Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Joulun toinen paketti oli Finlandia-voittaja 2016, kuten varmaan niin monella muullakin. En itse aio tästä kirjasta sanoa mitään, vaan siirrän kapulan vierailevalle tähdelle, miehelleni. Sana on siis hänen. Hän on ylpeä helsinkiläinen, joten nauttikaa analyysistä!

"Heh, kiitos, Mila. Helsinki tosiaan on toinen suuri rakkauteni heti sinun jälkeesi. Meri, silokalliot, arkkitehtuuri; Espa kesän ensimmäisenä lämpimänä päivänä; uudet kaupunginosat, joissa Helsingin perusta, harmaa ja ikiaikainen peruskallio, on räjäytetty palasiksi tornitalojen ja uusien helsinkiläisten tieltä; Senaatintori, jonka kruunana loistaa kauas merelle Tuomiokirkko, Itämeren tyttären ylpeyden aihe.

Helsinki ei olisi Helsinki ilman Tuomiokirkkoa. Se ei ole (ainakaan vielä) ikoninen rakennus, mutta se on Helsingin maamerkki, turistikohde numero yksi. Se on myös yksi suosikkirakennuksistani Helsingissä, ja siitä on tullut entistä rakkaampi poikani kuoroharrastuksen kautta. Se toimii upeasti niin konserttipaikkana kuin seurakuntansa pyhäkkönä, siellä kohtaavat edelleen maallinen ja taivaallinen valta - ainakin pari kertaa vuodessa. Se kertoo Helsingin historian, ei, oikeastaan se liittää meidät juutalais-kristilliseen perinteeseen, uskonpuhdistuksen, valistukseen, kansallisromantiikkaan, demokaratiaan, nationalismiin, se liittää meidän Eurooppaan. Lyhyesti: Senaatintori Tuomiokirkkoineen tekee Suomesta länsimaan. Se ei ole vain helsinkiläisten tai suomalaisten historiaa. Se on osa läntisen Euroopan historiaa.

Helsingin "pääarkkitehdin", saksalais-helsinkiläisen Carl Ludvig Engelin elämä on osa tätä yhteistä historiaa, eurooppalaista tarinaa. Kun juuri nyt ympäri Eurooppaa ollaan rakentamassa aitoja ja sulkemassa rajoja, niin meidän on hyvä muistuttaa itseämme ja toisiamme siitä, että historiamme on yhteinen. Tuomiokirkko käy siitä hyvänä esimerkkinä: suomalaisten kirkko, jonka suunnitteli saksalainen ja rakennutti venäläinen. 

Jukka Viikilän Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista kertoo fiktiivisten päiväkirjamerkintöjen kautta Engelin elämän (1816-1840) Helsingissä, ja tulee samalla kertoneeksi myös tarinan Helsingistä, pienestä syrjäisestä tuulenpieksemästä kaupungista, josta Tsaarin mahtikäskyllä päätettiin tehdä suurruhtinaskunnan pääkaupunki. 

Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta. Sen verran uskon uudelleenrakentamisen vievän ja sen verran on kirjattu sopimukseen. Lupausta ei ole vaikea pitää, sillä tämä on luotaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt.

Helsingistä tuli kuitenkin Engelille elämäntyö, joka jatkui vielä pitkään hänen kuolemansa jälkeen. Yksi hänen päätöistään, Tuomiokirkko, Suurkirkko, ei ehtinyt valmistua hänen elinaikanaan, eikä myöskään aivan sellaisena kuin Engel oli sen suunnitellut.

Uskoisinko jos joku väittäisi, että maailma ja sen kaupunki Helsinki olisi olemassa vielä sadan tai kahdensadan vuoden päästä, kun minua ei ole ja kun vaimoni kuolemasta on tullut vain osa elämäntarinaani, jota kerrottaessa, jos sen joku sattuu vielä muistamaan, tuskin edes vakavoidutaan.

Viikilän kirja on mukavaa luettavaa, kieli on kaunista, runollista (voiko runoilijalta toisaalta muuta odottaakaan?). Helsinki on vahvasti läsnä: merituulessa, pitkässä ja pimeässä talvessa, tutuissa paikoissa. Ja se oli minusta kirjassa parasta. Minun kaupunkini. Sen tarina. Osa minua?

Ei kirjasta kuitenkaan klassikoksi ole, enkä tiedä, pystyvätkö muut kuin helsinkiläiset syttymään siitä. Tai jos pystyvät, niin olisi mielenkiintoista kuulla, mikä kirjassa ulkopaikkakuntalaista viehättää. Minusta kirja on Kjell Westö -tyyppisesti rakkaudentunnustus Helsingille, sen ihmisille, paikoille ja tarinoille. 

Kirja on kuitenkin lukemisen arvoinen, erityisesti siksi, että Suomi ja Eurooppa tarvitsevat tarinoita, jotka vahvistavat yhteistä, eurooppalaista identiteettiä (mutta myös siksi, että sen lukee puolessatoista tunnissa). Meillä on juuret, ja niistä on syytä pitää kiinni.