Pajtim Statovcin kiitelty esikoisteos Kissani Jugoslavia (2014) päätyi käsiini vasta nyt ja luin sen hetkessä. Päällimmäisenä on lukemisen jälkeen kiitollisuus. Miten hienoa, että suomen kieli elää ja taipuu näin ihanasti ja ilmaisuvoimaisesti. Melkein uskaltaisin sanoa, että se uudistaa kotimaista kirjallisuutta: kirja on tuore, kipeä, raikas ja tärkeä. Se on täynnä symboliikkaa, jättää tulkittavaa ja mystiikkaa lukijalle, mutta silti sen tarina ja sanoma avautuvat.
Kirja kulkee kahdelle tasolla ja kahdesta näkökulmasta. Kosovon albaanityttö Emine päätyy naimisiin vain kerran tapaamansa miehen kanssa. Isä päättää hänen elämästään ja häiden jälkeen hän siirtyy miehelleen. Monipäiväisiä häitä kuvataan yksityiskohtaisesti ja kaiken yllä häilyy pahaenteisyys, eikä juhlien jälkeinen elämä anna tai lupaa kovin paljon naiselle kulttuurissa, jossa mies on perheen yksinvaltias.
Maassa on tapahtumassa kuitenkin suuria mullistuksia ja Jugoslavia natisee liitoksissaan. Sorto, uhka ja väkivalta ajaa perheen lopulta Suomeen, jonka kulttuuri outo ja valju.
Perhe pirstoutuu, jää kulttuurien väliin, kun vanhat itsestäänselvyydet elämästä eivät enää maahanmuuton ja sodan päätyttyä päde. Isä on onnettomin ja jää lopulta täysin yksin. Hän ei kykene välittämään, rakastamaan perhettää, vaan epätoivoisesti roikkuu vanhassa ja vaatii sitä väkivaltaisesti lapsiltaan ja vaimoltaan. Nämä sulkevat hänet pois.
Poika Bekim on eksyksissä, vaikka hän on Suomessa kasvanut ja tuntee maan. Hän joutuu uudelleen ja uudelleen vastaamaan kysymyksiin nimensä alkuperästä ja suomalaisuutensa kyseenalaistamiseen. Bekimin elämään tulee kaksi eläintä: itsekäs rasistinen baarituttavuus, kissa ja mystinen pelottava sohvan alla lymyilevä käärme.
Eläinten kautta välittyy vahvaa symboliikkaa, joka ei minulle aivan täysin avaudu. Ehkä tämä on tarkoituskin, mikään ei ole itsestään selvää. Eläimet ovat petomaisia, mutta silti huollettavia, kiehtovia ja jopa avuttomia. Kirja tuntuu kyseenalaistavan stereotypioita: Kukaan ei ole vain yhtä ominaisuutta. Kukaan ei ole pelkästään oman kulttuurinsa tuote.
Käärmeestä minäkertoja pohtiikin:
Voiko todella olla niin, mietin silitellessäni se karheaa päälakea, että siltä odotetaan pahinta siksi, että se sattuu olemaan käärme?
Kirjan loppu on toiveikas, jopa onnellinen ja sovitteleva, vaikka aiemmin sävy on erittäin tumma ja uhkaava. Ehkä rakkaus ja rauha on mahdollinen.
Kirja on kieleltään ja tunnelmaltaan intensiivinen sekä rikas. Hienoa kotimaista kirjallisuutta, parasta lukemaani pitkään aikaan.
Helmet-haasteessa kuittaan kohdan #41, kirjan kannessa on eläin. Irvihammas kissahan se siinä lymyilee aniliininpunaista taustaa vasten, joten komeasti haasteen kohta täyttyy!
Mieleen jäi: Kosovon albaanien kulttuurin kuvaus ja häät. Kovin elävää on kerronta.
Matka ajassa: 1980-luvulta nykypäivään
Matka paikassa: Jugoslavia (Kosovo), Suomi
Kenelle suosittelen: Erilaisuuden hyväksyminen ja stereotypioiden haastaminen on tarpeellista kaikille, joten kenelle vaan tämä kirja on hyväksi!
Miten tielleni: Kirjastosta tämäkin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti