Sallinette hieman laiskan vertauksen: Hilary Mantelin novellit ovat kuin kirpeitä karkkeja – niitä kaikista happamampia, jotka melkein polttavat suun, mutta joita himoitsee aina vaan lisää. Novellikokoelman Margaret Thatcherin salamurha (2014, suom. 2017) on kauheaa ja silti upeaa luettavaa, sillä aiheet ovat luotaantyöntäviä, mutta kerronta on tarkkanäköistä ja välillä yllättävän kaunista kieltä.
Tiesin jo ennen lukemista novellien aiheiden olevan rankkoja; on salamurhaa, anoreksian kuvausta, lapsen ja aviopuolison kuolemaa, epämuodostumaa, sairautta ja pettämistä; mutta silti niiden rujous ja julmuus yllätti. Miten tästä kaikesta voi kirjoittaa niin kepeästi ja sarkastisesti? Olen löytävinäni jopa pientä huumoria jokaisesta. Luulen, että tämä kontrasti saattaa jopa suututtaa tai ärsyttää toisia. Itse pidin. Briteissä teos on jopa kohahduttanut.
Novellit ovat mielestäni vaihtuvista aiheista huolimatta samaa perhettä. Niillä on yhteinen pimeä sielu, ja tuntuukin että yhden loputtua seuraava tarina alkaa lähes samalla älykkäällä ja tarkkaavaisella kertojaäänellä. Yhteistä on myös novelleja yhdistävä sydän-motiivi, sillä useimmissa – vaiko jopa kaikissa? – sydän särkyy, lakkaa sykkimästä tai ainakin sitä särkee. Henkilöiden kädet hakeutuvat rintakehän päälle hieromaan jo vakavasti oireilevaa sydäntään useamman kerran.
Hilary Mantelin palkitut historialliset teokset Susipalatsi ja Syytettyjen sali ovat menneet minulta ohi, vaikka nyt luulen, että niihin on pakko tarttua. Kieli (ja kiitos myös käännökselle) on nimittäin nautinto alusta loppuun asti. Mantel on ainoana naisena voittanut Man Booker -palkinnon kaksi kertaa.
Helmet-haasteeseen tämä teos menee kohtaan #25, novellikokoelma.
Mieleen jäi: Huikea kieli
Matka ajassa: 1980-luvulta nykypäivään
Matka paikassa: Britteinsaaret, Saudi-Arabia
Kenelle: Voimakasta ja säälimätöntä ihmisen pimeiden puolien kuvausta kestävälle
Miten tielleni: Kirjastosta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti