lauantai 24. kesäkuuta 2017

Pierre Lemaitre: Iréne



Tämän pelottavan kannen takaa paljastuu pelottava kirja. Ranskalaisen palkitun rikoskirjailijan Pierre Lemaitren Iréne (2006, suomennos 2016) sai minut miettimään omia rajojani lukijana. Iréne on yksi väkivaltaisimmista lukemistani teoksista. En ole kovin herkkänahkainen yleensä, mutta tämän kirjan sivuilla käväisi jopa muutaman kerran miete, pitäisikö lopettaa kesken. En lopettanut kuitenkaan osittain siksi, että kirja on hyvin – ainakin tavanomaista dekkaria paremmin – kirjoitettu. 

Iréne kuuluu Camille Verhoeven -sarjaan, jonka aiemmin julkaistut ja suomennetut osat ovat Alex ja Camille. Hieman harhaanjohtavasti sarjan viimeiseksi suomennettu Iréne on kuitenkin sarjan ensimmäinen kirja. Sen päähenkilö on rikoskomissaari Camille Verhoeven, pienikokoinen älykäs mies, joka on onnellisesti naimisissa raskaanaolevan Iréne-vaimonsa kanssa. Pariisin lähistöllä tapahtuu poikkeuksellisen raaka murha, jonka tutkiminene johdattaa Camillen hyytävän sarjamurhaajan jäljille. Murhaaja jäljittelee rikoskirjallisuuden tunnettuja murhia. Hän tekee fiktiosta totta. Enempää ei kannata paljastaa, jottei juoni liikaa paljastu.

Veri roiskuu ja kaikki vastenmielisimmätkin yksityiskohdat kuvataan lukijalle. Teos lienee ollut liian väkivaltainen kansainväliseen menestykseen: Tässäkö syy, että muut osat käännettiin ensin? Loppua kohden, mietin viekö kirjailija sittenkään tapahtumat aivan kaameimmalle tasolle, ja sinnehän hän vie vastahakoisen lukijan kuitenkin.

Helmet-haasteeseen ymppään tämän dekkarin kohtaan #47, kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit. Tämän kirjan nimessä on erisnimi ja se on käännöskirja. Helposti täyttyy tämän vuoden haasteet. 

Seuraava osa Alex on jo lainattuna kirjastosta, mutta emmin sen lukemista. Kannattaako lukea, vai olikohan se nyt tässä? 


Mieleen jäi: Huh huh. Komeasti kirjoitettu dekkari, mutta liika väkivaltaisuus vetää kyllä pisteet alas väkisin. 

Matka ajassa: 2003

Matka paikassa: Pariisin lähiseutu ja lyhyesti Scotlanti

Kenelle suosittelen: Missä on uusi Stieg Larsson? Häntä odotellessa laadukasta luettavaa väkivaltaa sietäville.

Miten tielleni: Kirjastosta kovan jonotuksen jälkeen

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät


Varmaan koko muu Suomi on jo lukenut tämän Jussi Valtosen järkäleen nimeltä He eivät tiedä mitä tekevät (2014), mutta minä sain sen kuunneltua äänikirjana vasta nyt juhannusaattona. Jotenkin olen vältellyt tätä kirjaa ja ajatellut sen olevan kuivan tieteellinen katsaus yliopistomaailmaan. En tiedä, mistä tällaiset ylitsepääsemättömät ennakkoluulot ovat syntyneet. Usein huomaan hylkiväni joitakin palkittuja, suosittuja tai kehuttuja teoksia – ilman järkevää syytä.

Hieman sattumalta päädyin ostamaan äänikirjana teoksen onnekseni. En yhtään ihmettele kehuja tai Finlandia-palkintoa vuodelta 2014. Valtosen kirja on taitava, älykäs, suuri teos, joka käsittelee monia teemoja, mutta joka silti on yhtenäinen ja koskettava. Harmittaa, etten jo aikaisemmen lukenut tätä, olisi ollut kiva liittyä siitä käytävään keskusteluun.

Kirja lähtee liikkeelle erään avioliiton tarkkanäköisellä kuvauksella. Amerikkalainen Joe ja suomalainen Alina yrittävät selvitä arjesta ja hoitaa pientä poikaansa Samuelia ankeahkossa 1990-luvun Helsingissä. Yliopisto on tunkkainen, eivätkä suomalaiset mielellään vastaanota mitään ulkopuolelta tulevaa. Avioliitto rakoilee ja kulttuurierot iskevät päin naamaa. 

Se mikä alkaa melko tavanomaisena ihmissuhteiden ja arjen selvittelyllä kasvaa kirjan edetessä upeaksi aiheiden verkostoksi. Tiede ja siihen liittyvä etiikka, vanhemmuus, parisuhde, teknologia, sosiaalinen media ja ihmisen yksityisyys helposti uhrattavana kaiken sen keskellä. Kaikkea tätä kirjoa tuntuu yhdistävän ihmisten tietämättömyys ja ymmärtämättömyys. Tietämättään he loukkaavat, tuhoavat ja puhuvat toistensa ohi. He luulevat toimivansa oikein, mutta eivät kykene näkemään asioden laajempaa vaikutusta. Näin tulkitsen kirjan nimen.

Eläinkokeiden varaan uransa rakentanut professori ja eläinten oikeuksia ajava aktivisti poika ovät kaiken ytimessä, sillä äiti Alina jää sivuosaan, vaikka hän saa myös äänen kirjassa. Valtonen viipyy henkilöissään pitkään ja yksityiskohtaisesti. Mitään ei jätetä kertomatta. 

Sävy on mielestäni hieman synkkä – jopa toivoton, mutta tämän kaiken lukija kestää, koska kaikki on silti niin kovin kaunista ja herkkää. Valtosen kieli on minusta kaunista ja jotenkin viisasta myös, vaikkakin oli teksti välillä analyyttisen kuivaa.

Kuuntelin kirjaa todella pitkään pienissä pätkissä, ja välillä taukoa kuunteluiden väliin tuli jopa viikko. Jotenkin on nyt sellainen olo, että olisin kuunnellut tai lukenut monta kirjaa yhden sijaan. Teos on valtavan "iso" monessa mielessä, ehkä liiankin. Olisiko tästä riittänyt toiseenkin kirjaan? Ehdottomasti haluan lukea Valtoselta lisää, sillä jo nyt on ikävä kertojan ääntä. 

Helmet-haasteessa tämä kirja uppoaa kohtaan #18, kirjassa on enemmän kuin neljä sanaa. Hieno lukukokemus, kuin pitkä matka. Hyvää juhannusta kaikille!

Mieleen jäi: Hyytävät visiot lähitulevaisuuden some-maailmasta ja siihen liittyvästä teknologiasta. I am -laite on karmiva.

Matka ajassa: 1990-luvulta lähitulevaisuuteen

Matka paikassa: Suomi ja Yhdysvallat, Baltimore

Kenelle suosittelen: Kirja vaatii keskittymistä ja paneutumista. Aikaa. Kannattaa lukea hitaasti ja sulatellen, joten älä pelästy kirjan pituutta.

Miten tielleni: Oma äänikirja


tiistai 20. kesäkuuta 2017

Kesäinen lukupyhiinvaellusmatka


Aina joskus tulee sellaisia päiviä, ettei ole mitään sovittua suunnitelmaa tai tapaamista tiedossa. Voi tehdä, mitä vain tahtoo. Lukumaratoonit menivät minulta ohi tänä vuonna, mutta päätin lukea minäkin silti. Minä pakkasin kirjani reppuun ja lähdin lukemaan ja nauttimaan kotikaupungistani Helsingistä.

On ilo asua paikassa, jossa viihtyy ja jossa on erilaisia sopukoita eri mielialoihin. Luen usein ulkona, jos sää sen salliin. En kovin pitkään koskaan pysty keskittymään, mutta rannalla ja puistoissa lukeminen on edustaa minulle kesää ja lomaa – aika lähellä täydellistä rentoutumisen ideaalia. Teen myös kirjastopyrähdyksiä aina silloin tällöin ilman erityistä syytä. Olen lapsuudestani asti kokenut kirjastot kodeikseni, ja niiden tunnelma on minulle rakas.

Eilen päädyin viime vuonna remontoituun Töölön kirjastoon. Minun on pitkään pitänytkin käydä siellä, mutta jokin on aina estänyt. Professori Aarne Ervin suunnittelema vuonna 1970 valmistunut rakennus on niin hieno, että kirjat jäivät nyt täysin sivuosaan.  Rakennus on remontoitu täysin sen alkuperäistä henkeä kunnioittaen – hyvä näin! Ainoastaan vihreän (oi, 70-luku!), jo nyt tahraisen, kokolattiamaton olisi kyllä voinut vaihtaa ehkä johonkin muuhun materiaaliin.








Rakennuksessa on neljä kerrosta ja erikoisuutena useamman kerroksen terassit lukemista varten. Päädyin kuumana päivänä ulos toisen kerroksen terassille lukemaan. Näkymä avautui puistoon ja kallioille. Lopuksi terassilla tuli niin kuuma, että siirryin puiden varjoon puistoon läheiselle laakealle kivelle istumaan kirjoineni. Ihana joutilaisuus!

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia


Pajtim Statovcin kiitelty esikoisteos Kissani Jugoslavia (2014) päätyi käsiini vasta nyt ja luin sen hetkessä. Päällimmäisenä on lukemisen jälkeen kiitollisuus. Miten hienoa, että suomen kieli elää ja taipuu näin ihanasti ja ilmaisuvoimaisesti. Melkein uskaltaisin sanoa, että se uudistaa kotimaista kirjallisuutta: kirja on tuore, kipeä, raikas ja tärkeä. Se on täynnä symboliikkaa, jättää tulkittavaa ja mystiikkaa lukijalle, mutta silti sen tarina ja sanoma avautuvat. 

Kirja kulkee kahdelle tasolla ja kahdesta näkökulmasta. Kosovon albaanityttö Emine päätyy naimisiin vain kerran tapaamansa miehen kanssa. Isä päättää hänen elämästään ja häiden jälkeen hän siirtyy miehelleen. Monipäiväisiä häitä kuvataan yksityiskohtaisesti ja kaiken yllä häilyy pahaenteisyys, eikä juhlien jälkeinen elämä anna tai lupaa kovin paljon naiselle kulttuurissa, jossa mies on perheen yksinvaltias. 

Maassa on tapahtumassa kuitenkin suuria mullistuksia ja Jugoslavia natisee liitoksissaan. Sorto, uhka ja väkivalta ajaa perheen lopulta Suomeen, jonka kulttuuri outo ja valju. 
Perhe pirstoutuu, jää kulttuurien väliin, kun vanhat itsestäänselvyydet elämästä eivät enää maahanmuuton ja sodan päätyttyä päde. Isä on onnettomin ja jää lopulta täysin yksin. Hän ei kykene välittämään, rakastamaan perhettää, vaan epätoivoisesti roikkuu vanhassa ja vaatii sitä väkivaltaisesti lapsiltaan ja vaimoltaan. Nämä sulkevat hänet pois. 

Poika Bekim on eksyksissä, vaikka hän on Suomessa kasvanut ja tuntee maan. Hän joutuu uudelleen ja uudelleen vastaamaan kysymyksiin nimensä alkuperästä ja suomalaisuutensa kyseenalaistamiseen. Bekimin elämään tulee kaksi eläintä: itsekäs rasistinen baarituttavuus, kissa ja mystinen pelottava sohvan alla lymyilevä käärme. 

Eläinten kautta välittyy vahvaa symboliikkaa, joka ei minulle aivan täysin avaudu. Ehkä tämä on tarkoituskin, mikään ei ole itsestään selvää. Eläimet ovat petomaisia, mutta silti huollettavia, kiehtovia ja jopa avuttomia. Kirja tuntuu kyseenalaistavan stereotypioita: Kukaan ei ole vain yhtä ominaisuutta. Kukaan ei ole pelkästään oman kulttuurinsa tuote. 
Käärmeestä minäkertoja pohtiikin: 

Voiko todella olla niin, mietin silitellessäni se karheaa päälakea, että siltä odotetaan pahinta siksi, että se sattuu olemaan käärme? 

Kirjan loppu on toiveikas, jopa onnellinen ja sovitteleva, vaikka aiemmin sävy on erittäin tumma ja uhkaava. Ehkä rakkaus ja rauha on mahdollinen. 

Kirja on kieleltään ja tunnelmaltaan intensiivinen sekä rikas. Hienoa kotimaista kirjallisuutta, parasta lukemaani pitkään aikaan. 

Helmet-haasteessa kuittaan kohdan #41, kirjan kannessa on eläin. Irvihammas kissahan se siinä lymyilee aniliininpunaista taustaa vasten, joten komeasti haasteen kohta täyttyy! 



Mieleen jäi: Kosovon albaanien kulttuurin kuvaus ja häät. Kovin elävää on kerronta.

Matka ajassa: 1980-luvulta nykypäivään

Matka paikassa: Jugoslavia (Kosovo), Suomi

Kenelle suosittelen: Erilaisuuden hyväksyminen ja stereotypioiden haastaminen on tarpeellista kaikille, joten kenelle vaan tämä kirja on hyväksi!

Miten tielleni: Kirjastosta tämäkin





perjantai 9. kesäkuuta 2017

Mila Teräs: Jäljet



Mila Teräksen kirja Jäljet (2017), romaani Helene Schjerfbeckistä, on kaunis. Kirjan kansi on kaunis, kieli on kaunista ja tunnelma on kaunis. Uskon kirjailijan, kuten Schjerfbeck teoksissaan, pyrkineen kohti kauneutta ja siinä hän totisesti onnistuu. Kirja on kuin runo – tai kielellinen maalaus taiteilijasta. 

Olen tullut lukeneeksi paljon tällaista elämänkerrallista fiktiota (käytänköhän oikeaa nimeä tästä genrestä?). Onkohan laji nousussa kotimaisessa kirjallisuudessa, sillä olen törmäävänäni koko ajan tällaisiin historian henkilöiden henkiin herättämisiin? Kirjailija on tehnyt mittavan tutkimustyön: hän tutustuttaa lukijan Schjerfbeckin elämään synkkäsävyisestä lapsuudesta viimeisiin vimmaisiin hetkiin asti. Lukija saa lukea kuuluisien teosten taustoista huomaamattaan. 

Vanha Helene, jo elämän aivan viimeisillä hetkillä, muistelee elämäänsä. Nykyinen ja mennyt sotkeutuvat ja muodostavat kokonaisuuden, jota täytyy ihailla. Taiteilijan ääni on uskottava ja elävä, vaikka Teräs kieltää jälkipuheessaan pyrkineensä realismiin. Kukaan ei tiedä, kuka oli Helene Schjerfbeck, kuten maalari itse on todennut. Kirjailija on ottanut rohkeita vapauksia ja luonut oman kuvansa – hyvä näin!

Kirjassa on vahvoja teemoja naisen asemaan liittyen. Se, mikä oli miestaiteilijalle itsestäänselvyys, vaati naiselta useita kipeitä uhrauksia. Schjerfbeck joutui luopumaan uransa takia perheestä ja äitiydestä. Taiteilijana olo ja perheen yhdistäminen ei ollut naiselle usein mahdollista. Kirjassa suuren osan saa myös Schjerfbeckin äidin karu elämä ja sisarusten kuolemat. Elämä ei ollut ennen paremmin. 

Yhteiskunta ei myöskään arvostanut naistaiteilijaa, vaan hänen työnsä sivuutettiin usein lyhyillä reunahuomautuksilla ja marginaalisena – jopa huvittavana, vaarallisena ja turhana – ilmiönä. Teräksen kirjassa traagisesti tulee esille, että jatkuva hylkääminen horjutti taiteilijan omaakin uskoa taiteensa merkitykseen tai arvoon. On nautinnollista seurata kirjan sivuilla, miten lopulta Schjerfbeckin taide löydetään ja hän kulkee kohti Suomen arvostetuimman modernin taidemaalarin paikkaa. 

Omaan makuuni Teräksen kirja on paikoitellen jopa liian lyyrinen proosaksi, sillä se on metaforaa ja vertausta toisensa perään. Ehkä minä olen enemmän realistisen, kieleltään rosoisemman romaanin ystävä. Silti Jäljet on mieltä hellivä ja puhdistava lukukokemus. Se virtaa eteenpäin kuin lempeä vesi. Lukeminen oli nopeaa ja helppoa. 

Helmet-haasteeseen kirja sopisi moneen kohtaan, mutta valitsen sen kuittaamaan kohdan #45, suomalaisesta naisesta kertova kirja. Schjerfbeck tuli lähelle, ja oli ilo viettää hetki tämän suomalaisen naisen kanssa. Helmet-haasteessa olen tämän kirjan myötä edennyt jo (vai vasta?) puoleenväliin lukuhaasteessa. 

Mieleen jäi: "Maalatessani täytyn oudosta hellyydestä: elämä on lahja, suuresta armosta saatu – ja saattaa kadota milloin vain. - - Etsin kauneutta, sitä kai on elämä, ja ihminen on onnellinen omistaessaan tämän kaipuun."

Matka ajassa: 1860-luvulta vuoteen 1945

Matka paikassa: Suomi, Ranska, Englanti, Ruotsi

Kenelle suosittelen: lyyrisesta romaanista pitävälle erityisesti

Miten tielleni: Kirjastosta







tiistai 6. kesäkuuta 2017

Jon Krakauer: Into Thin Air

                                       


Niin kauan kuin ihminen on ollut, hän on halunnut uusia kokemuksia ja etsiä omia rajojaan. Aina ylemmäs, pohjoisemmas, etelämmäs, syvemmälle tai kauemmas. Jon Krakauerin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kirja Into Thin Air (1997, suom. Jäätäviin korkeuksiin) liikkuu näillä ihmisen fyysisillä ja psyykkisillä rajoilla. Mount Everestin huippu on paikka, jossa ihmisen keho alkaa kuolemaan hapen puutteesta. 

Kirja kertoo toimittaja-kiipeilijän näkemyksen vuoden 1996 retkikuntien traagisista tapahtumista, jolloin kaksitoista kiipeilijää menetti myrskyssä henkensä lauskeutuessaan alas vuorta pitkin. Onnettomuus on kuuluisa, sillä siitä on tehty useita dokumentteja, haastatteluja, ooppera (!) ja myös suuren rahan elokuva muutama vuosi sitten. 

Miksi lukea jostakin näin tutusta? Olen nimittäin ahminut kaiken Everestiin ja kiipeilijöihin liittyvät dokumentit ja haastattelut netistä. Aihe on kiinnostava ja jotenkin tällaiset ääritilanteisiin hakeutuvat "ääri-ihmiset" kiinnostavat minua. Kiipeilijät ovat valmiita uhraamaan henkensä – joskus valitettavasti myös moraalinsa – päästäkseen huipulle asti. Tavoite jättää taakseen kaiken muun.

Oma kokemukseni Himalajasta. Kuva Dulikhelista, Nepalista. Taustalla näkyy Himalajan korkeimpia lumihuippuja, Langtang (7264m) ja Gauri Shanker (7145m). En varmasti koskaan unohda, kun aamulla sumu sekä usva väistyi, ja näkymä avautui eteeni.  

Krakauer pohtii varsin avoimesti omia motiivejaan ja ryhmänsä vetäjien ja jäsenten toimia. Hän yrittää löytää vastauksen, miten on mahdollista, että kokeneet, pitkään valmistautuneet kiipeilijät menettivät henkensä ja koko matka päättyi täyteen katastofiin. Mitä hän olisi voinut tehdä toisin? Entä toiset? Kirjoittaja kokee syyllisyyttä, vaikka toisaalta yrittää puolustella valintojaan.

Kirja on myös kriittinen kannanotto Everestin kaupallisia valloitusyrityksiä kohtaan: lisähapen avulla sen vaarallisille seinämille ja jäätiköille päätyy ihmisiä, joiden siellä ei kuuluisi olla. Kun ihmiset ovat maksaneet oppailleen kymmeniä tuhansia euroja, heidän käännyttämisensä alas turvallisuuteen vedoten muuttuu yhä vaikeammaksi. Ihmiset maksavat päästäkseen huipulle ja oppaiden elinkeino ja maine riippuvat siitä, montako ihmistä he ovat sinne saattaneet.

Everest on tänäkin vuonna vaatinut henkiä. Kirjoittaja toistaa useasti, että vuoden 1996 tapahtumat tulevat toistumaan, vaikka millaisia turvakeinoja käytettäisiin. Luonto näyttää voimansa yhä uudelleen. Helmet-haasteessa tämä kirja komeasti kuittaa kohdan #5, kirjassa liikutaan luonnossa. Melkein liian kiehtova kirja, sillä mieleeni juolahti ajatus kiipeämisestä (tai enimmäkseen patikoinnista) Everest Base Campille, jonne melko hyväkuntoinen, kiipeilytaidoton vielä ehkä onnistuisi pääsemään. Sen ylemmäksi ei riitä rahat, eikä oikeastaan tahtokaan.


Pokhara, Nepal. Taustalla "Fishtail", Machapuchare (6933m) on pyhitetty Shiva-jumalalle, joten yksikään kiipeilijä ei ole voinut sen huipulle astua. Huikeita maisemia.

Mieleen jäi: "I'd always known that climbing mountains was a high-risk pursuit. I accepted that danger was an essential component of the game – without it, climbing would be little different from a hundred other trifling diversions. It was titillating to brush up against the enigma of mortality, to steal a glimpse across its forbidden frontier."

Matka ajassa: Kevät 1996

Matka paikassa: Nepal

Kenelle suosittelen: ääri-ihmisille tai heistä kiinnostuneille

Miten tielleni: Kirjastosta