sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki




Juha Itkosen omaan elämään pohjautuva Ihmettä kaikki (2018) kertoo perheen kolmannen lapsen odotuksesta ja raskaudessa tapahtuvasta traagisesta käänteestä. Raskausviikolla 17 vaimo yllättäen herää lapsivedenmenoon. Huoli on valtava ja uutiset tutkimuksista musertavat. Ilman lapsivettä sikiön keuhkot eivät voi kehittyä. Pariskunta jää yksin eettisten valintojensa kanssa. Seuraa ahdistava ja loputtomalta tuntuva tapahtumasarja suomalaisen terveydenhuollon rattaissa ja pohdintaa, miten perhe ja parisuhde selviävät, olivat valinnat sitten mitä vain. 

Kirjassa on paljon hätähuutoa ja pohdintaa elämän perimmäisistä kysymyksistä. Onko Jumalaa (tässä kirjassa kristinuskon Jumalaa etsitään epätoivoisesti, vaan ei aivan löydetä kuitenkaan)? Miten pieni ihminen on, kun hänet arvaamattomasti heitetään pois arjen raiteilta ja pakotetaan yhtäkkiä päättämään elämästä ja kuolemasta. 

Itkonen tuntuu tyytyvän valmiiden vastausten sijaan vain toteamaan kirjan nimen mukaisesti kaiken olevan ihmettä, jonka ihminen voi ottaa vain vastaan lahjana tai kohtalona. Terve lapsi on täysin ansaitsematon lahja. On täysin absurdia olettaa, että tämä onni osuisi kohdalle, mutta niin ihminen vain arjessaan olettaa, ja näin täytyykin olla. Ihmisen jokainen henkäys voi olla viimeinen, muttei sitä kuulu tiedostaa. Kuitenkin joskus tähän joutuu pysähtymään syntymää ja kuolemaa seuratessa. Ihmettä todella kaikki. 

Kirja kunnioittaa elämää ja kaikkia valintoja. Jokaisen kiihkoilijan tulisi lukea se. Miten kipeiden valintojen eteen ihmiset joutuvatkaan, ja miten kenelläkään on oikeutta ohjeistaa, miten tulee tehdä ja miten ei ja pahimmassa tapauksessa vielä syyllistää? 

Kirja on mielestäni äärettömän kaunis, mutta samalla raskas luettava kuitenkin. Itkin moneen otteeseen ja tuntui pakahduttavalta lukea perheen tarinaa. Kirjan raskaan ensimmäisen osan jälkeen lukija saa seurata, mitä perheelle seuraavaksi tapahtuu, kun vaimo pian alkaa uudelleen odottaa kaksosia. Lapset syntyvät keskosina ja näiden selviytymistaistelu on raastava sekin. 

Itkonen kuvaa tapahtumia perheen isän näkökulmasta. Henkilö tulee lähelle syvästi inhimillisenä, samalla heikkona ja kuitenkin vahvana isänä ja aviomiehenä. Perhe on elämän keskiö ja parisuhde sen sydän tässä kirjassa. Kaunis kuvaus arjesta myös!

Aina kun luen autofiktiota, jään miettimään, paljonko tapahtumat oikeasti seuraavat oman elämän todellisia tapahtumia. Miten kirjailija pystyy avaamaan oven apposen selälleen lukijalle tunteisiinsa ja läheistensä elämään? Tämä kirja erityisesti on hyvin avointa tunteiden ja tapahtumien kerrontaa sekä parisuhteesta että perheestä. Suomi on pieni paikka, ja Helsinki vielä pienempi, ja jään miettimään, millaista on kertoa kaikki kaikille. Tämä siis, jos kerrotaan. Itkonen on vaihtanut läheistensä nimet, mutta jotenkin tuntuu vaikealta ajatella, että hän näin dramaattisia vaiheita koettuaan ryhtyisi sepittämään muuta kirjaansa. Samanlaisia lukemiani kotimaisia romaaneja ovat olleet Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen ja Loppuunkäsitelty, jotka koskettivat ja jäivät elämään mieleeni pysyvästi – kuten varmasti myös tämä kirja.

lauantai 1. joulukuuta 2018

Runoja ihmetykseksi ja pettymykseksi


Marraskuu oli julma ja pimeä tänäkin vuonna, ja olenkin siirtynyt jo lohtukirjallisuuteen, mutta vielä tänne blogiin puran jonoa lokakuussa(!) lukemastani. Tällä kertaa liitän yhteen kaksi runokokoelmaa: Aila Meriluodon Lasimaalauksen ja Anna Ahmatovan massiivisen tuotannon suomennoskokoelman Olen äänenne. Saavat luvan nyt olla rinnakkain, vaikkei se tee oikeutta kummallekaan teokselle. 




Aila Meriluoto: Lasimaalaus

Meriluodon Lasimaalaus on yksi suomalaisen modernin lyriikan perusteoksista, mutta silti se ei avautunut minulle ollenkaan - tai no, oli kokoelman loppupuolella muutama mielenjäävä naisaiheinen runo. Petyin siis. 

En jaksa runoissa etsiä loputtoman tarkasti piilotettuja merkityksiä, vaan etsin niistä enemmän tunnelmaa ja toki nautintoa sanojen keskellä. Meriluodon klassikko näyttäytyi enemmänkin taitavana sanahelinänä, sillä se ei koskettanut vaan jätti viileän olon, kuten usein tyhjissä kirkoissa kauniiden lasimaalausten alla. Ei makuuni, mutta toki tunnustan runojen paikan suomalaisessa kaanonissa, ja toki tunnen pientä tyydytystä siitä, että sain tämänkin aukon sivistyksessä umpeen.

Helmet-haasteeseen tämän teoksen laitan kohtaan #2, kotimainen runokirja



Anna Ahmatova: Olen äänenne - kootut runot 1904 - 1966

Oi, Anna! Olet ääneni todella! Olen rakastanut Anna Ahmatovan ajattomia ja ylimaalisen kauniita runoja aina siitä hetkestä, kun niihin teininä ensi kertaa törmäsin. Kiitos Sinnemäen ja Ultra Bran, että tutustuin heidän sanoitustensa ja laulujensa kautta Ahmatovan runoihin. 

Millainen nautinto onkaan lukea suomeksi kattava kokoelma koko elämäntyöstä! Anneli Heliö on suomennoksellaan (2016) tehnyt varsinaisen kulttuuriteon myös suomen kielelle. 

Ahmatova on venäläisen kirjallisuuden yksi kauneimmista lahjoista maailmalle. Runot eivät pelkästään ole kauniita, vaan ne ovat voimakkaita, eläviä ja täynnä tunnetta. Ahmatova kertoo ihmisen rakkaudesta, rakkauden kuolemasta, pettymyksestä, erosta, kuolemasta, ihmeellisestä Pietarista, rakkaudesta kaupunkiin ja sen ihmisiin. Ihmisenä olemisen riemu ja tuska - elämä itse - on hänen runojensa sielu. Ahmatova tiesi itsekin jo varhain, että hän tulee jäämään historiaan aikansa äänenä, ja sitä hän todella on.

Kokoelma on valtava järkäle (840 sivua), joka kannattaa ehkä lukea osissa tai kaikista mieluiten ostaa omaan kirjahyllyyn. Kirjan lopussa on myös taiteilijaelämänkerta, jota en lukenut loppuun asti. 
Itse asiassa jätin hieman tahallani myös runoilijan pitkän elämän viimeiset runot lukematta. Tuntui, että en kyennyt enää tällaisen valtavan kokoelman lukemisen keskellä keskittymään yksittäisiin runoihin. Joten palaan tähän kokoelmaan uudelleen rauhassa ja viipyen. 

Tämän vuoden Helmet-haasteen kirjoista tämä runokokoelma tulee jäämään mieleen yhtenä ehdottomista kohokohdista. Se on kirjallisuutena aivan omaa luokkaansa ja palkitsee lukijansa ylenpalttisesti. Haasteeseen siis tämä helmi kohtaan #37, kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.