Kate Atkinson vei minut pitoihin – aina loistokkaista alkuruuista runsaisiin, loputtomilta tuntuviin, jälkiruokiin asti. Kerronta on rönsyilevää, leikkisää ja koskettavaa, kuten täydellisessä kirjassa kuuluukin.
Hävityksen jumala (2015, suomennos 2016) kertoo englantilaisessa maalaisidyllissä kasvaneen Teddyn tarinan toisen maailmansodan aikaisena lentäjänä. Hän näkee ilmasta pommittamansa Saksan tuhon kaukaa ilmasta. Tuhoa kylvävien lentäjien kohtalo on myös kova: oli todennäköisempää kuolla, kuin saavuttaa sodanjälkeinen elämä. Teddy ei kyseenalaista työtään, mutta selvää on, että ihmiskunnan syntiinlankeemus on sota, ja ihmisen rooli on siinä olla hävityksen jumala (vai hänen palvelijansa?).
Kirja ei ole omistettu täysin sodalle, vaan ison osan sivuista saavat Teddyn lapset ja lastenlapset. Kirja kulkeekin rikotussa järjestyksessä sodaa edeltävältä ajalta aina pitkälti 2010-luvulle. Sodittiinko turhaan, sillä maailma ei muutu paremmaksi (tai ainakaan järkevämmäksi) sodan jälkeen. Kiperin hahmo on Teddyn hukassa oleva itsekeskeinen kirjailijatytär, Viola. Ihmiset eivät tunnu kasvavan aikuiseksi enää, sillä Viola on tarvitseva vielä kuusikymppisenäkin. Teddy sen sijaan on yksi miellyttävimmistä koskaan tapaamistani fiktiivisistä hahmoista.
Atkinsonin kirjoittamat hahmot piirtyvät niin selvinä ja teräväreunaisina, että he jäävät kummittelemaan lukijan mieleen. Kirja on sisarromaani aiemmin ilmestyneelle Elämä elämältä (2014), jonka päähenkilönä on Teddyn sisar Ursula. En ole vielä lukenut kirjaa, mutta nyt tapaamani hahmot ja loistokas kerronta vaativat niin tekemään.
Teddy osaa lentää, vaikka tuo lentäminen kirjassa onkin usein pelottavaa ja hävittävää. Lentäminen on kuitenkin taito, joka olisi hieno oppia (jos uskaltaisi vaan). Helmet-haasteen kohta #29 siis suoritettu!
Viime aikoina olen tuntunut kehuvan jokaista lukemaani kirjaa, mutta minkäs teet: kaikki lukemani on toistaiseksi ollut hyvää ja yllättävän nautittavaa. Pitää nauttia niin kauan kuin tätä iloa kestää. Lukulistalla on nimittäin melko haastaviksi ennakolta tuomitsemiani klassikoita. Kiitos siis ruuasta, Kate Atkinson: se oli taivaallisen hyvää!
Mieleen jäi: Itsekeskeinen ja todella ärsyttävä (mutta silti helposti samaistuttava ja inhimillinen) Teddyn tytär Viola
Matka ajassa: 1920-luvulta vuoteen 2012
Matka paikassa: Iso-Britannia
Kenelle suosittelen: Kaikille
Miten tielleni: Kirjastosta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti