Voi suuri tuskainen rakkaus ja täyttymätön intohimo! Voi katkeruus, viha ja julmuus! Voi nummien kosteat tuulet ja niistä nuorena sairastuvat rakastavaiset! Voi sammaloituneet hautakivet ja niihin hakatut kohtalokkaat nimet! Voi rauhattomat sielut ja ikkunoiden takaa huhuilevat aaveet! Tässä taitaa olla päällimmäiset tunnelmat tämän klassikon jäljiltä.
Tällä hetkellä joudun lukemaan ja kirjoittamaan niin paljon töissä, että oma lukuharrastus on ollut vaatimattomampaa. Kuitenkin sain luettua tämän kirjahaasteeseeni kuuluvan kuuluisan rakkaustarinan. Tarina on niin tuttu elokuvista, että hetken jopa epäilin lukeneeni kirjan sittenkin joskus teinivuosinani. Ei, kyllä tämä oli minulle uutta tekstiä. Tarinan elokuvaversioista johtuen en kuitenkaan päässyt irti mielikuvasta, että Heathcliffillä on nuoren (järjettömän ihanan) Ralph Fiennesin kasvot.
Kirja oli lukukokemuksena ristiriitainen. Se oli luotaantyöntävä monella tapaa: lapsiin ja naisiin kohdistuva väkivalta, juonen epäuskottavuus ja päähenkilöiden vastenmielisyys vaikuttivat niin, että välillä teki mieli laskea koko kirja käsistä. Toisaalta eihän tätä voinut jättää kesken. Rakkaustarina on elämää (ja kuolemaa!) suurempi, ja jos Heathcliff olisi saanut Cathynsä, hänestä olisi tullut luultavasti enkeli. Sadistisuudessaan ja katkeruudessaan hän on kuitenkin yksi maailman kirjallisuuden kiinnostavimmista hahmoista, joten ehkä on hyvä, ettei Cathy ollut uskollinen sydämelleen vaan valitsi rahan ja vallan. Voi itsekäs ja julma ihmisluonto!
Täytyy myöntää, että mielenkiintoni lopahti Cathyn kuoltua hetkellisesti, eikä jälkikasvun käänteiden seuraaminen suuremmin kiinnostanut. Jälkipolvi jää teoksessa Heathcliffin pelinappuloiksi ja henkilöhahmoina varsin yksitasoisiksi. Nummilla vaeltavat kummitukset ja aaveet kuitenkin tekivät myös kirjan lopusta lukemisen arvoisen. Suuri tarinahan tämä on. Suuri rakkaus, pelottava ja polttava, vahvempi kuolemaa! Kiitos, Emily Brontë!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti