torstai 24. toukokuuta 2018

Moshin Hamid: Exit West



Moshin Hamidin Exit West (2017) sekoittaa todellista ja satua, mutta kallistuu silti enemmän realistiseksi kuvaukseksi sodan jalkoihin joutuvista ihmisestä ja heidän loputtomasta pakomatkastaan kohti turvallisempaa länttä. Kirja on nimitetty Man Booker Price -ehdokkaasi, mitä kyllä hieman ihmettelen.

Kirja alkaa melko vahvasti: sota tekee tuloa johonkin Lähi-idän maahan (kirjassa maata ei nimetä), mutta nuoren itsekseen asuvan naisen Nadian ja tähän ihastuneen Saeedin arki vielä toimii tutun tavallisena. Vähitellen käy kuitenkin selväksi, ettei mahdollisuutta ole jatkaa synnyinmaassa. Salaperäiset ovet vievät kohti uutta elämän pysäkkiä, ensin Kreikan saaristoon, sieltä Lontooseen ja lopulta Yhdysvaltoihin.

Pakolaisuus määrittää ihmisten identiteettiä ja tekee parisuhteesta hankalaa. Pakolaisuus myös rikkoo perheen ja turvallisuudentunteen.

Pidin melko paljon. Kirja kertoo pintatasolla maahanmuutosta ja pakolaisuudesta, mutta toisaalta se on haikea kuvaus muutoksesta, uuteen sopeutumisen pakosta ja erilleen kasvamisesta, jotka kohtaavat väistämättä aivan kaikkia. "We are all migrants through time", kuten Hamid alleviivaa kirjan loppupuolella. Kirja on myös rakkaustarina.

Tunnelmaltaan kaunis ja jotenkin rauhallinen kirja, mutta hieman minua haittasi tietynlainen tarkoituksellinen "taiteellisuus" ja turhilta tuntuvat myös toistuvat lyhyet hypyt kirjan pääjuonen ohi satunnaisten eri maailman kolkissa asuvien nimettömien henkilöiden elämään. Jäi jotenkin irralliseksi. Ei siis kirja aivan makuuni kuitenkaan.



Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan #28, sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.


Mieleen jäi: Hieman tyhjäksi jätti

Matka ajassa: Lähitulevaisuus

Matka paikassa: Lähi-itä, Lontoo, USA

Kenelle: En tainnut olla aivan kohderyhmää. Kaunista englantia kuitenkin.

Miten tielleni: Kirjastosta. 

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Tekla Inari: Siniset vuodet, Blue Years


"En minä tiedä,
selviydynkö.
Silti nousen ylös,
ja keitän kahvia.
- -
Ajatus tulee kuin lämmin peitto,
kuin kadonnut ystävä.
Ehkä vielä ei ole minun aikani
ehkä vielä eivät päiväni ole luetut?
Ehkä minulla on jotain,
nämä kuvat."

Olen päätymässä siihen, että kaikesta lukemastani juuri runot ruokkivat eniten ajattelua ja oikeastaan koko ihmistä. Tekla Inarin runoteos Siniset vuodet, Blue Years (2017) teki valtavan hyvää, vaikkei se kovin mullistava teos olekaan mielestäni. Tätä on hieman vaikea selittää, mutta nautin teoksen lukemisesta todella: istuin lämpimässä (!) kevätillassa pihalla ja lepäsin lukiessani. Proosan lukeminen on välillä työlästä minulle, sillä koen sen vaativan enemmän keskittymistä. Runo vetää puoleensa kuin magneetti ja antaa mahdollisuuden lyhyeen mietintätaukoon vähän väliä.


Nimestään huolimatta kirjan kansi ei ole sininen vaan graafisen – vai betonisen? – harmaa, jopa luotaantyöntävä. Siinä on runoja arjesta, tästä päivästä ja selviytymisestä. Säkeissä käsitellään vaihtuvia ja määräaikaisia työ- ja ihmissuhteita, masentumista, terapiaa tämän kaiken kestämiseen ja toivoa jostakin muusta. Runot paikannan vahvasti Helsinkiin ja niissä on kaupungin henki. Tältäkö nuoresta aikuisesta helposti tuntuu?



En ihan päässyt runojen maailman keskiöön, mutta siitä vierestä kuitenkin sain ehkä kiinni. Runojen lukeminen tekee hyvää, vaikka tämä kirja on osittain jotenkin kylmä ja tyhjä -ehkä tarkoituksella kuvatakseen nykymenoa. Kuvitus on hieno ja tukee runojen tunnelmaa. Pienet arkiset yksityiskohdat kuvissa alkavat puhutella, kuten runotkin usein vähäeleisyydessään tekevät. 

Runojen englanninkieliset käännökset ovat rinnan suomenkielisten vierellä. Miksiköhän runoilija on päätynyt tällaiseen ratkaisuun? Onko englannin kieli raivannut tilaa niin suuresti, että se puskee ihmisten arkeen jo tällaisessa syvässä vahvasti tunteisiin perustuvassa ilmaisussakin? Ehkä ylitulkitsen, mutta minua on alkanut ärsyttää englannin aggressiivinen tunkeutuminen kotikaupunkini arkeen ja suomalaisten passiivinen suhtautuminen omaan äidinkieleensä. Kasper Salosen käännöstyötä en lähde arvioimaan, sillä usein päädyin lukemaan vain suomenkieliset runot.

Yksi asia on nyt päätetty: aion lukea tänä vuonna runoja enemmän kuin ennen. Kirja sopisi Helmet-haasteessa useaankin kohtaan, mutta valitsen sen poikkeuksellisen karun kannen vuoksi kohdan #9, kirjan kansi on yksivärinen

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

George Saunders: Lincoln bardossa


Nyt on hiljentyä paikallaan ja antaa aplodit seisaaltaan, sillä George Saundersin kirja Lincoln bardossa (2017, suom. 2018) on ihmeellinen kirja. Se on upea ja kokeileva kirja, jota en olisi malttanut laskea käsistäni ollenkaan. Tämä on harvinaista, sillä usein koen tällaiset muodoltaan vahvan postmodernit teokset haastaviksi, mutta Saunders hurmasi minut täysin. Kirja on syvästi inhimillinen teos ihmisenä olemisesta, menettämisestä, rakastamisesta ja myötätunnosta. Sanoinko jo, että teos on upea?

Eletään sisällissodan runtelemaa vuotta 1862. Abraham Lincolnin pieni poika, Willie, sairastuu vakavasti ja kuolee. Poika on kuolemanjälkeisessä välitilassa, bardossa, lukuisien muiden sielujen kanssa. Näiden kohtalot kauhistuttavat, surettavat ja vähän myös naurattavat. Yliluonnollinen sekoittuu luonnolliseen, kuolleet pitävät raivokkaasti kiinni menneestä elämästään. Siirtyminen tästä maailmasta pysyvästi muualle on kauhistus. 

Kirjan rakenne muistuttaa kirjeromaania, vaikka se onkin viety äärimmilleen. Kirja koostuu kokonaan sitaateista – historiallisista lähteistä poimituista ja keksityistä. Vuorosanatkin on kirjoitettu sitaattien muotoon ja näkökulma vaihtuu tiuhaan lukuisien bardon asukkien seuratessa tapahtumia. 
Fakta ja fiktio, kuten elävät ja kuolleetkin kirjassa, sekoittuvat niin, että teki mieli alkaa googleilemaan kirjan historiallisina esitettyjä lähteitä. Osa on oikeita teoksia, osa taas ovelasti ja kutkuttavan mielenkiintoisesti sepitettyjä.

Kirja on kaikessa kokeilevaisuudessaankin erittäin uskottava historiallinen romaani ja aikakautensa kuvaus. Hahmot kertovat arkisesti välähdyksiä 1800-luvun amerikkalaisesta elämästä. Niin orjat, papit, rikolliset, porvarilliset pikkuyrittäjät kuin onnettomat aviovaimotkin pääsevät ääneen. Kaikkia tuntuu elämä jotenkin pettäneen ja kuolema on tullut yllättäen, vaikka se olisi itse aiheutettu. Kuoleman pysyvyyteen eivät halua uskoa edes kuolleet: he uskovat parantuvansa "sairaskirstuissaan" ja kääntävät katseensa "sairashahmoistaan". 

Kirjassa on viiltävää kuvausta vanhempana olemisesta ja lapsen ja vanhemman välisestä rakkaudesta. Abraham Lincoln käy katsomassa kuollutta poikaansa kryptassa ja poika yrittää epätoivoisesti saada yhteyden isäänsä. Rakkaus ei lopu kuolemaan. 

Kirja on saanut jo ansaitsemaansa ylistystä ja tunnustusta: Saunders voitti arvostetun The Man Booker- palkinnon viime vuonna. Olen lukenut Saundersilta aiemmin novellikokoelman Joulukuun kymmenes, ja jo se vakuutti, mutta vasta tämä kirja räjäytti pankin. Melkein ohitin romaanin, koska novellit koin melko haastaviksi lukea. Turha pelko oli.

Kirjan on suomentanut käsittämättömän taitavasti useaan otteeseen palkittu kääntäjä Kaijamari Sivill. Kiitos tästä! Helmet-haasteeseen siis kohtaan #15, palkitun kääntäjän suomennos. 

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Margaret Atwood: Uusi maa (MaddAddam #3)


En olisi uskonut, että tulisin sanomaan näin, mutta antaa mennä: hieno Margaret Atwoodin Maddaddam-trilogia saa laimean lopun. Uusi maa -päätösosa (2013) on hienoinen pettymys ja tuo vain vähän uutta vedettömän tulvan (virus tappoi lähes sukupuuttoon ihmiskunnan) kokeneeseen maailmaan. Sillä olisi ollut mahdollisuus kertoa – edellisten osien keskittyessä pääosin tuhoa edeltävään aikaan –, miten ihmisten jäänne yrittää rakentaa uuden maan.  

Uusi maa sisältää kuitenkin varsin pitkiä takaumia edellisestä kirjasta tuttujen Zebin ja Aatamin elämästä. Toby siirtyy keskeiseen osaan, mutta hän pääosin kertoo kuitenkin toisten tarinaa. Zeb ja Aatami Ensimmäinen eivät jaksa kiinnostaa kovinkaan. Jimmystäkin saa vain pieniä tiedonmurusia, sillä hän on suurimmaksi osaksi koomassa.

Edellisten osien kiehtovat hahmot, kuten geenimuunneltu ihmisrotu crakelaiset, alkoivat nyt jopa ärsyttää. Miksi ihmeessä Crake loi näin rasittavan, alkeellisen porukan? Kaikessa viattomuudessaankaan heistä ei ole ihmiselle kelpoa vaihtoehtoa.  Ihmissuku hiipuu, mutta crakelaiset lisääntyvät kuin kanit. Kirjan maailma alkoi väsyttää, kun edellisissä osissa se yksityiskohtineen veti puoleensa vastustamattomasti. Mikäköhän mätti?

Kaiken tämän turhautuneen vuodatuksen jälkeenkin: Maddaddam on hieno sarja, jonka ensimmäinen osa Onyx ja Crake varsinkin on dystopioiden aatelia. Ehkä olisin pitänyt tästä päätösjaksosta enemmän, jos olisin lukenut kaikki kolme kirjaa putkeen. Kenties. Oli syy mikä hyvänsä, mutta tämä kirja ei auennut juurikaan aivan loppua lukuunottamatta. 

Helmet-haasteeseen pujotan tämän kirjan kohtaan #42, kirjan nimessä on adjektiivi.

Mieleen jäi: Sikalaiset ovatkin aika epeleitä porsaiksi. Lue niin tiedät, mistä puhun.

Matka ajassa: Suuren tulvan jälkeiset vuodet

Matka paikassa: Entinen USA

Kenelle: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta. Tämä kirja viihtyi loputtomiin yöpöydälläni.



tiistai 1. toukokuuta 2018

Huhtikuun satoa vielä



Hyvää vappua, rakas lukijani! Blogi on harmittavasti ollut poikkeuksellisen hiljainen, koska muulla elämän saralla on ollut niin kovin kiireistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etten olisi lukenut. Päinvastoin, huhtikuu oli loistava lukukuu osaltani!

Olen kokenut jopa pienoista vieroitusoiretta, kun en ole lukemastani heti blogannut. Lupaan korjata tilanteen jatkossa, mutta nyt paitsioon jääneet teokset ansaitsevat muutaman rivin, vaikka tuntuu vaikealta niihin enää palata. Tässä siis kaksi kevääseeni kuulunutta teosta, joista kumpaakin voin suositella:


Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Laura Mannisen omaelämänkerrallinen esikoisteos Kaikki anteeksi (2018) on tärkeä kirja, vaikka en voi sanoa siitä kovin pitäneeni. Olen kuitenkin huomannut kehuvani ja mainostamani sitä useille, koska lukukokemuksena se oli minulle harvinaisen intensiivinen. Tämä kirja rinnastuu minulla Pauliina Rauhalan Taivaslauluun, koska luin kummatkin teokset hetkessä, oikeastaan yhdeltä istumalta.

Kaikki anteeksi on melko armoton kuvaus perheväkivallasta ja häiriintyneestä mielestä. Kieli on kaunista – kuten kirjan kansikin, jonka orkidea saa sekin kirjan sivuilla kylmivän selityksen. Lukija ei arvaa, miten tiukoille hän alun rakkaustarinaa lukiessaan joutuu.  

Helsinki on tässäkin kirjassa tuttu katuineen ja kaupunginosineen. Tämäkin lisää tunnetta arvaamattomuudesta. Tämä sama voisi tapahtua kenelle vain – ja tapahtuukin. Lisään tämän kirjan kohtaan #17, kirjassa käsitellään yhteiskunnallista epäkohtaa. Suomessa naisiin kohdistuu aivan liikaa lähiväkivaltaa, eikä tästä puhuta riittävästi, ja siksi Mannisen teos onkin tärkeä.


Hédi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä (suom.2018)

Ruotsalainen Hédi Fried kertoo oman selviytymistarinansa tässä pienessä kirjasessa. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen, sillä jokainen luku rakentuu hänelle kouluvierailuille esitettyjen kysymysten alle. Paljon uutta tietoa aiheesta kirja ei antanut minulle, mutta se on elämänmyönteinen ja tasapainoisen ihmisen kirjoittama. Kirjailija on pystynyt rakentamaan elämänsä kauhuista huolimatta uudelleen. Helmet-haasteeseen kohtaan #11, kirjassa käy hyvin.