Péter Gárdos: 117 kirjettä

Unkarilaisen Péter Gárdosin 117 kirjettä (2010, suom. 2016) kertoo hänen vanhempiensa erikoisen rakkaustarinan. Tarina  on välillä mustaakin mustempi, välillä melko hauska, välillä surullinen ja usein herkkä. Kaiken kaikkiaan sympaattinen tarina, vaikkei suuruuksiin ylläkään. 

Kirjan lähtöasetelma on erikoinen: 25-vuotias Miklos on selvinnyt keskitysleirin helvetistä ja on siirretty Ruotsiin toipumaan. Siellä lääkäri kuitenkin kertoo hänelle, että elinaikaa on jäljellä enää puoli vuotta. Miklos ei voi hyväksyä, mitä elämä hänelle eteen heittää, vaan päättää löytää vaimon. Hän kirjoittaa täysin tuntemattomille 117:lle Ruotsiin siirretylle juutalaisnaiselle aikeistaan. Harva vastaa, ja näiden harvojen joukosta löytyy Péter Gárdosin keskitysleiriltä viimeisten joukossa selvinnyt äiti. Alkaa erikoinen rakkaustarina, jota leimaa kuolema ja kuitenkin valtava halu elää.

Miklos ja hänen rakkautensa, Lili, ovat kokeneet kovia. Perhe on hajallaan tai lopullisesti – mikä on todennäköistä – kuollut. Välähdyksiä lähimenneisyyden kauhuista, esimerkiksi Miklosin menetetyt hampaat ja niihin liittyvä tarina, tulee esille pitkin tarinaa. Kirja ei kuitenkaan keskity menneeseen, sotaan tai kauhuihin. Kaikilla pelastuneilla unkarilaisilla on kova halu elää ja katsoa eteenpäin - joskus jopa oman identiteetin ja uskonnon hylkäämisen uhalla. Menetetyt vuodet halutaan ottaa takaisin. Rakastutaan ja halutaan perustaa perheitä. 

Pieni kirja on lukemisen arvoinen ja elämänläheinen. Kirjassa on paljon sitaatteja runoista, Mikloksen omista ja muista, joten Helmet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #36, kirjassa runo on tärkeässä roolissa.

P.S. Pieni blogiraukkani on kärsinyt kirjoittajansa kovasta työelämästä. Tästä se taas lähtee. En aio suorittaa.