Markus Zusakin kansainvälinen menestysromaani Kirjavaras (2005) on asetelmaltaan mehevä: kuolema kertoo tarinan orpotytöstä, joka elää natsi-Saksassa ja varastelee (usein kiellettyjä) kirjoja. Kirja onkin lunastanut lukijoiden odotukset jo vuosien ajan. Se keikkuu ostetuimpien ja luetuimpien listoilla, ja se on voittanut lukuisia palkintoja, mm. arvostetun Deutscher Jugendliteratur Jugendjury -palkinnon. Kirjasta on ilmestynyt myös elokuva vuonna 2013.
Minua pelottaa tarttua tällaisiin "hittikirjoihin". Odotuksiani teoksen suhteen laimensi myös se, että kirja on nuortenkirjallisuutta, vaikka se on toki hurmannut kaikenikäisiä lukijoita. Pelkäsin myös sen olevan siirappisen sentimentaalinen. Halutaanko minut alleviivaten saada lukijana kyynelehtimään ja huokailemaan onnettomana? En ole yleensä tämän kaltaisen kirjallisuuden ystävä. Kun kyyneleet joskus tulevat, ne yllättävät minutkin.
En ole myöskään aivan päättänyt, mitä mieltä olen fiktiivisestä holokaustikirjallisuudesta. Eikö todellisissa tapahtumissa riittäisi edelleen kerrottavaa (ja itkettävää)? Ehkä fiktio auttaa laittamaan jotain järkeä sodan kauhuihin, mutta silti jokin hanaa vastaan. Mielessä kummitteli myös edelleen, miten valtava pettymys Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe oli. Kirja josta kaikki muut pitävät, mutta minä vaan en kyennyt.
Kertojaääni – itse kuolema – kuitenkin vetää puoleensa. Kirja on hyvin kirjoitettu, sillä se vie lukijansa uskottavasti 1940-luvun alun eteläsaksalaiseen pikkukaupunkiin ja erityisesti erään kadun naapurustoon. Äitinsä ja veljensä menettänyt Liesel saa uuden maman ja papan Himmelstrasselta. Olot ovat vaatimattomat –jopa ankeat–, mutta rakkautta löytyy. Perhe piilottelee myös juutalaismiestä kellarissaan.
Enempää juonenkäänteistä en halua paljastaa, vaikka kuolema lopun kertookin jo kirjan keskivaiheilla. Kuoleman ääni kuuluu, ja se on omaperäinen ja mieleenjäävä osa kirjaa. Lieselistä päähenkilönä en oikein saanut otetta. Hieman hailakaksi hän jää räiskyvämpien hahmojen keskellä. Rakkaus kirjoihin ja usko sanan voimaan tulee hienosti esille kirjasta: se jopa lohduttaa lohduttomuuden keskellä.
Eli kirja kestää suuretkin odotukset, eikä sorru liioiteltuun sentimentaalisuuteen. Itselleni se ei ollut mitenkään mullistava lukukokemus, mutta pakko tunnustaa, että viihdyin sen parissa. Tämä kirja päätyy myös loppusuoralla olevan Helmet-haasteen kohtaan #43, oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.
Mieleen jäi: Kuolema kertojana – en muista toista kirjaa lukeneeni, jossa näin olisi.
Matka ajassa: 1940-luku
Matka paikassa: Etelä-Saksa, kaupunki Münchenin lähellä.
Kenelle: Kelpo kirja kenelle vaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti