"Pää on heikosti hallittavissa oleva kone. Tasapainoilu hyvän ja pahan tiedon kanssa tekee ihmisestä ihmisen. Silloin ihminen voi kasvaa maailman kaltaiseksi, tajuta kaikki värit ja hallita pimeyden ja valkeuden välisen suhteen. Ei olla mikään jumala. Eikä mikään paholainen. Ei mikään mustavalkoinen, vaan ihminen."
Joskus jokin kirja kiilaa ohitse lukusuunnitelmien ja hetkellinen lyhyt kohtaaminen vaatii lukemaan. Istuin sattumalta Tuomiokirkossa Helsingin Sanomien toimittajan Kimmo Oksasen kanssa saman puolityhjän penkin vastakkaisilla reunoilla, ja mietin ohimennen, etten ole lukenut hänen sairaudestaan kirjoittamaansa kirjaa. Paljon kirjasta on kirjoitettu ja puhutta – tunnistin ja tiedän Oksasen juuri siitä. Kuuntelin saarnaa kärsimyksestä ja lähimmäisen kohtaamisesta. Kimmo Oksasen käsi kirjoitti hurjasti, kun kirkossa luettiin turvapaikanhakijoille annettuja kielteisiä päätöksiä. Vältin katsomasta häneen, mutta päätin lukea hänen kirjansa.
Omaelämänkerrallinen teos Kasvonsa menettänyt mies (2015) kertoo Oksasta kohdanneesta herpes- ja bakteeritulehduksesta, joka tuhosi hänen kasvonsa ja vei melkein hengen. Kirja kertoo sairastumisesta, toipumisesta ja sopeutumisesta uuteen elämään uusin kasvoin. Sairaus vie paitsi ulkonäön, se kariuttaa myös parisuhteen ja vaikuttaa ihmissuhteisiin. Oksanen huomaa olevansa masentunut, yksin ja asunnoton. Oksanen ei kuitenkaan missään kirjan aikana vaivu itsesääliin tai katkeruuteen, vaikka myöntääkin näiden tunteiden kanssa painivansa. Päinvastoin: kirja on minusta haikean lämmin ihmisyyden kuvaus ja pyrkii paljon laajemmalle kuin yhden sairaskertomuksen selostukseen.
Kirja on täynnä kohtaamisia kärsivien ja kuolevien kanssa. Elämä on lyhyt ja ihminen kovin pieni. Tärkeintä Oksasen tekstissä tuntuu olevan toinen ihminen ja hänen läheisyytensä tämän kaiken keskellä. Miten kohtaan lähimmäiseni?
Jokainen suomalaista terveydenhuoltoa käyttänyt tunnistaa itsensä tästä kirjasta: Loputon jonottaminen, sairaaloiden käytävät ja sinne eksyneet ihmiset, turvattomuus ja lopulta kiitollisuus, kun saa apua - tai edes toisen ihmisen hetkellisen kosketuksen. Henkilökunta on vahvaa, ammatillista, yleensä ystävällistä, mutta välillä myös töykeää. Järjestelmä toimii, mutta sen valtaviin lonkeroihin on moni unohtunut. Ihminen on heikoimmillaan sairaana ja toisten armoilla. Kenelle apu kuuluu ja ketä olisi armollisempi olla auttamatta?
Oksanen kirjoittaa hienosti. Teksti on välillä jopa runollisen kuvallista ja herkkää. Tämä yllätti, sillä en odottanut lukevani kirjaa yhdeltä istumalta, mutta näin kuitenkin tein. Olen entistä vakuuttuneempi, että ihmisellä on sielu. Oli mielenkiintoista lukea samaan aikaan Yuval Hararin Homo Deusta, joka väittää juuri vastakkaista. Oksanen kirjoittaa koko sielullaan ja olemuksellaan, ja siksi kirja on näin hieno – etten sanoisi jopa uskonnollinen – lukukokemus.
Helmet-haasteeseen laitan tämän hienon kirjan kohtaan #20 (kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö)
Mieleen jäi: Sairaalakoneiston realistinen ja tutunoloinen kuvaus.
Matka ajassa: vuodesta 2008 tähän päivään ja takaumia lapsuuteen
Matka paikassa: Helsinki ja maakunnat
Kenelle suosittelen: Kaikille
Miten tielleni: Kirjastosta e-kirjana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti