Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Tämä oli vasta toinen lukemani Haruki Murakamin teos, mutta taidan olla mennyttä naista. Kirjailijan novellikokoelma Miehiä ilman naisia (2014, suomennos 2016) on ihastuttava. Murakamin tekstiä lukee kuin kiehtovaa satua. Novellit ovat unenomaisia, välillä surrealistisia ja välillä hyvinkin realistisia. Kaikki kietoutuu vyyhdiksi, jonka haluaa vain painaa sydäntä vasten ja nauttia.

Teoksen seitsemän novellia rakentuvat yhteisen aiheen ympärille: ne kertovat miehistä, jotka ovat menettäneet naisen tai joiden ihastuksen kohde on jäänyt saavuttamatta. Miehet riutuvat, surevat (joskaan eivät usein kovin syvästi), ihmettelevät, yrittävät selvitä, pakenevat, ovat pohjattoman yksinäisiä ja ihmettelevät kohtaloaan. Naiset eivät ole sivussa, vaan usein he kertovat novellien sisässä tarinaa, vaikka päähenkilönä on mies. Tarinoiden sisällä on tarinoita, ja usein niissäkin miehet joutuvat naisen pettämiksi tai jättämiksi.

Kirjan novellit ovat ruumiillisia. Naisten ja miesten kehoja kuvataan yksityiskohtaisesti, puhutaan tuoksuista ja hajuista sekä naisen ja miehen välinen seksi kohoaa tarinoissa keskiöön (löytyy myös käytettyjä alushousuja japanilaiseen tyyliin). Ihmiset lihovat, laihtuvat ja vanhenevat. Ruumis on myös rajoite ja hämmennyksen kohde useissa novelleissa, mutta kuitenkin vähemmän kuin monimutkaiset suhteet ja – auta armias – rakkaus. Joskus henkilö toivoo olevansa jotain aivan muuta: helpompi olisi olla esimerkiksi nahkiainen meren sylissä keskellä levää auringon säteitä tuijotellen ja hitaasti huojuen.

Murakamin novellien naiskuva on mielenkiintoinen: Naiset ovat vahvoja ja itsellisiä. Minulle syntyy vaikutelma kissasta – niin kulunut kuin rinnastus onkin. He jättävät, katoavat, kuolevat, lähtevät selittämättä ja pettävät, mutta mies ei vihaa eikä kanna kaunaa.  Hän ihmettelee kohtaloaan, mutta ottaa sen annettuna.

Novellit eivät ole tarinoita tai ylistyslauluja naisen ja miehen välisestä rakkaudesta ja kumppanuudesta, ne kertovat toisen kohtaamisen hetkellisyydestä ja toisen läheisyyden menettämisestä. Kaikessa on mukana pieni mustan huumorin ripaus ja absurdi sävy. Koen yhteyden myös satujen perinteiseen kerrontaan. Viittaus löytyy ainakin Tuhannen ja yhden yön tarinoihin.

Miksiköhän novelleja tulee luettua niin harvoin, vaikka pidänkin niistä? Ehkä niiden lyhyys ja "pienuus" on syynä. Ne kertovat syvästi ja yllättävät, mutta itse tarina jää pieneksi. Murakamin tarinakokoelma on kuitenkin hyvin tyylikäs, puhdas ja konstailematon kuin japanilainen puutarha tai ruoka. Sen parissa viihtyi äärettömän hyvin, ja siitä jäi hyvä olo.

Mieleen jäi: "Kuvittelin, millaista on olla maailman yksinäisin mies. Sen tiesin jo, millaista on olla maailman toiseksi yksinäisin mies. Mutta maailman yksinäisimmän ja toiseksi yksinäisimmän välillä on syvä kuilu. Tai luulisin, että on. Kuilu on paitsi syvä myös leveä. Niin leveä, että sen pohjalla makaa kasoittain kuolleita lintuja, jotka uupuivat kesken matkan yrittäessään lentää reunalta toiselle." 

Matka ajassa: nykyaika ja lähimenneisyys

Matka paikassa: Japani ja yhdessä novellissa Praha

Kenelle: Ihan kaikille, mutta erityisesti niille, jotka kaipaavat tyylikästä, rauhallista ja silti yllättävää novellia

Miten tielleni: Lukupiiristä eteeni