Niin kauan kuin ihminen on ollut, hän on halunnut uusia kokemuksia ja etsiä omia rajojaan. Aina ylemmäs, pohjoisemmas, etelämmäs, syvemmälle tai kauemmas. Jon Krakauerin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kirja Into Thin Air (1997, suom. Jäätäviin korkeuksiin) liikkuu näillä ihmisen fyysisillä ja psyykkisillä rajoilla. Mount Everestin huippu on paikka, jossa ihmisen keho alkaa kuolemaan hapen puutteesta.
Kirja kertoo toimittaja-kiipeilijän näkemyksen vuoden 1996 retkikuntien traagisista tapahtumista, jolloin kaksitoista kiipeilijää menetti myrskyssä henkensä lauskeutuessaan alas vuorta pitkin. Onnettomuus on kuuluisa, sillä siitä on tehty useita dokumentteja, haastatteluja, ooppera (!) ja myös suuren rahan elokuva muutama vuosi sitten.
Miksi lukea jostakin näin tutusta? Olen nimittäin ahminut kaiken Everestiin ja kiipeilijöihin liittyvät dokumentit ja haastattelut netistä. Aihe on kiinnostava ja jotenkin tällaiset ääritilanteisiin hakeutuvat "ääri-ihmiset" kiinnostavat minua. Kiipeilijät ovat valmiita uhraamaan henkensä – joskus valitettavasti myös moraalinsa – päästäkseen huipulle asti. Tavoite jättää taakseen kaiken muun.
 |
| Oma kokemukseni Himalajasta. Kuva Dulikhelista, Nepalista. Taustalla näkyy Himalajan korkeimpia lumihuippuja, Langtang (7264m) ja Gauri Shanker (7145m). En varmasti koskaan unohda, kun aamulla sumu sekä usva väistyi, ja näkymä avautui eteeni. |
Krakauer pohtii varsin avoimesti omia motiivejaan ja ryhmänsä vetäjien ja jäsenten toimia. Hän yrittää löytää vastauksen, miten on mahdollista, että kokeneet, pitkään valmistautuneet kiipeilijät menettivät henkensä ja koko matka päättyi täyteen katastofiin. Mitä hän olisi voinut tehdä toisin? Entä toiset? Kirjoittaja kokee syyllisyyttä, vaikka toisaalta yrittää puolustella valintojaan.
Kirja on myös kriittinen kannanotto Everestin kaupallisia valloitusyrityksiä kohtaan: lisähapen avulla sen vaarallisille seinämille ja jäätiköille päätyy ihmisiä, joiden siellä ei kuuluisi olla. Kun ihmiset ovat maksaneet oppailleen kymmeniä tuhansia euroja, heidän käännyttämisensä alas turvallisuuteen vedoten muuttuu yhä vaikeammaksi. Ihmiset maksavat päästäkseen huipulle ja oppaiden elinkeino ja maine riippuvat siitä, montako ihmistä he ovat sinne saattaneet.
Everest on tänäkin vuonna vaatinut henkiä. Kirjoittaja toistaa useasti, että vuoden 1996 tapahtumat tulevat toistumaan, vaikka millaisia turvakeinoja käytettäisiin. Luonto näyttää voimansa yhä uudelleen. Helmet-haasteessa tämä kirja komeasti kuittaa kohdan #5, kirjassa liikutaan luonnossa. Melkein liian kiehtova kirja, sillä mieleeni juolahti ajatus kiipeämisestä (tai enimmäkseen patikoinnista) Everest Base Campille, jonne melko hyväkuntoinen, kiipeilytaidoton vielä ehkä onnistuisi pääsemään. Sen ylemmäksi ei riitä rahat, eikä oikeastaan tahtokaan.
 |
| Pokhara, Nepal. Taustalla "Fishtail", Machapuchare (6933m) on pyhitetty Shiva-jumalalle, joten yksikään kiipeilijä ei ole voinut sen huipulle astua. Huikeita maisemia. |
Mieleen jäi: "I'd always known that climbing mountains was a high-risk pursuit. I accepted that danger was an essential component of the game – without it, climbing would be little different from a hundred other trifling diversions. It was titillating to brush up against the enigma of mortality, to steal a glimpse across its forbidden frontier."
Matka ajassa: Kevät 1996
Matka paikassa: Nepal
Kenelle suosittelen: ääri-ihmisille tai heistä kiinnostuneille
Miten tielleni: Kirjastosta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti