Stephen King: Mersumies

Stephen King liitetään kirjailijana niin kiistattomasti kauhuun, että potentiaalisille lukijoille pitää varmuudeksi alleviivata jo kannen mainossitaateissa, että teoksessa ei ole mitään yliluonnollista, vaan  se on trilleri – ja tässä lajissa melko perinteinen vieläpä. Kingin Mersumies (2014, suomennos 2016) ei kuuluisasta kauhun kuninkaaksi nimetystä kirjailijastaan huolimatta anna kovin kummoisia jännityksen väristyksiä ainakaan tälle lukijalle. 

Mersumiehen päähenkilö on eläkkeelle siirtynyt, mutta syrjäytetyksi itsensä tunteva, entinen rikosetsivä Bill Hodges. Hänen päivänsä täyttävät loputon television tuijottelu ja isänsä aseen hively. Ihmissuhteet ovat kaikonneet ja elämältä hävinnyt merkitys. Hodges on melko tyypillinen dekkareiden antisankari, jonka lukija jo ennen kirjan avaamista tietää melko varmasti omaavan erityisosaamista ja sinnikkyyttä. 

Näinhän siinä käy: ylipainoisen Hodgesin pakottaa ylös lepotuolista hullu massamurhaaja, Mersumies, jonka rikoksen tutkinta jäi pahasti Hodgesilta kesken ennen eläkkeelle siirtymistä. Mersumies kutsuu sairaalla kirjeellään Hodgesin sosiaalisen median vaarallisille vesille. Alkaa takaa-ajo ja rikoksen uudelleen selvittely.

Jännitystä mielestäni kirjassa vie murhaajan jatkuva läsnäolo heti kirjan alussa. Lukija saa tietää hänestä liikaa aivan liian varhain – loput hän voikin sitten jo itse arvata. Kirjassa näkökulma vaihtuu Hodgesin ja Mersumiehen välillä tiuhaan ja ehkä hieman liian tasapuolisesti. Koska kyseessä on trilogian avausteos, panttaako kirjailija tietoa itse päähenkilöstä? Olisin halunnut tietää enemmän Hodgesista, joka itse asissa on melko mehevä hahmo. Mersumies taas on niin vastenmielinen, että välillä oli jopa vaikea lukea hänestä kertovaa tekstiä. 

Mersumies kirjan nimenä on jotenkin lapsekkaan outo, ja se herätti huomiota ja hieman hymähtelyä lähipiirissä. Mieheni päätyi vääntämään nimen Persumieheksi, joka olisikin ollut jo varsin mielenkiintoinen kirjan nimi. Kirjan teksti vilisee myös kuluneita sanontoja, jotka ärsyttivät. Olikohan tämä suomennoksen vika? 

Summa summarum: lukukokemuksena tämä Kingin – jonka teoksista olen yleensä pitänyt tai ainakin niitä ihaillen pelon takia vältellyt – trilleri jää melko latteaksi. Joitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia se kuitenkin sisältää, joten luin teoksen ihan mielelläni loppuun. Olen kahden vaiheilla, luenko trilogian muita osia.  

Alan jo miettiä, etteivät dekkarit ole minun juttuni. Päädyn aina pettymään ja sitten lyttäämään ne. Ainakin viime aikoina en ole lukenut juuri mitään sykähdyttävää. Miksiköhän päädyn silti niitä lukemaan?

King kirjailijana on kuitenkin aika maestro, joten hänen uransa ansaitsee kiitosta. Hän on kirjailijana monipuolinen – ennakkoluutonkin tarttuessaan eri genreihin – ja äärettömän tuottelias: Helmet-haasteessa vien tämän teoksen kohtaan #37 (kirjailijan tuotantoon kuuluu yli 20 teosta).  

Mieleen jäi: "Hän istuu sinä iltana laiskanlinnassa ja katsoo yhdentoista uutiset. Hän näyttää valkoisessa pyjamassa ylipainoiselta haamulta. Kalju kiiltää harvenevan tukan alta himmeästi. - - Hodges sanoo pimeässä: - Olen valmis kuuntelemaan. Minulla on aikaa. Olenhan eläkkeellä. Hän nukahtaa hymyillen."

Matka ajassa: 2010-luku

Matka paikassa: USA

Kenelle suosittelen: Keskivertoa trilleriä kuuluisalta kirjailijalta, jolta löytyy paljon parempaa luettavaa. Sinuna ehkä skippaisin.

Miten tielleni: kirjastosta jonottaen sain tämän suositun uutuuden