Vakavamielinen ja kantaaottava tilastollinen katsaus vuonna 2016 luettuihin

Vuosi 2016 oli hyvä lukuvuosi minulle, vaikka vain harvat (liian harvat tänäkin vuonna) ja valitut teokset (yhteensä 42) pääsivät Milan luettaviksi ja arvioivan silmän alle.

Jaan lukijan subjektiivisella oikeudella palkinnot vuonna 2016 lukemilleen teoksille seuraavasti:

Klassikkosarjan voittaja: Harper Leen klassikko Kuin surmaisi satakielen menee kyllä ohi kaiken lukemani. Se kertoo siitä, mikä on oikein. Se sai minut itkemään.

Uutuuksista ylitse muiden: Minna Rytisalon Lempi on hieno, oivaltava, älykäs ja kaunis. Lapin maisema kruunaa kaiken.

Yllättäjä: Elena Ferranten Loistava ystäväni oli kyllä kaikkialla kehuttu ja ylistetty, mutta en odottanut siltä mitään. Se yllätti minut, enkä malta odottaa sarjan myöhempien osien suomennoksia.

Pettymys: Doerrin Kaikki se valo jota emme näe jätti lähes trauman. Odotin niin paljon enemmän.

Jumittaja: Saatana saapuu Moskovaan ihan helvetillisen hitaasti. Silti hyvä kirja.

Olisin voinut jättää lukematta: Joakim Zanderin Lähiö. Ei lisättävää.

Jäi kesken: Dan Brownin Da Vinci -koodi. Haaste toi eteeni tarinaltaan todella tutun takavuosien tähden. Kieli on jotenkin latteaa, eikä tarina vetänyt mukaansa. Kesken vieläkin – ehkä pysyvästi.

Feminiinisin: Vahva tyttöjen elämää kuvaava Elena Ferranten tytöistä kertova Loistava ystäväni saa tämänkin pystin.

Maskuliinisin: Ryan Gattisin Vihan kadut on villi ja väkivaltainen. Pysyn maskuliinesen perinteisessä määritelmässä tänä vuonna.

Aikansa kuvaaja: Saarikosket iskivät rautaa, kun se oli kuumimmillaan, ja tutustuttivat minut mieheen nimeltä Donald Trump.

Aikaansa edellä: Klassikko Humiseva harju ehdottomasti. Käsittämätöntä voimaa täynnä tämäkin teos.

Kielellinen nero: Erityismaininnan tässä kategoriassa saa Akvarelleja Engelin kaupungissa. Pidän myös Sofi Oksasen tavasta taivuttaa suomen kieltä proosaansa. Kun kyyhkyset katosivat jää kuitenkin toiselle sijalle yksinoikeutetun mestarin kynänjäljen takia. Voitto kuuluu Väinö Linnan Tuntemattomalle sotilaalle.

Riski: Fantasiasarjakuvasarja, jonka kolmanteen osaan olen jo päässyt: Fables! Riski joka kannatti ottaa.

Ihana pidellä: Sofi Oksasen Norma oli kädessä poikkeuksellisen ihana pidellä ja sen kannessa on pienia mukavia kaiverruksia, joihin sormet eksyivät.

Ken on heistä kaikkein kaunein: Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on harvinaisen hyvinmuodostunut ja puhdaspiirteinen, kuin veistos.

Sai itkemään: Fredrik Backmanin Mies joka rakasti järjestystä 

Sai nauramaan: Kaikessa kauheudessaan Marjane Satrapin Persepolis on äärettömän hauska teos.

Sai haukottelemaan: Umberto Econ loputon Ruusun nimi ja uskonnolliset koulukunnat filosofioineen ja oppiriitoineen. Huokaus.

Sai aivot narikkaan: Zombeja siellä ja täällä, nurkan takana ja ihan nenän edessä. Kaikki tämä dokumentoituna eloonjääneiden kertoman perusteella. Maailma ei ole enää entisensä. World War Z.

Suomalaisin: Väinö Linnan Tuntematon sotilas

Ekovaikuttaja: Kun kuulee uutisia, että joulua vietetään 20 astetta lämpimämmässä säässä Pohjoisnavalla, alkaa kylmätä ihan oikeasti. Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa on pelottava teos, joka saa myös miettimään omaa käyttäytymistään.

Villein ja oudoin: Tästä ei saa oikein kiinni mitenkään ja silti täytyy ihailla: Deborah Levyn Uiden kotiin, palkinto on sinun!

Surullisin: Rywka Lipszycin Ghettopäiväkirja kertoo satoja vuosia vanhan yhteisön viimeisistä hetkistä. Hyvin surullista luettavaa.

Pelottavin: Thomas Harrisin Uhrilampaat oli kyllä pelottavinta tänä vuonna.

Suurin roisto: Paha ei saa aina palkkaansa ja sen osoitti hyvin minulle Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat. Edgar puistattaa vieläkin.

Suosituin: Markus Torkebyn omaelämänkerta Juoksijan sydän on kiinnostanut blogini vähäisiä lukijoita ylivoimaisesti eniten. Juoksijat googlanneet luultavasti sydäntä ja päätyneet sivulleni. No, hyvä kirjahan tämä on.

Tässä siis voittajat! Vuosi 2017 – täältä tullaan!