Sanotaan, että sota vaikuttaa neljänteen polveen asti. Minä olen kolmatta polvea – sota oli läsnä lapsuudessani. Kummatkin pappani olivat sekä talvi- että jatkosodassa ja toinen mummuni oli lotta. Vietin pitkiä aikoja serkkujeni kanssa mummolan olohuoneen matalan sohvapöydän äärellä katsellen pappani "lentäjäkansiota" eli sodanaikaista kuva-albumia. Albumin tummanruskeat paksut pahviset sivut olivat täynnä kuvia lentäjäisoisäni sodanaikana lentämistä lentokoneista ja erilaisia ryhmäkuvia eri joukkueista sotien varrelta. Noin joka neljännen, viidennen rivissä seisoneen nuoren miehen päälle pappani oli piirtänyt pienen ristin mustalla tussilla. Yhtään ryhmäkuvaa ei ollut ilman näitä ristejä. Tuijottelin kuvia tuntikaupalla.
Yksi kaatunut sai albumissa enemmän kuin ristin. Kokonaisen aukeaman pappa oli antanut kaatuneelle ystävälleen Renelle. Nuori mies näytti aivan filmitähdeltä, niin komea hän oli isossa lähikuvassa tummine hiuksineen. Pappani kertoi hänen olleen rikkaan helsinkiläisperheen ainoa poika ja puhui hänestä ihailevaan sävyyn. Mummoni ei tuntunut pitäneen miehestä. "Se oli täynnä itseään ja kohteli naisia huonosti", hän lisäsi pappani kehujen perään. Aukeamalla oli myös kuva isoista hautajaisista, valkoisesta arkusta, jonka päällä on kukkalaitteita ja jota seuraa pitkä letka turkiksiin pukeutuneita naisia ja miehiä. Yhdessä kuvassa hän oli täynnä elämää ilveillen pappani kanssa pussihousuissaan, mutta yhtäkkiä häntä ei siis enää ollut. Perhe ei kuulemma toipunut poikansa menetyksestä.
Toisen aukeaman halusin aina ohittaa, mutta kuitenkin päädyin usein nopeasti vilkaisemaan sen erästä kuvaa. Siinä oli pieni kuva jo kauan ennen kuvan ottamista kuolleesta venäläisestä vainajasta. Täysin tunnistamaton mies makaa mättäällä järven rannalla. Näky on kaamean arkipäiväinen, ja minua kuva sekä kauhistutti että kiehtoi. Vainaja oli albumin tuntematon sotilas.
Väinö Linna halusi kuvata Tuntemattomassa sotilaassa sotaa "niin kuin se oli". Haastatteluissa hän totesi jokaisen rintamalla olleen tunteneen ahdistavana ristiriidan todellisuuden ja yhteiskunnan puheiden välillä. Minulle kirja oli kurkistus pappojeni sodan kokemuksiin, joita ei koskaan tarkasti kerrottu. Toinen pappani oli jalkaväessä, ja koin lukevani hänen tarinaansa Linnan tekstin kautta. Teoksessa esitetty sodan kauhu, turhuus, absurdi komiikka ja myös tylsyys olivat ehkä myös pappani tunteita. Luultavasti olivat. Uskon Linnan päässeen tavoitteeseensa kuvata tapahtumat niin kuin ne olivat.
Tuntemattoman henkilöt vaihtuvat tiuhaan. Välillä pysähdytään hetkeksi jonkun ajatuksiin, mutta jo siirrytään seuraavaan. Ikään kuin haluttaisiin sanoa, että Kariluoto, Lehto ja Lammio ovat pian korvattavissa toisilla nimillä. Sotilaita kaatuu ja heidän tilalleen tulee toisia. Sota ei yhtä miestä kaipaa. Yksi kirjan keskushahmo Koskelakin unohtuu hetkessä kaatumisen jälkeen. Miehiä tulee ja menee, mutta tarina ja sota kulkee eteenpäin. Pienet, joskin ainutkertaiset, yksilöt on siirretty suurien historian tapahtumien merkityksettömiksi pelinappuloiksi.
Poikkeuksen tähän tekee Rokka, joka on fiktiivisenä hahmona suomalaisen kirjallisuuden aatelia. Sodan rambo, mutta täynnä inhimillisyyttä ja syvää kiintymystä perheeseensä ja naapurimieheen Suden Tassuun. Rokka on täynnä huumoria, vahvaa arkijärkeä ja älyä. Hän ei pokkuroi herroja, eikä välitä pikkumaisesta sotilaskurista. Tuntemattomassa Rokka ja muutkin "kansan miehet" eivät arvosta herrojen ylisanoja ja sotilashierarkiaa. Kunnioitus ansaitaan, sitä ei saada syntyperän tai sotilasarvon mukaan.
Linna toimii teoksessaan aikamoisena pyövelinä. Mitä kamalampia ja turhempia kuolemia sotilaat kohtaavat. Kuolema korjaa satunnaisesti ja kyselemättä. Rokan hän sentään säästää – eihän Kannaksen miestä voi edes hänen luojansa kaataa.
Tuntematon on klassikko. Se on ehdotonta suomalaisen sotakirjallisuuden kaanonia, suomalaisuuden ydintä, osa yhteistä kertomusta ja jaettua kokemusta. Teosta on tutkittu, alleviivattu ja analysoitu. Sen kieltä ja murteita on ihailtu ja omituisen kielteistä naiskuvaa ihmetelty. En silti usko teoksen puhuttelevan enää neljännen polven jälkeen – toisin kuin vielä syvempi suomalaisuuden kuvaus Täällä Pohjan tähden alla -trilogia. Valitettavasti minusta tuntuu, että maailma –ja suomalaiset sen mukana – ovat jo siirtymässä kohti uusia sotia. Minulle tämä tarina oli kuitenkin vielä omakohtainen, vaikka enää heikosti. Voin vain kuvitella, miten ravisuttava ja vapauttava kokemus teos on ollut tuhansille sodan itse kokeneille naisille ja miehille. Linnan teksti elää uskomattoman aidosti. Tällaista se lienee ollut.
P.S. Kirjasta on tulossa jälleen filmatisointi, nyt jo kolmas laatuaan. Tällä kertaa Aku Louhimies tarttuu tehtävään. Vielä teos puhuttelee ja kiinnostaa suomalaisia. http://dynamic.hs.fi/2016/tuntematon/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti