sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Stephen King: Se


Se on paha. Se asuu viemäreissä ja syö lapsia. Se on pahin hirviö, jonka pystyy kuvittelemaan. Se ottaa minkä muodon vain, sillä Se on voimakas ja ajaton. Se on kaikkialla Derryn pikkukaupungissa, sillä Se on itse kaupunki. 

Stephen Kingin Se (1986) on ollut lukulistallani pitkään, ja lainasinkin sen jo viime syksynä, mutta se painoi käsissäni pelottavan paljon. Lukemiseen mahdollisesti kuluva aika pelotti, ja palautin kirjan takaisin. Kesällä kuitenkin ostin sen e-kirjana ja annoin lukemiselle uuden mahdollisuuden, sillä Stephen Kingin teosten lukeminen tuntuu aina kuin keskustelisi vanhan tuttavan kanssa. Pidän hänen kerronnastaan, vaikka suhde genreen onkin varsin kevyt. 

Lukeminen lähti liikkeelle vauhdilla, ja jo mietin, onko tässä käsissäni paras lukemani Kingin kirja. Kirjan alku on huikea: keltaiseen sadetakkiin pukeutunut poika, George, seuraa paperivenettään, joka eksyy veden mukana viemäriin. Viemärissä poikaa odottaa kaiken kauheuden kauheus. Se ei tunne armoa ja on hirveämpi kuin mikään kuvitelmien kellarin hirviö. 

Se on Kingin massiivinen ja selvästi erittäin kunnianhimoinen työ. Se rönsyilee moneen suuntaan sekä ajallisesti että henkilöiltään. Keskiössä on "häviäjien kerho", seitsemän muiden hylkimää lasta: Georgen isoveli Bill Denbrough, Ben Hanscon, Beverly Marsh, Richard ”Richie” Tozier, Eddie Kaspbrak, Mike Hanlon ja Stanley ”Stan” Uris. Lapset pääsevät pahan jäljille ja vannovat tuhoavansa sen. Tarina kulkee ajallisesti kahdella tasolla, kesä 1957 ja 1985. Kumpanakin vuonna joukko joutuu kohtaamaan sekä pelkonsa että taistelemaan pellehahmon ottanutta pahaa vastaan. Kuka ei pelkäisi pellejä? Luvassa on nopeatahtista pelottavaa tekstiä satojen sivujen edestä.

King taustoittaa jokaisen henkilön kattavasti, mutta mielenkiintoisinta on tapahtumapaikan, Mainessa sijaitsevan umpimielisen (ja oikeastaan pintansa alta läpimädän) pikkukaupungin Derryn, kuvaus. King tuntuu tekstissään sanovan, että suurinta pahuutta eivät olekaan lapsuuden ihmissudet, vampyyrit, jättiläismäiset linnut ja muut pedot - eivät edes pellet. Paha onkin rasismi, sovinismi, väkivaltaiset vanhemmat, koulukiusaajat, vaimonhakkaajat ja alkoholistit. Pahuus virtaa jokaisessa ja kaikessa. Luonnollinen pahuus voittaa yliluonnollisen kevyesti. Se on pelottavaa. 

Loistavan alun jälkeen kirja lässähtää. Se on liian pitkä, täynnä toistuvia takaa-ajoja ja väkivaltaa eri muodoissa. Sitä olisi voinut tiivistää huimasti, eikä tarina olisi kärsinyt ollenkaan. Henkilöt ovat myös toistensa kaltaisia, vaikka eroavat toisistaan ulkoisilta piirteiltään. He eivät heränneet yksilöinä henkiin sivuilta, vaikka lapsuuden kuvauksessa Stephen King onkin vertaansa vailla. Loppua kohden tarina saa taas potkua, mutta jotenkin ei alun maagisuus kuitenkaan palaa. Ei siis sittenkään Kingin paras kirja mielestäni. 

Tarina on kuitenkin klassikko, kuten hirviöpelle kauhuhahmonakin. Elokuvaa en ole katsonut, ja voisi olla aivan liian pelottava minulle - en katso kauhua muutenkaan. Kirja ei missään vaiheessa ollut kovin kauhea, vaikka vastenmielinen se todellakin välillä oli. Täytyy silti myöntää, että viemärit, padot ja joutomaat ovat kyllä hyvin pelottavia tapahtumapaikkoina, varsinkin kun lapsi niillä harhailee yksinään. Stephen King, kyllä sinä hommasi osaat ja hyvin! 

HelMet-haasteeseen upotan tämän kirjamurikan kohtaan #31, kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Kyllä pelotti, mutta eniten kirjan pituuden takia. 

*** (Lukeminen kannatti, mutta tyytyväinen kun loppui. Alku kuitenkin täydet viisi tähteä.) 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti