Amos Ozin yli 600-sivuinen Tarina rakkaudesta ja pimeydestä kertoo kirjailijan oman lapsuuden tarinan 1940-luvun lopun myllerryksissä Jerusalemissa. Amosin lapsuus on kirjojen ja sanojen ympäröimä – tai lähes tuhahduttama. Hänen isänsä puhuu yli kymmentä kieltä, tutkii kirjallisuutta ja sanojen etymologiaa loputtomiin, ja kertoo tästä kaikesta lakkaamatta. Äiti taas on hiljainen kuuntelija, muistojensa vanki, ehkä elämänsä pettämä. Amos on vanhempiensa ainoa, palvottu lapsi, jolta odotetaan suuria. Lukijalle jää vaikutelma, että perheessä on rakkautta, mutta myös paljon puhumattomuutta, jopa pimeyttä.
Amos Oz on selkeästi hyvin älykäs kirjailija. Hän vie tarinansa läpi ovelasti, yksityiskohtaisesti, kuitenkin pieniä harppauksia ottaen ja uudelleen toistaen. Hän sanoo itsekin, ettei mielistele lukijaa, eikä varo häntä. Hyvä lukija tekee itse tarinansa lukiessaan, ja kirjailija-Amos haluaa, että hänet irrotetaan ainakin jossakin määrin tekstistä, vaikka se omaelämänkerrallinen onkin:
"Hyvä lukija ei pohdi kirjallisuutta lukiessaan kirjoittajan ja tekstin yhteyttä vaan omaa suhdettaan tekstiin."
Silti uskon – hyvä lukija tai ei – Amoksen äänen kuuluvan kertojan kautta, ja hänet ehtii oppia tuntemaan pitkän teoksen aikana. Näkökulma on lapsen, vaikka koko ajan aikuinen kertoja kuvailee tapahtumia ja ihmisiä välillä kirkkaiden välillä häilyvien muistojen kautta.
Kirjassa ei tapahdu suuria, vaikka toisaalta tapahtuukin: Israelin haparoiva ja holokaustin haavoittamien ihmisten perustama valtio syntyy ja Amoksen äiti tekee itsemurhan. Se luo käänteen koko loppuelämään. Kirja on kuvaus arjesta, sen pienistä yksityiskohdista, ihmisten sanomisista ja tekemisistä. Ohikiitävistä hetkistä, joista muodostuu kokonaisia ajanjaksoja ja ainutkertainen elämä.
Tarina rakkaudesta pimeydestä on tarina kirjoista. Amoksen lapsuus pursuaa niitä, hän kasvaa niiden keskellä, ahmii niitä ja päätyy kirjoittamaan niitä. Se on teos myös lukemisesta ja suhteesta tarinaan:
"Kirja ei laskelmoi, ei esitä tekosyitä tai kysy itseltään, kannattaako tämä ja ansaitsetko sen ja sovitteko te toinen toisellenne, vaan se tulee heti kun pyydät. Kirja ei koskaan petä sinua."
Siirtolaisuus ja juuristaan irrallaan oleminen ovat yhdet keskeiset aiheet kirjassa. Israel on siirtolaisten maa. Eurooppa sylkäisi juutalaiset pois, tuhosi loput ja henkiinjääneet löysivät itsensä takapajuisesta ja aavikoituneesta luvatusta maasta. Uutta halutaan rakentaa niin vahvasti, että lapsellekin päätetään puhua vain maan uutta henkiinherätettyä kieltä, hepreaa. Vanhaa hävetään, eikä muistella. Siionismi aatteena kuolee kirjan sivuilla, vaikka Amoksen tekstistä välittyy rakkaus omaan kansaan ja maahan. Lukemisen arvoinen teos, syvällinen mutta täynnä ironiaa ja huumoria.
Mieleen jäi: "Sen sijaan että olisin lähestynyt tyttöä niin kuin uusi heprealainen nuoriso jaloa arabikansaa, tai niin kuin leijona toisia leijonia, olisin voinut yksinkertaisesti lähestyä häntä niin kuin poika tyttöä. Vai olisiko se ollut mahdotonta?"
Matka ajassa: 1940-luvun loppu enimmäkseen
Matka paikassa: Israel, Jerusalem
Kenelle: Kirjanörteille, sanoja rakastaville ja elämää rakastaville ihmisille.
Miten tielleni: Kirjastosta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti