Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

Tammikuu lähenee loppuaan, ja on aika katsastaa, millainen vuoden ensimmäinen lukukuukausi on ollut. Sain luettua viisi kirjaa, joista kaksi luin ja kolme kuuntelin. Meneillään on yli kuudensadan sivun järkäle, joka on vienyt (ja vie edelleen) aikani muuten, joten olen melko tyytyväinen ainakin luettujen kirjojen määrään. 

Lukukuukautena tammikuu on ollut vaihteleva. Mukana on ollut ihanan, edellisessä postauksessa kehumani, Rebekan, lisäksi myös yksi aivan täydellinen pohjanoteeraus, josta enemmän alla. Pientä lukujumia on ollut havaittavissa myös. Olen poukkoillut kirjasta toiseen ja on ollut vaikeuksia keskittyä lukemaani. No, täytyy toivoa, että tämä jää vain lyhyeksi vaiheeksi. 

Jokainen lukemistani kirjoista  ansaitsee oman postauksen, joten yritän ainakin lyhyesti niitä käsitellä täällä. Tavoitteenani on, että ensi kuussa kirjoitan jokaisesta lukemastani teoksesta tänne - eikä niitä niin hirveästi edes ole, joten ei tämä ole ollenkaan mahdoton tavoite. 

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen (2020) 

*

Toimittaja Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteos Paperilla toinen on vastaanotettu melko positiivisesti ja sitä on kiitelty rohkeudesta ja paljastavasta omakohtaisuudesta. Minulla ei ole mitään autofiktiota vastaan, mutta pitkästä aikaan törmäsin kirjaan, joka raivostutti minua. Jos olet lukenut kirjan ja pidit siitä, pahoittelut, sillä nyt seuraa suoria sanoja.

Paperilla toinen on vastenmielinen ja kirjallisilta ansioiltaan kehno teos. Sen kieli on töksähtelevää ja nykylukijaa kosiskelevaa iskevillä päälauseillaan. Päätarkoitus on kertoa mahdollisimman tarkasti ja eritteitä säästelemättä nuoren kasvua aikuiseksi ja äidiksi. Pääosin pyöritään seksin ympärillä, millä ei usein tunnu olevan muuta tarkoitusta kuin räväyttää. Pahoittelut, mutta tämä on tehty jo vuosikymmeniä sitten paremmin.

Tärkeät yhteiskunnassamme tabuaiheet kuten abortti ja uusperheen äitiyden vaikeus, jäävät käsittelyltään toteaviksi. Mihinkään tunteisiin ei päästä kiinni ja tämä tuntuu olevan tarkoituskin. Mitä kylmemmän kuvan nykynainen itsestään antaa, sitä sankarillisempi hän ilmeisesti on. Mikään feministinen kirja tämä ei kuitenkaan ole. Kertojaminä pyörii kaiken aikaa miesten ympärillä, alistuu objektiksi loputtomine panoineen, eikä mitään kasvutarinaa ole löydettävissä tässäkään suhteessa. Miehet supistetaan pökkelöiksi seksikoneiksi. 

Kirjan maailma on vastenmielinen, kylmä ja poliittisesti äärimmäisen korrekti. Ehkä juuri tällaisena haluaa itsensä helsinkiläinen hipsteri nähdä. Jos tämä on parasta, mitä Instagram-sukupolvella on tarjota, välttelen näitä jatkossa loppuun asti. Raivostuttava kirja - ja siinä sen ainoa avu: ainakin se herätti minussa tunteita. Silti sen olisi aivan hyvin voinut jättää kirjoittamatta. Tässä viisautta kirjailijalle: kaikkien ei pitäisi laulaa, eikä kaikkien pitäisi todellakaan kirjoittaa kaunokirjallisuutta. Toiset tekevät sen jo niin paljon paremmin.