivat tarpeelliseksi kirjoittaa kirjan hirvittävällä vauhdilla aiheesta, joka elää koko ajan.  Omien sanojensa mukaan he pyrkivät kirjoittamaan sujuvan aikalaisraportin, joka nojaa suurimmaksi osaksi toisten tutkimukseen, mutta johon on sisällytetty myös omakohtaista tarkastelua aivan tapahtumien polttopisteestä. Tämä omakohtainen jää melko vähäiseksi, eikä se ole Trumpista mitenkään kovin kattava esitys, mutta kirja on hyvin mielenkiintoinen silti.

Toivon todella, ettei tämä mies voita. Kuitenkin uskallan väittää, että hän on ajan henki ja osa jotain suurempaa maailmanlaajuista ilmiötä. Jos ei vielä hän, niin pian sitten joku muu hänen kaltaisensa jenkkilässä ja varmasti myös muualla. Katsotaan, mihin tämä ja he meidät vievät.

Mieleen jäi: "Trumpin kannattajien kanssa keskustellessa tajuaa, ettei Trump ole suosittu mielipiteistään huolimatta; hän on suosittu niiden takia. Vaikka monet kannattajat tunnustavat, ettei Trump kykene luultavasti toteuttamaan monia lupauksiaan, he pitävät hänen asenteestaan – härskiyden, pidäkkeettömyyden ja voiman tunteesta, joka saa heidätkin tuntemaan itsensä jälleen vahvoiksi. Trump tuntuu olevan monille jonkinlainen isän ja Teräsmiehen yhdistelmä, joka kostaa väärintekijöille ja lyö epäreilun järjestelmän mäsäksi." 

Matka ajassa: juuri nyt, hullu vuosi 2016

Matka paikassa: Yhdysvallat

Kenelle: Jokaiselle joka seuraa aikaansa ja yrittää peilata sitä historiaan sekä ennustaa tulevaa.

Miten tielleni: Hesarin sivuilta digikirjana



tiistai 1. marraskuuta 2016

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä




Amos Ozin yli 600-sivuinen Tarina rakkaudesta ja pimeydestä kertoo kirjailijan oman lapsuuden tarinan 1940-luvun lopun myllerryksissä Jerusalemissa. Amosin lapsuus on kirjojen ja sanojen ympäröimä – tai lähes tuhahduttama. Hänen isänsä puhuu yli kymmentä kieltä, tutkii kirjallisuutta ja sanojen etymologiaa loputtomiin, ja kertoo tästä kaikesta lakkaamatta. Äiti taas on hiljainen kuuntelija, muistojensa vanki, ehkä elämänsä pettämä. Amos on vanhempiensa ainoa, palvottu lapsi, jolta odotetaan suuria. Lukijalle jää vaikutelma, että perheessä on rakkautta, mutta myös paljon puhumattomuutta, jopa pimeyttä. 

Amos Oz on selkeästi hyvin älykäs kirjailija. Hän vie tarinansa läpi ovelasti, yksityiskohtaisesti, kuitenkin pieniä harppauksia ottaen ja uudelleen toistaen. Hän sanoo itsekin, ettei mielistele lukijaa, eikä varo häntä. Hyvä lukija tekee itse tarinansa lukiessaan, ja kirjailija-Amos haluaa, että hänet irrotetaan ainakin jossakin määrin tekstistä, vaikka se omaelämänkerrallinen onkin: 

"Hyvä lukija ei pohdi kirjallisuutta lukiessaan kirjoittajan ja tekstin yhteyttä vaan omaa suhdettaan tekstiin." 

Silti uskon – hyvä lukija tai ei – Amoksen äänen kuuluvan kertojan kautta, ja hänet ehtii oppia tuntemaan pitkän teoksen aikana. Näkökulma on lapsen, vaikka koko ajan aikuinen kertoja kuvailee tapahtumia ja ihmisiä välillä kirkkaiden välillä häilyvien muistojen kautta. 

Kirjassa ei tapahdu suuria, vaikka toisaalta tapahtuukin: Israelin haparoiva ja holokaustin haavoittamien ihmisten perustama valtio syntyy ja Amoksen äiti tekee itsemurhan. Se luo käänteen koko loppuelämään.  Kirja on kuvaus arjesta, sen pienistä yksityiskohdista, ihmisten sanomisista ja tekemisistä. Ohikiitävistä hetkistä, joista muodostuu kokonaisia ajanjaksoja ja ainutkertainen elämä.

Tarina rakkaudesta pimeydestä on tarina kirjoista. Amoksen lapsuus pursuaa niitä, hän kasvaa niiden keskellä, ahmii niitä ja päätyy kirjoittamaan niitä. Se on teos myös lukemisesta ja suhteesta tarinaan:

"Kirja ei laskelmoi, ei esitä tekosyitä tai kysy itseltään, kannattaako tämä ja ansaitsetko sen ja sovitteko te toinen toisellenne, vaan se tulee heti kun pyydät. Kirja ei koskaan petä sinua."

Siirtolaisuus ja juuristaan irrallaan oleminen ovat yhdet keskeiset aiheet kirjassa. Israel on siirtolaisten maa. Eurooppa sylkäisi juutalaiset pois, tuhosi loput ja henkiinjääneet löysivät itsensä takapajuisesta ja aavikoituneesta luvatusta maasta. Uutta halutaan rakentaa niin vahvasti, että lapsellekin päätetään puhua vain maan uutta henkiinherätettyä kieltä, hepreaa. Vanhaa hävetään, eikä muistella. Siionismi aatteena kuolee kirjan sivuilla, vaikka Amoksen tekstistä välittyy rakkaus omaan kansaan ja maahan. Lukemisen arvoinen teos, syvällinen mutta täynnä ironiaa ja huumoria.

Mieleen jäi: "Sen sijaan että olisin lähestynyt tyttöä niin kuin uusi heprealainen nuoriso jaloa arabikansaa, tai niin kuin leijona toisia leijonia, olisin voinut yksinkertaisesti lähestyä häntä niin kuin poika tyttöä. Vai olisiko se ollut mahdotonta?"

Matka ajassa: 1940-luvun loppu enimmäkseen

Matka paikassa: Israel, Jerusalem

Kenelle: Kirjanörteille, sanoja rakastaville  ja elämää rakastaville ihmisille.

Miten tielleni: Kirjastosta