Craig Thompson: Habibi

             

Jumalallisesta kynästä putosi ensimmäinen mustepisara. Pisara muuttui joeksi.

Näin alkaa Craig Thompsonin itämainen sarjakuvateos Habibi (2011, suom. 2012), ja se virtaa sulavasti alusta loppuun kuin arabialainen kirjoitus. Sanat ja vesi ovat tämän tarinan toistuvat motiivit. Virta on julma ja kammottava, vaikka kovin kaunis katsella. Luin nuoren arabinaisen Dodolan ja tämän adoptiolapsi-rakastajan Zamin tarinan yhtenä vuolaana virtana.

  

En ihan selvinnyt vammoitta tästä matkasta, sillä harvoin tulee luettua mitään näin ristiriitaisia tunteita herättävää. En ole varma edes, pidinkö tarinasta, vaikka se on kirjoittettu ja erityisesti piirretty poikkeuksellisen ansiokkaasti.

Ensin kuviin: Graig ihailee ja tekee kunniaa piirrosjäljellään arabialaisen taiteen ja kirjoituksen perinteelle. Kirjaimista ja leveydeltään vaihtelevista viivoista muodostuu ornamentteja, joille uhrataan kokonaisia näyttäviä aukeamia 700 sivun teoksessa. Jälki on taidetta, uskallankin väittää Habibin olevan taidokkain ja komein lukemani sarjakuvateos. Jokainen sivu on täynnä yllätyksiä ja visuaalisia nautintoja, vaikka suomennoksessa on käytetty konetekstausta kirjailijan oman käsialan sijaan. Symboliikkaa ja yhteyksiä Koraaniin sekä arabialaisen tieteen matetemaattisiin keksintöihin on runsaasti, mutta ne eivät minulle juuri avautuneet. Päädyin ihailemaan.

Entä sitten itse tarina? Tarina on täynnä ristiriitaisuuksia ja uskomattomia käänteitä. Köyhän perheen tytär Dodola myydään muutamasta roposesta yhdeksänvuotiaana vanhan miehen vaimoksi (yhteys lienee Muhammedin ja Aishan tarinaan?). Mies raiskaa tämän, mutta opettaa kuitenkin lukemaan ja kirjoittamaan. Lyhyt avioliitto päättyy, kun Dodola ryöstetään orjaksi ja hän tapaa pienen Zam-pojan (ensimmäiseltä nimeltään Cham, Koraanin ja Raamatun Nooan epäsuosittu poika), jonka varaäidiksi tämä ryhtyy. Dodola elättää itseään ja poikaansa aavikon kurtisaanina, mutta joutuu jälleen ryöstetyksi ja päätyy sulttaanin suosikiksi haaremiin. Zamin ja Dodolan yhteys ja rakkaus säilyvät kuitenkin läpi tarinan. Lopulta heistä tulee rakastettuja.

Habibi – arabiasta suomennettuna rakastettu – on iso kudelma saduista, haditheista, muinaisista jumalista sekä Koraanin ja Raamatun henkilöiden tarinoista. Se on intertekstuaalisten yhteyksien verkon lisäksi myös melkoinen monipolvinen tarinakokoelma, sillä Dodon ja Zamin tarinan sisällä on useita eri tarinoita. Nykypäivä ja mennyt lyövät kättä, sillä tapahtumapaikalla, kuvitteellisessa Wanatoliassa, on yllättävän paljon yhteyksiä omaan aikaamme. Maailma on epätasa-arvoinen, ylikansoittunut ja loputtoman saastunut. Puhdas vesi on vain harvojen saatavilla.

 Eikö kuulostakin aika uhkapeliä yhdistää kaikki tämä samaan tarinaan? Silti kirja toimii ja tytön tarinasta tulee yksi satu lisää arabialaisen Tuhannen ja yhden yön -tarinoihin. Synkällä sävyllään se käsittelee luonnon saastumista ja hyväksikäyttöä. Tulee mieleen, että länsimaitako tässä silti kritisoidaan eniten? Ihmisen itsekkyys, himo, kyltymätön riettaus, joka raiskaa luonnon ja naiset siinä sivussa.

Minulla on kuitenkin tämän tarinan kanssa ongelma, kuten jo kirjoituksen alussa mainitsin. Seksuaalisuus ja seksi on epätasa-arvoista ja rumaa. Pitääkö oikeasta aidosta rakkaudesta kastroida (tässä tarinassa myös ihan sanan konkreettisessa merkityksessä) kaikki seksuaalisuus? Naisen ja tummaihoisen pojan asema on myös ärsyttävä. Miksi nainen on alasti ja seksualisoituna lähes joka sivulla? Hän on aina uhri ja toisen päätösten ja katseiden kohde. Minua ärsytti myös raiskausten ja seksuaalisen väkivallan esittämisen selvä eroottinen sävy.

Keskeinen tarinan tapahtumapaikka on kyltymättömän sulttaanin haaremi. Haaremia ei toki ole romantisoitu, mutta nainen ei tässä ole kuitenkaan tilanteen tasalla ja oman elämänsä subjekti tai edes kokija juuri koskaan. Nainen on kirjan jokaisen miehen ja jopa lukijansa katseiden eroottinen kohde. Onko tämä jonkinlainen tietoinen päätös kirjailijalta? Kirjan naiskuva on suorastaan vastenmielinen. Olin jo hetken jopa hankkiutumassa kirjasta eroon.

Pitääkö fiktiolle antaa sille kuuluva arvostus, jos ei pidä sen sanomasta tai maailmankuvasta? Samaa päädyin pohtimaan (ja huomasin muiden pohtivan) Selja Ahavan autofiktiota Ennen kuin mieheni katoaa lukiessa. Minusta pitää. Sananvapauden nimissä fiktio saa – ja sen tulee – käsitellä myös vastenmielisiä hahmoja, mielipiteitä ja maailmankuvaa. Poliittinen korrektius ei saa rajoittaa fiktiota, joten nielen loukkaantumisen ja myönnän: Habibi on loistelias teos. Silti toivon toisenlaistakin naiskuvaa sarjakuvaan ja paljon!

Mieleen jäi: Poikkeuksellisen kunnianhimoinen piirrosjälki. 

Matka ajassa: Kirja liikkuu Tuhannen ja yhden yön -satujen ajoissa ja nykyajassa

Matka paikassa: Wanatolia

Kenelle suosittelisin: Kauniista taiteesta pitävälle, joka kuitenkin kestää naisiin ja lapsiin kohdistuvan väkivallan kuvausta

Miten teilleni: Kirjamessuilta omaksi