Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Elena Ferranten Napoli-sarja on ollut minulle huikea lukukokemus – voisin jopa sanoa sen kuuluvan kaikesta lukemastani suosikkien joukkoon. Ferranten kerronta tulee lähelle, sillä se on koukuttavaa, intiimiä, raastavaa ja inhimillistä. Ostin kirjan heti syksyllä suomennoksen ilmestyttyä, mutta säästelin ensimmäisten lukujen jälkeen sen lukemista. Halusin viettää aikaa Lenun ja Lilan kanssa mahdollisimman pitkään: sarjan loputtua tuntuu kuin kokonainen maailma olisi loppunut.

Täytyy tunnustaa, että hitaaseen lukemiseen on myös toinen syy. Sarjan neljäs osa Kadonneen lapsen tarina alkaa hieman junnaavasti Elenan ja Ninon suhteen kuvauksella. Nino oli jo edellisessä osassa mielestäni vastenmielinen, joten lukijan on helppo arvata, mihin suuntaan suhde väistämättä kulkee. Kirjaa on kuitenkin mahdoton arvioida erillisenä osana, sillä se on niin kiinteä osa koko tarinaa, ja lopulta se viekin tarinan loppuun huikealla tavalla.

Sarjan viimeisessä osassa naisten elämä on edennyt kypsyyteen ja lopulta vanhuuteen. Elämä on lyhyt ja lopussa joutuu kysymään, mikä onkaan sen tarkoitus. Onko elämällä edes tarkoitus olla jokin syvempi merkitys? Joka tapauksessa vanhuus merkitsee luopumista ja katse kääntyy taaksepäin.

Kirjassa on todella luopumista ja kadottamista. Ihmisiä kuolee ja katoaa jälkiä jättämättä. Napolin kadut eivät heitä kaipaa, vaan ne muuttuvat tunnistamattomiksi. Kirjoitetut tekstit, aatteet ja ideologiat menettävät arvonsa ajan hengen vaihtuessa ja koko Italia muuttuu. Minne katosi lapsi ja lapsuuden ystävä? Minne katosi itse elämä?

Minusta kirjasarjan suurin ansio on naisten välisen ystävyyden syvällinen kuvaus. Lilan ja Lenun ystävyys on jopa hajottavaa, mutta se sitoo heidät yhteen syvemmin kuin mikään muu. Kummatkin naiset ovat epäluotettavia ja pettävät ystävänsä, vaikka silti heidät on nivottu yhteen läpi elämän.

Kadonneen lapsen tarina särkee sydämen. Loppuun asti lukija toivoo ja elää henkilöiden mukana, ja minun on vaikea päästää henkilöistä irti vielä lukemisen loputtuakaan. Kirjasta olisi kiva puhua ja sitä olisi kiva ruotia enemmänkin, ja tämä tekee siitä omalla kohdallani harvinaisen. Upea sarja!

Helmet-haasteeseen pistän kirjan kohtaan #2, kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä.

Jon Krakauer: Erämaan armoilla

Vuonna 1992 Alaskan erämaasta löytyy hylätyn linja-auton ikkunaan teipattu avunpyyntöviesti ja auton sisältä tunnistamaton vainaja, joka on kuollut nälkään. Vainaja paljastuu 24-vuotiaaksi Christopher McCandlessiksi, joka oli viettänyt yksin erämaassa 113 päivää keräillen marjoja ja kasveja sekä metsästellen. Mikä oli saanut nuoren ylempään keskiluokkaan kuuluvan miehen jättämään perheensä ja yltäkylläisyyden? Kuka oli Chris McCandless?

Näihin kysymyksiin paneutuu Jon Krakauerin kuuluisa kirja Erämaan armoilla (1996). Kirja kertoo paitsi Alaskan onnettomasta vaelluksesta myös Chrisin aiemmista matkoista, perheestä, lapsuudesta ja halusta elää mahdollisimman yksinkertaisesti. 

Pidättäytyminen, luopuminen, asketismi ja luonnon ehdoilla eläminen eivät juuri ole tämän ajan kovimpia muotivirtauksia. Vastavirtaan kulkeva, kapinallinen ja epäsovinnainen Chris olisi helppo nostaa jonkinlaiseksi henkisten arvojen sankariksi. Hänen kuolinpaikastaankin on Alaskassa muodostunut nähtävyys.

Toisaalta miehen käytös oli holtitonta, itsekästä, typerää, uhkarohkeaa, välinpitämätöntä. Aiheesta moni on kysynyt, miksi tällaista toimintaa pitäisi romantisoida? Mies oli kaukana luonnon voiman ymmärtämisestä ja maksoi siitä korkeimman hinnan. Eikö ole tuomittavaa toimintaa, että itsekkäistä motiiveista johtuen poika vaarantaa henkensä ja aiheuttaa kuolemallaan vanhemmilleen ja läheisilleen tuskaa? Onko hän sittenkin etuoikeutetun länsimaisen individualismin ruumiillistuma? Ehkäpä. 

McCandless on ristiriitainen ja vaikeasti lokeroitava hahmo, ja siksi hän on niin kiinnostava. Siksi hänestä on kirjoitettu lukuisia artikkeleita, tehty dokumentteja ja elokuva. Siksi minäkin lukuisien muiden mukana vielä luen hänen tarinaansa. Hänen valintansa ovat pöyristyttäviä ja kiusallisen ristiriidassa länsimaisen yhteiskunnan arvojen kanssa. Hän ei edes sovi perusvaeltajan, metsämiehen tai erakon kuvaan. Millainen ihminen lähtee erämaahan mukanaan vain säkillinen riisiä, harvoja työkaluja ja kuitenkin mukaan mahtuu kymmenen kirjaa? Eikä McCandless kuitenkaan ollut mieleltään häiriintynyt tai sairas. 

McCandless eli itselleen ainoaksi oikeaksi tavaksi kokemallaan tyylillä. Hän halusi irrottautua materiasta, suvustaan, koulutuksestaan ja hän kammosi viranomaisia ja yhteiskunnan rajoituksia. Hän halusi elää, kuten hänen esikuvansa – mm. Leo Tolstoi ja Jack London  – kirjoittavat, vaikka he eivät kuitenkaan itse eläneet ihanteidensa mukaisesti, kuten Krakauer useasti kirjassa alleviivaa. Tolstoi ihannoi seksuaalista pidättäytymistä, mutta silti oli usean lapsen isä. London taas kuoli ylipainoisena kaukana askeettisen erämaankävijän roolista.  

Mikään mieltäseisauttava lukunautinto Krakauerin tekstin lukeminen ei ollut. Olen lukenut hänen kirjojaan aiemmin englanniksi ja ajatellut kielen vaikuttavan lukemisen ajoittaiseen tökkimiseen. Nyt kädessä oli oiva suomennos, mutta tunnelmat olivat tismalleen samat. Krakauerin teksti on journalistisen kuivaa ajoittain, ja tuntuu kuin lukisi ylipitkää artikkelia. Krakauer kuitenkin antaa oman äänensä kuulua ajoittain ja kertoo omakohtaisia kokemuksiaan mitään peittelemättä. Hän peilaa omia epäilyjään, tulkintojaan ja kokemuksiaan Chris McCandlessin elämään.

Helmet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #16, kirjassa luetaan kirjaa. Kirjassa ei pelkästään lueta lukuisia kirjoja, vaan niitä eletään todeksi surullisin seurauksin. Täytyy toivoa, että tämä lukija kuitenkin löysi rauhan.

Mieleen jäi: Chris McCandlessistä oli elinaikanaan ilmeisesti helppo pitää, sillä niin moni kertoo ihastuneensa älykkääseen ja herkkään mieheen. Toisaalta tämä kuitenkin pystyi jättämään läheisensä hyvinkin kylmän oloisesti. Erikoinen hahmo.

Matka ajassa: 1992

Matka paikassa: Yhdysvallat

Kenelle: Erityisesti vaelluksia tehneille ja luonnon ystäville

Miten tielleni: Kirjastosta kovin luetunoloinen ja kulunut kirja

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Olin aistivinani, että Selja Ahavan omakohtainen tarina miehensä katoamisesta ja muuttumisesta naiseksi on herättänyt lukijoissa voimakkaitakin mielipiteitä ja tunteita. Ei jättänyt Ennen kuin mieheni katoaa (2017) kylmäksi minuakaan, sillä Anhava kirjoittaa sydäntään auki repivästi ja raastaen. Kirja on naisen tarina – hänen näkökulmansa, kokemuksensa ja maailmansa:

" Tämä on minun tarinani,
nämä ovat minun sanani,
Intia on siellä,
minä kerron teille mikä tämä maailma on!"

Tarinalla on toinen puolensa: se olisi voinut olla onnellinen kertomus oman seksuaali-identiteetin löytämisestä, uudelleen syntymisestä, uskalluksesta ja voimaantumisesta. Sitä tämä kirja ei kuitenkaan ole, vaan se on luopumisen, surun, vihan ja kuoleman kirja. Tiedän, että tämä on aika voimakas tulkinta, mutta mielestäni kaiken tilan vie sydänverille haavoitettu nainen. Rakkaus ja parisuhde, jonka varaan hän on kaiken laskenut, murenevat miehen myötä täysin.

Nainen kaipaa hautajaisia, joihin hänellä ei kuitenkaan ole oikeutta. Kuka muka on kuollut? Ei kukaan, mutta miehestä on jäljellä enää pieniä sirpaleita. Mikään ei ehkä ollut koskaan, kuten hän luuli. Todennäköisesti ei ollut. Kuten kirjan rinnakkaisen tarinan Kolumbus sinnikkäästi luulee löytäneensä Intian, nainen ei halua hyväksyä tätä. Hän hautaa miehen vaatteet puutarhaan.

Minua kirja kosketti, vaikka samalla yksipuolisuudessaan myös ihmetytti ja vähän ärsyttikin. Kai tämänkin naisen tarina on arvokas ja kertomisen arvoinen, vaikkei se ollut helppo luettava. Olisin mieluummin lukenut miehen tarinan. Kolumbus kohtaukset jäävät mielestäni kuitenkin osittain irrallisiksi tarinassa, vaikka rinnastus näiden kahden tason välillä onkin oivaltava. Sen sijaan menetyksen kuvauksessa Anhava osuu niin kohdalle, että jokainen läheisen menettänyt tunnistaa naisen ristiriitaiset tunteet tutuiksi.

Helmet-haasteeseen olisin halunnut laittaa tämän kirjan kohtaan #25 (kirja, jossa kukaan ei kuole), mutta kirjahan oli pelkkää kuolemaa, varsinainen surupuku koko teos, joten ei tätä kirjaa siihen voi sijoittaa. Lisäksi Kolumbus-tarinassakin taitaa jokunen ihminen kuolla. On yllättävän harvassa teokset, joissa ei kuolla, olen tullut huomanneeksi. Sijoitan siis tämän kirjan kohtaan #49, vuoden 2017 uutuuskirja.

Mieleen jäi: Outo, surullinen tarina, josta en löydä sovintoa.

Matka ajassa: nykyaika ja 1400-luvun loppu

Matka paikassa: Amerikka ja Suomi

Kenelle suosittelen: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta Best Seller -laina

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Jussi Valtonen taitaa kuulua lempikirjailijoihini kotimaisen kirjallisuuden parista. He eivät tiedä mitä tekevät tuntui jopa mestarilliselta teokselta, joten pelkäsin ja toisaalta odotin kovasti kirjailijan muiden kirjojen lukemista. 

Siipien kantamat (2007) on hieno, pieni – ainakin järkälemäiseen Finlandia-teokseen verrattuna – kirja, joka on herkkä ja koskettava. Valtonen osaa kirjoittaa ihmisenä olemisesta pienine yksityiskohtineen sellaisella syvyydellä ja realismilla, ettei voi kuin ihailla. Tämä kirja tuntuu sanovan, että rakastaminen on heittäytymistä ja uskaltamista. Samalla se on kuitenkin luopumista ja irtipäästämistä, joka tekee kovin kipeää – ja on silti ihmeen kaunista.

Kirja kertoo lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan Juhanin elämästä ja rakkaudesta nuoreen abiturienttityttöön Marianneen. Kaikki Juhanissa vastustaa rakastumista ja suhteeseen heittäytymistä: järki ja tunnekin tuomitsevat sen vääräksi. Juhanin elämässä on ollut paljon luopumista ja kuolemaa. Tragedia ajoi eroon vaimosta ja nyt myös koira kuolee. Mariannesta luopuminen on tyytymistä yksinäiseen elämään. Juhani on kaiken keskiössä kokijana, kun taas Marianne jää mielestäni melko kaukaiseksi muutamaa pientä kohtausta lukuun ottamatta, joissa avataan hänen elämänsä tragedioita.

Kirja on sävyltään yllättävän synkkä. Kirja kuvaa myös vakavaa sairastumista ja kuolemaan valmistautumista, ja vaikka kuvaus on kaunista, se ei ole helppoa luettavaa. Välillä jopa mietin, onko tämä nyt hieman turhankin "synkissä vesissä lillumista". Kirjasta puuttuu myös He eivät tiedä mitä tekevät -teoksen hienovarainen huumori keventämässä rankkoja aiheita. Se sisältää kuitenkin samanlaista yksinäisyyden kuvausta kuin myöhempi suurteos, ja luulenkin, että tämä on kirjailijan hieman hiljaisempi ja hajanaisempi alkusoitto sen seuraajalle. Lukemisen arvoinen tämäkin ehdottomasti. 

Helmet-haasteeseen tämä teos menee kohtaan #43, kirja, jonka lukemista olen suunnitellut jo pidempään. Onneksi sain vihdoin tartuttua tähän, sillä sen lukeminen tuntui palkitsevalta juuri nyt. Valtosen teksti palautti lukemisen iloa, sillä olen ollut jumissa Kjell Westön uutuuden kanssa. Siitä lisää myöhemmin. 

Mieleen jäi: Koiran kuoleman sydäntäsärkevä kuvaus. 

Matka ajassa: 2000-luku

Matka paikassa: Suomi

Kenelle suosittelen: Valtosen kerronta on hienoa, joten suosittelen kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta sähköisenä äänikirjana