Miika Nousiaisen uusin romaani Juurihoito (2016) rinnastaa juurihoidon ja rakkauden. Aluksi voi tämä tuntua melko erikoiselta, mutta kirjan luettua allegoria alkaa tuntua järkeenkäyvältä – ainakin jossain määrin. Rakkaus kuitenkin on keskiössä: ei romanttinen rakkaus vaan sisarusten sekä lasten ja vanhempien välinen rakkaus. Perusvire on onnellinen, positiivinen ja inhimillinen, eikä kyynisyyttä Nousiaisen romaanista suhteessa rakkauteen löydä. Kun kirjan ensimmäisellä sivulla on lainaus Haddawayltä "What is love?", alkaa lukija odottaa myös nauravansa ääneen lukiessaan.
Juurihoito on mainostoimistossa työskentelevän ja eronneen superisän Pekan ja tämän veljen, sosiaalisesti erittäin lukossa olevan, hammaslääkäri Eskon matka perheensä ja isänsä löytämiseksi. Sisaruksia löytyy aina maailman ääristä: Ruotsin Ronnasta Sari, Thaimaasta Fani ja Australiasta Sunday. Lukijaa viedään matkalle paikasta toiseen melko tiuhaan tahtiin, mutta Nousiaisella selkeästi tavoitteena ollut myös hahmojen sisäinen matka itseensä. Mitä se rakkaus oikein on?
Toinen teema on toisen ja erilaisuuden hyväksyminen. Kuka mahtuu asumaan samaan maahan ja kenet hyväksymme naapuriksi? Tämän pohdintaan käytetään esimerkkeinä Ruotsin lähiöiden jännitteitä ja Austraalian aboriginaalien kohtaloita. Ajankohtaisia (vaikkei kovin yllättäviä) aiheita Persu-Suomessa.
Kirjassa vuorottelee kaksi minäkertojaa. Enemmän puhuu Pekka ja välillä taas Esko. Sisarista ruotsidemokraatti, lähiömutsi Sari on hahmona kehitelty pisimmälle. Lapsia on neljä eri maahanmuuttajamiesten kanssa, mutta silti pitäisi rajat pistää kiinni. Elämä on kohdellut kaltoin ja itsetunto on maassa, mutta sydämessä on silti suurta lämpöä ja rakkautta, kun vähän etsii. Hän on kyllä ihan naseva ja hauska hahmo Nousiaiselta. Sarin suusta tulivat ne repliikit, jotka oikeasti naurattivat. Muut siskot jäävät statisteiksi.
Nousiaisen Juurihoito jatkaa kunniakkaasti, vaikka hieman laimeammin kuin edeltäjänsä Metsäjätti, nykymiehen itsensä löytämisen tietä muuttuvassa maailmassa kuvaavana teoksena. Se ei naurattanut aivan yhtä paljon, eikä ollut yhtä (itse)ironinen tai yhteiskuntakriittinen. Hieman väliteos olo jää väistämättä.
Jälleen kuitenkin yksi teos tähän Pohjoismaissa suosittuun genreen (miksi tätä genreä oikein kutsuisi?). Fredrik Backmanin Mies, joka rakasti järjestystä ja Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ovat samoja miehen tuntojen tulkkeja. Mies puhuu vihdoin tunteistaan, vaikkei se helppoa ole. Veikkaan, että näitä kirjoja tulee vielä paljon lisää.
Mieleen jäi: "Rakkaus ei kovin paljon eroa juurihoidosta. Tarkoitus on tehdä toiselle hyvää. Se on välillä kivuliasta, välillä palkitsevaa, on pakko mennä syvälle itseen ja antaa jotain itsestään."
Matka ajassa: nykyaika
Matka paikassa: Helsinki, Tukholman lähiöt, Etelä-Thaimaa, Australia
Kenelle: Tämä kirja sopii helpoksi ja helposti unohdettavaksi matkalukemiseksi junaan tai lentokoneeseen. Mitään kamalan syvällistä ei kannata odottaa. Ihan ok-fiilis jäi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti