maanantai 27. kesäkuuta 2016

Marjane Satrapi: Persepolis - iranilainen lapsuuteni



Jälleen ohi lukusuunnitelmien ja -listojen luettavakseni päätyi jotain yllättävää ja kiehtovaa. Marjane Satrapin kuuluisa omaelämänkerrallinen sarjakuva Persepolis oli järisyttävä lukukokemus minulle. Liian harvoin tulee luettua sarjakuvaa, ja ehkä juuri siksi nautin tästä teoksesta valtavasti. Kirjassa kipakka ja itsenäiseksi ajattelijaksi kasvatettu Marjane joutuu keskelle Iranin islamistista vallankumousta ja hänestä tulee jo lapsena toisinajattelija. Tyttö ei kykene sopeutumaan uuteen rajoitettuun elämäänsä, ja yrittää perheensä kanssa selviytyä edes joitakin vapauksia pitäen uudesta absurdiksi muuttuneesta arjesta.

Teoksen suomenkielisen käännöksen kansi on punainen. Tämä mielestäni vastaa vahvasti myös kansien sisältöä – kirja on vahvasti kantaaottava, haluaa tulla huomioiduksi, vihainen, surullinen, vakava ja samalla kuitenkin äärettömän hauska. Ikään kuin Persepolis edustaisi jotakin, joka ei suostu alistumaan, vaan haluaa tulla nähdyksi. Huumoria on kaikessa, vaikka aiheet ja kohtalot ovat surullisia: kuolemassa, pommituksissa, naisten surkeassa asemassa, maanpaossa ja vankeudessa. Tässä on jotakin samaa kuin lähiaikoina näkemässäni iranilaisen ohjaajan Jafar Panahin ohjaamassa Taxi Teheranissa; huumori on pientä ja kätkettyä, mutta samalla kantaaottavaa ja kapinallista. Huumori on vapautta.

Kirjassa seurataan pienen tytön ja myöhemmin teinin arkista elämää, mutta samalla pohditaan syvällisesti uskonnollisia ja poliittisia ilmiöitä. Miten sota muuttaa arkea? Miten kommunistiseksi luultu vallankumous päätyikin islamistiseksi? Kaikki on hämmentävää ja outoa. Sukulaisia ja naapureita alkaa kadota, kuolla ja joutua vankilaan. Jäljelle ei jää lopulta muuta mahdollisuutta kuin muuttaa pois maasta. Siihen loppuu Marjanen lapsuus.

Haluan ehdottomasti lukea myös Persepoliksen toisen osan, jossa kuvataan Marjanen elämää siirtolaisena Itävallassa ja lopulta paluuta takaisin Iraniin. Maa ja sen kulttuuri on aina kiinnostanut minua. Lisäksi harvoin tulee luettua mitään, mikä saa nauramaan ääneen. Siksi siis lisää Satrapia kiitos! Olen jumissa Evelyn Waughin Menneen maailman kanssa, mutta kun saan sen loppuun täytyy lukea sarjakuvaa lisää.

Mieleen jäi: "Kun olin kymmenen, kaikki pienet tytöt hunnutettiin. En kylläkään ymmärtänyt miksi."

Matka ajassa: 1980-luku

Matka paikassa: Iran

Kenelle: Sarjakuvista, politiikasta ja Iranin historiasta kiinnostuneille hieno lukukokemus. Kaikelle voi nauraa, joten mustan huumorin ystäville!

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Terhi Rannela: Frau





Suomen kesä on sateinen ja lukija lukee. Kirjastosta sattumalta käteeni tarttunut Terhi Rannelan Frau on magneettinen - luin kirjan hetkessä. En malttaisi kirjan loputtuakaan päästää irti, vaan kirjan maailma on niin elävä ja kiehtova, että se pitää harvinaisen tiukasti kiinni. Frau on Rannelan toinen historiallinen romaani ja hänen kuudestoista teoksensa, minulle kuitenkin ensimmäinen lukemani kirja tältä kirjailijalta. Kirja kertoo natsipyöveli, Prahan teurastaja, Reinhard Heydrichin leskestä Lina Heydrichista, myöhemmältä nimeltä Lina Manninen. Tapahtumat ja henkilöt ovat suurimmaksi osaksi oikeita, mutta heräävät henkiin ja taipuvat uskottavaan fiktioon. Rannela on tehnyt pikkutarkkaa tutkimustyötä ja onnistunut paljastamaan historian lehdiltä maailman, joka on puistattava. Arkipäiväinen, mutta kammottava ja täynnä ristiriitaisuuksia.

Kirja kulkee pääosin kahdella ajallisella tasolla. Toinen on vuosi 1984, jolloin toimittaja-kirjailija Erich Richter yrittää Fehmarnin saarella Pohjois-Saksassa haastatella jo vanhuudesta ja syövästä haurasta sotarikollisen leskeä ja saada vastauksia menneisyyteen. Lina seisoo vuorenvarmasti elämänsä rakkauden Reinhardin rinnalla, kuten kuuliaisen vaimon kuuluukin. Hän "ei tunne syyllisyyttä mistään, ei absoluuttisesti mistään", vaikka maailma tuntee hänen miehensä yhtenä holokaustin pääsuunnittelijana Wannseen konferenssissa ja joka on vastuussa miljoonien kohtalosta. Mies on Linan silmissä virheetön, syylliseksi lavastettu valheiden uhri ja tunnollinen sääntöjä toteuttanut työntekijä. Lina taas oli vain vaimo ja äiti. Hän ei ole vastuussa mistään, kaikki syytökset ovat panettelua.

Toinen kirjan ajallinen taso on 1942, jolloin Reinhard joutuu Prahassa salamurhan kohteeksi, haavoittuu ja lopulta kuolee sairaalassa. Kirjassa seurataan perheen elämää juutalaisilta anastetussa linnassa ja Linan elämän muuttavia dramaattisia käänteitä. Prahan aikaa Lina kuvaa elämänsä onnellisimmaksi ajaksi. Lina ei koskaan pääse yli miehensä kuolemasta, ja hänen uusi avioliittonsa suomalaisen teatterin johtajan Mauno Mannisen kanssa jää vain kulissiksi.

Kirjassa seurataan myös salamurhan seurauksia Lidicen kylän asukkaiden ja salamurhan toteuttaneiden näkökulmasta. Jarek, Marta ja Franz ovat fiktiivisiä hahmoja, joiden kokemat kammottavat tapahtumat ovat kuitenkin todellisia. Hitler määräsi Reinhardin murhan kostoksi Lidicen kylän tuhottavaksi, miehet ammuttaviksi ja naiset ja lapset lähetettäviksi keskitysleirille, jonne useimmat kuolivat. Vaikka varsin rikottu aikajärjestys ja erilaiset vaihtuvat näkökulmat pysyvät kasassa ja tarina kietoutuu hienosti yhteen, fiktiiviset henkilöt ovat teoksen heikoin osa. Olisin kaivannut oikeita kohtaloita ja nimiä.      

Fraun näkökulma toisen maailmansodan ja kansallissosialistisen Saksan tapahtumiin on vetävä. Mikä on vaimon, äidin ja puolison rooli ja vastuu tapahtumiin? Tätä aihetta ovat ryhtyneet käsittelemään muutkin viime aikoina. Tuoreessa lukumuistissa on vielä Wendy Lowerin hyytävä tietokirja Hitlerin raivottaret. Vaikka mies on päätekijä, hän ei kuitenkaan ole Rannelan teoksen päähenkilö. Mies on taustalla, palvonnan kohde, etäinen uni menneisyydestä. Lina on keskiössä ja vain hänellä on avaimet menneisyyteen, vaikkei hän niitä haluakaan käyttää. Erich Richter ei saa häneltä vastauksia juuri mihinkään. Tämä turhauttaa lukijaa – enemmänkin lukkoja olisi voinut avata. Aiheesta olisi helposti voinut kirjoittaa pidemmän, suuremman kertomuksen. Nyt teos on lyhyt ja jää pieneksi tarinaksi, vaikka aihe on elämää suurempi.  Kirjailijan työpäiväkirja on luettavissa, jossa hän perustelee ratkaisujaan ja esittelee historiallisen romaanin syntyä.

Väitän lukeneeni paljon natsiaikaa ja holokaustia käsiteleviä teoksia, aihe on tuttu ja välillä jo tuntui, etten halua pitkään aikaan lukea lisää. Kuitenkin käsittämättömässä hirveydessään se on vertaansa vailla oleva historiallinen aikakausi, joka vaatii tulla kirjoitetuksi ja luetuksi yhä uudelleen. Miljoonat nimettömät uhrit, järjestelmällinen tappoteollisuus ja kaiken oikeuttava rasismi on yhtälö, jota on vaikea uskoa tapahtuneen Euroopan lähihistoriassa, vaikka siitä kuinka lukisi. Tämäkin teos kertoi minulle uuden tarinan, joka ansaitsee tulla kerrotuksi. Natsien rikoslista ylittää käsityskyvyn. Rannila antaa lukijalle jonkinlaisen huojentavan päätöksen tämän käsittämättömyyden keskellä. Natsivaimo ehkä kuitenkin salaisesti, hiljaa mielessään myöntää syyllisyytensä: "Minä Lina Manninen, omaa sukuani von Osten, Lina Heydrich, olen syyllinen kaikkeen siihen, mistä minua syytetään. Tein sen kaiken, koska saatoin tehdä. Niin yksinkertaista se on. Niin tekin tekisitte, jos voisitte."

Mieleen jäi: "Kuka sanoi, että totuus on ruma?"

Matka ajassa: 1942, 1984

Matka paikassa: Tsekki, Saksa

Kenelle: Toisesta maailmansodasta kiinnostuneille, historiallisen romaanin ystäville

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus


Olisin mielelläni mitä tahansa
maailmassa,
kunhan vain en nainen
ROYA, Kabulissa 2009

Tällä runolla alkaa ruotsalaisen toimittajan Jenny Nordbergin tietokirja naisista Afganistanissa, yhteiskunnasta, joka ei tyttöjä halua eikä arvosta. Nainen edustaa aina heikkoutta ja toiseutta. Nainen kantaa mukanaan koko sukunsa kunniaa ja tästä seuraa, että hänet pitää eristää, piilottaa ja vaientaa. Naisen ainoa hyöty on hänen kohtunsa - hän on poikientekijä. Poikia on synnyttävä perheeseen hinnalla millä hyvänsä. Kun puolet väestöstä elää alistettuna, täytyy yhteisön välillä päätyä outoihin kiertoratkaisuihin, joista yksi on bacha posh -ilmiö, jossa tyttö puetaan pojaksi ja kasvatetaan poikana. Tyttö saa nauttia kaikista pojan etuoikeuksista ja vapauksista murrosikään, joka vääjäämättä vie tytön takaisin naisen kapeaan rooliin.

Nordberg keskittyy tähän vaiettuun, mutta kaikkien tiedossa olevaan ilmiöön antamalla äänen usealle bacha posh -naiselle. Kirjoittaja on taustalla ottaen välillä myös kokijan roolin. Tyttöjen ja naisten länsimaisin silmin absurdia elämää kuvaillaan ja analysoidaan yksityiskotaisesti - välillä jopa tiivistäminen olisi ollut paikallaan. Kirjassa pohditaan, onko ilmiö vastarintaa vai törkeää lasten oikeuksien rikkomista. Voisiko ilmiö olla vain toimimattoman yhteiskunnan seuraus? 

Kirjan vahvuuksia on naisen aseman ja ihmisoikeuksien pohtiminen maailmanlaajuisemmin. Tasaisin välein Nordberg muistuttaa länsimaista lukijaansa myös oman kulttuurimme epäkohdista ja patriarkaalisen kulttuurin jäänteistä. Nordgren ei kuitenkaan sorru missään vaiheessa kulttuurirelativismiin tai itäisen kulttuurin ihannointiin. Hän tuomitsee naisten surkean aseman yksiselitteisesti vain kuvailemalla, mitä hänen kirjansa naiset ovat joutuneet kokemaan. Eikä lukija voi olla eri mieltä.

Kirjassa nostetaan esille afganistanilaisen ilmiön laajuus: Kautta historian ihmiset ovat kaikkialla maailmassa joutuneet esiintymään jonakin muuna ansaitakseen, hyötyäkseen - tai yksinkertaisesti säilyäkseen hengissä. Ihmisen identiteetti ja sukupuoli - ehkä myös seksuaalinen suuntaus - ei ole lukkoonlyöty, vaan muunneltavissa. Vai onko näin? Mikä on kasvatuksen, kulttuurin, ravinnon ja biologian suhde tässä kaikessa?

Nordberg lopettaa kirjan Edith Södergranin kuuluisan runon Vierge Modernen säkeisiin: "En minä ole nainen. Olen neutri..." Pieni toivo herää myös afganistanilaisen naisen puolesta. Jos viime vuosisadan alussa nainen on kokenut tarvetta irtautua hänelle asetetusta mallista ja roolista, naisella tänään on aivan toiset mahdollisuudet ja vapaudet. Ehkä siis myös tilanne Afganistanissa voi muuttua. Ehkä isät lopulta ymmärtävät, että heidän suurin kunniansa on koulutettu tytär, joka tuo hyvinvointia koko yhteisölle.

Mieleen jäi: "Se, joka hallitsee elämää ja naisen ruumista, hallitsee rahaa, ja hänellä on valta."

Matka ajassa: 1970-luvulta nykypäivään

Matka paikassa: Afganistan

Kenelle: Afganistanin kulttuurista ja naisten asemasta kiinnostuneelle tämä on silmiä avaava lukukokemus

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut


Australialais-brittiläinen Evie Wyldin palkittu Kaikki laulavat linnut ei ole helppo kirja – se houkuttelee herkällä kannellaan, mutta jo alkusivuilla on lukijalla vaikeuksia pysyä mukana.  Kirjan maailmasta "tipahtaa", ellei ole tarkkana. Vaikka kirja haastaa lukijansa, se totisesti myös palkitsee ja lopulta pitää tiukasti otteessaan viimeisille sivuille asti. Kirja on kauhea, mutta samalla lähes runollinen. Se on surullinen ja koskettava, mutta silti siinä on toivoa.

Kirjan päähenkilö on yksin lammastilaa pitävä Jake Whyte. Miten austraalialainen nuori nainen on päätynyt Britannian syrjäisimmille saarille lampaita hoitamaan? Kuka tai mikä tappaa hänen lampaitaan? Mistä Jake on saanut selkäänsä kamalat arvet? Alusta lähtien on selvää, että jotakin kamalaa on tapahtunut naiselle ja jokin ajaa häntä edelleen takaa. Lukija joutuu kuitenkin lukemaan aivan viimeisille sivuille asti, jotta salaisuudet avautuvat. Vielä tämänkin jälkeen jää arvailtavaa ja aukkoja täytettäväksi.

Wyld leikkii sukupuolirooleilla, vaikkei tämä mikään ydinteema olekaan. Päähenkilöllä on miehen nimi ja hänellä on miehekkäät käsivarret, voimaa ja itsenäisyyttä menestyä miehisessä ympäristössä –ja kuitenkin hän on herkkä ja vahvasti nainen. Hän kohtaa naisia ikiaikoja kohdanneita haasteita ja hyväksikäyttöä, ja selviää niistä silti. Kirjassa on myös mies, jolla on naisen nimi.

Tarina on kerällä kuin lankakerä. Se etenee ajallisesti neljällä, viidellä tasolla, eikä niilläkään aina kronologisesti. Tästä johtunee alun vaikeus asettaa tapahtumia järjestykseen ja lukijan tömähtää helposti hämmentyneenä ulos kirjasta. Myöhemmin kirjan edetessä tätä vaikeutta ei enää ole, vaan kaikki asettuu paikalleen. Lankakerä pitää vaan keriä auki aivan loppuun asti. Yksi taso on nykyhetki Britannian yksinäisellä karulla saarella, jossa Jake yrittää epätoivoisesti suojella lampaitaan raa'alta saalistajalta. Toisella tasolla Jake on yksi lammastilan hoitajista – nainen miesten keskellä. Selvää on jo tuolloin, että hänellä on salattavaa ja että hän pakenee jotakin. Yhdellä juonen tasoista ollaan Australiassa vanhan miehen vankina nuhjaisella aavikoituneella lammasfarmilla. Loput tasot kuljettavat kohti lapsuuden kotia ja Jaken elämän suunnan lopullisesti muuttaneita tapahtumia.

Kirjan kieli on kaunista ja kerronta soljuvaa. Kuvaus ulottuu pitkälti myös hajuihin ja ääniin. Ympäristö muuttuu eläväksi ja vahvasti läsnäolevaksi. Eläimiä kuvataan paljon: koirat, kengurut, linnut ja ennen kaikkea lampaat. Eläimet joutuvat usein tarinassa kärsimään. Niitä tapetaan tahallisesti ja vahingossa. Päähenkilö yrittää suojella eläimiä ja parantaa, mutta päätyy vahingossa niitä myös tappamaan. Päähenkilö päätyy useamman kerran tahtomattaan tappamaan jotakin kallisarvoista ja korvaamatonta. Eläinten kuolemia kuvataan yksityiskohtaisen tarkasti. Kirjan kieli on kuitenkin armollisen lyyristä, sillä kamalimmatkaan tapahtumat eivät ole sietämättömiä lukea. Ehkä eläinten kärsimys on metafora ihmisen kärsimyksestä. Ainakin kummatkin kärsivät kirjassa yhtä lailla.

Eläimistä linnut ovat jo kirjan nimen perusteella keskiössä. Yritin koko ajan olla hereillä, kun kirjassa mainittiin lintuja ja niiden äännähtelyjä. En kuitenkaan päässyt aivan kiinni lintujen merkitykseen. Sivussa ne mielestäni ovat kirjan tapahtumista ja teemoista. Minulle jäi vahvasti tunne, että kirjailija on piilottanut tarinaan symbolisemman tason, joka ei minulle nyt avautunut. Tässä kirjassa olisi tutkittavaa myös toiseksi lukukerraksi. Kaiken kaikkiaan Evie Wyldin teos on palkintonsa ansainnut, sillä uskallan väittää, että se on tämän hetken parasta nykyproosaa.

Mieleen jäi:
 "Katsoin lintua uudelleen, näin sen vilkkuluomen sulkeutuneen ja pään retkottavan hervottomana ja ymmärsin, että olin rutistanut sen kuoliaaksi puhuessani puhelimessa. 
Käärin kyyhkysen sanomalehteen kuin annoksen kalaa ja ranskalaisia ja vien sen rannalle. Koira hypähteli vieressäni silmät kiiluen verenhimoisesti, ja yritin käyttäytyä rennosti aivan kuin en olisikaan menossa hävittämään murhaamani kesyn linnun raatoa. 
– –
Avasin sanomalehtikääreen ja annoin linnun ajelehtia merelle. Se yritti palata muutamia kertoja mutta kellui lopulta rohkaisua saatuaan pienten rantatyrskyjen ohi, loittoni loittonemistaan kuiva rinta hotaen valkoisena ja murtunut siipi sojottaen ylöspäin ja upposi sitten kuin meren nielemänä. Hyräilen Titanic-elokuvan tunnussävelmää."
Matka ajassa: nykyaika
Matka paikassa: Britannian rannikkon kaukainen saari, Australia
Kenelle: Haastavasta nykykirjallisuudesta ja lyyrisestä proosasta pitävälle lukijalle


      

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Thomas Harris: Uhrilampaat


On se harmillista, kun työ haittaa harrastusta. Raataja rahan alainen ei ole kyennyt paljon lukemaan viime aikoina. Tämä Thomas Harrisin Uhrilampaat olisi nimittäin pitänyt lukea ehkä yhdessä päivässä, mutta minulta se ei nyt onnistunut. Jännittävä, hyytävä ja hyvin kirjoitettu kauhua liippaava dekkari.

Tarkoituksenani ei ole käydä Anthony Hopkinsin menneiden vuosien elokuvia läpi, sillä on puhdasta sattumaa, että peräkkäin tulee kaksi hänen mestarisuoritustaan. Luulen, ettei kukaan elokuvan nähnyt voi päästää irti Hopkinsin Hannibal-hirviöstä. Kirjan Hannibal on jotenkin sivistyneempi ja lämpimämpi nuorta poliisiopiskelijaa, Clarice Starlingia kohtaan. Elokuvan Hannibal on vertaansa vailla, eikä kirjan ihmissyöjä saanut minua samalla tavalla pelkäämään. Kuvitin lukemaani koko ajan elokuvan kohtauksilla.

Vaikka kirja ei ollut erityisen pelottava, ja pystyin lukemaan sitä myös iltaisin, nautin siitä täysillä. Juoni oli tuttu, mutta silti se on oivallinen dekkarinnälkäisen korvike. Voihan tämän laskea dekkariksi? Sarjamurhaaja on hirveä, nuori nainen vahva ja samalla hauras, ja lukija on myyty. En tiedä, ovatko Harrisin muut kirjat yhtä hyviä, pakko on kai häntäkin lukea lisää.

Jos kirjasta yrittää löytää syvempää tasoa tai teemaa, se on naisen taistelu miehisessä maailmassa. Mies metsästää ja alistaa naista. Vie häneltä pahimmillaan hengen, mutta useimmiten vähättelee ja alistaa objektiksi. Työssä on vaikea edetä, eikä lihava nainen saa rakkautta. Kirjan seksistinen maailma tuntuu vähän vanhanaikaiselta, ehkä eteenpäin on menty.

Mieleen jäi:
"Lecterin kielenpää työntyi esille yhtä punaisena kuin huulet. Se kosketti ylähuulta tismalleen keskeltä ja vetäytyi taas takaisin.
-Clarice.
Starling kuuli äänen metallilta kalskahtavan rahinan."
Matka ajassa: 1980-luku
Matka paikassa: Baltimore, Memphis, USA
Kenelle: Kovahermoisille kauhun ja dekkarin ystäville