Palasin juuri Kirjamessuilta hieman uupuneena väenpaljoudesta, ja mietinkin, että tapahtuma tuntuu kasvavan ja kasvavan. Vai osuiko minulle vain ruuhkaisin messupäivä?
Otin messuilun kevyesti: vaeltelin, hypistelin, tervehdin tuttuja, nautin ja hetkeksi pysähdyin kuuntelemaan. Tiedän tämän olevan melko pinnallinen tapa kokea Kirjamessut, sillä moni muu kirjallisuuden harrastaja varautuu ja suunnittelee huolella saadakseen irti tapahtumasta mahdollisimman paljon. Minä en ole esimerkiksi koskaan päätynyt mystisiin ja intiimin oloisiin sivuhuoneisiin kirjailijoiden tai lukijoiden kanssa. Ehkä joskus vielä.
 |
| Koko Hubaran nuorta kuulijakuntaa |
Ehkä päällimmäisenä minulle jäi näistä messuista puhuttelemaan kanssavierailijan. Suomalaiset ovat edelleen lukukansaa. Täällä arvostetaan kirjoja, ja suomalainen tarina jatkuu edelleen moniäänisesti ja täydellä voimalla. Tosin pohdin ystävän kanssa myös, että onko lukeminen yhä elitistisempää ja pienemmän – vaikkakin äänekkään – joukon harrastus. Toivottavasti ei.
Päädyin tänä vuonna pitkäksi aikaa kiertelemään antikvariaattien osastolle. Pidin tunnelmasta, vaikka selvää on, että pientä vierautta tunnen aina, sillä en ole keräilijä enkä tosiharrastaja. Selailin useampaa sarjakuvakirjaa, mutta vain yksi melko uusi yksilö lähti mukaani. En osannut muutenkaan ostaa itselleni juuri mitään, ihme kyllä. Yritän nykyisin rajoittaa itselle ostamista, ja kysyä, tarviiko minun todella omistaa tämä teos? Yllättävän usein päädyn jättämään ostamisen väliin.
Lukulistani on paisunut viime viikkoina niin pitkäksi, etten yksinkertaisesti uskalla ostaa yhtään mitään vähään aikaan. Olen muutenkin kokenut pienoista keskittymisvaikeutta edellisen fantasiajärkäleen jälkeen. Ehkä tämäkin vaikutti siihen, että kiersin kahden euron valtavat kirjalaarit vähän pintapuolisesti vilkuillen.
Hieno tapahtuma – jopa näin pintapuolisesti koettuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti