lauantai 24. kesäkuuta 2017

Pierre Lemaitre: Iréne



Tämän pelottavan kannen takaa paljastuu pelottava kirja. Ranskalaisen palkitun rikoskirjailijan Pierre Lemaitren Iréne (2006, suomennos 2016) sai minut miettimään omia rajojani lukijana. Iréne on yksi väkivaltaisimmista lukemistani teoksista. En ole kovin herkkänahkainen yleensä, mutta tämän kirjan sivuilla käväisi jopa muutaman kerran miete, pitäisikö lopettaa kesken. En lopettanut kuitenkaan osittain siksi, että kirja on hyvin – ainakin tavanomaista dekkaria paremmin – kirjoitettu. 

Iréne kuuluu Camille Verhoeven -sarjaan, jonka aiemmin julkaistut ja suomennetut osat ovat Alex ja Camille. Hieman harhaanjohtavasti sarjan viimeiseksi suomennettu Iréne on kuitenkin sarjan ensimmäinen kirja. Sen päähenkilö on rikoskomissaari Camille Verhoeven, pienikokoinen älykäs mies, joka on onnellisesti naimisissa raskaanaolevan Iréne-vaimonsa kanssa. Pariisin lähistöllä tapahtuu poikkeuksellisen raaka murha, jonka tutkiminene johdattaa Camillen hyytävän sarjamurhaajan jäljille. Murhaaja jäljittelee rikoskirjallisuuden tunnettuja murhia. Hän tekee fiktiosta totta. Enempää ei kannata paljastaa, jottei juoni liikaa paljastu.

Veri roiskuu ja kaikki vastenmielisimmätkin yksityiskohdat kuvataan lukijalle. Teos lienee ollut liian väkivaltainen kansainväliseen menestykseen: Tässäkö syy, että muut osat käännettiin ensin? Loppua kohden, mietin viekö kirjailija sittenkään tapahtumat aivan kaameimmalle tasolle, ja sinnehän hän vie vastahakoisen lukijan kuitenkin.

Helmet-haasteeseen ymppään tämän dekkarin kohtaan #47, kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit. Tämän kirjan nimessä on erisnimi ja se on käännöskirja. Helposti täyttyy tämän vuoden haasteet. 

Seuraava osa Alex on jo lainattuna kirjastosta, mutta emmin sen lukemista. Kannattaako lukea, vai olikohan se nyt tässä? 


Mieleen jäi: Huh huh. Komeasti kirjoitettu dekkari, mutta liika väkivaltaisuus vetää kyllä pisteet alas väkisin. 

Matka ajassa: 2003

Matka paikassa: Pariisin lähiseutu ja lyhyesti Scotlanti

Kenelle suosittelen: Missä on uusi Stieg Larsson? Häntä odotellessa laadukasta luettavaa väkivaltaa sietäville.

Miten tielleni: Kirjastosta kovan jonotuksen jälkeen

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät


Varmaan koko muu Suomi on jo lukenut tämän Jussi Valtosen järkäleen nimeltä He eivät tiedä mitä tekevät (2014), mutta minä sain sen kuunneltua äänikirjana vasta nyt juhannusaattona. Jotenkin olen vältellyt tätä kirjaa ja ajatellut sen olevan kuivan tieteellinen katsaus yliopistomaailmaan. En tiedä, mistä tällaiset ylitsepääsemättömät ennakkoluulot ovat syntyneet. Usein huomaan hylkiväni joitakin palkittuja, suosittuja tai kehuttuja teoksia – ilman järkevää syytä.

Hieman sattumalta päädyin ostamaan äänikirjana teoksen onnekseni. En yhtään ihmettele kehuja tai Finlandia-palkintoa vuodelta 2014. Valtosen kirja on taitava, älykäs, suuri teos, joka käsittelee monia teemoja, mutta joka silti on yhtenäinen ja koskettava. Harmittaa, etten jo aikaisemmen lukenut tätä, olisi ollut kiva liittyä siitä käytävään keskusteluun.

Kirja lähtee liikkeelle erään avioliiton tarkkanäköisellä kuvauksella. Amerikkalainen Joe ja suomalainen Alina yrittävät selvitä arjesta ja hoitaa pientä poikaansa Samuelia ankeahkossa 1990-luvun Helsingissä. Yliopisto on tunkkainen, eivätkä suomalaiset mielellään vastaanota mitään ulkopuolelta tulevaa. Avioliitto rakoilee ja kulttuurierot iskevät päin naamaa. 

Se mikä alkaa melko tavanomaisena ihmissuhteiden ja arjen selvittelyllä kasvaa kirjan edetessä upeaksi aiheiden verkostoksi. Tiede ja siihen liittyvä etiikka, vanhemmuus, parisuhde, teknologia, sosiaalinen media ja ihmisen yksityisyys helposti uhrattavana kaiken sen keskellä. Kaikkea tätä kirjoa tuntuu yhdistävän ihmisten tietämättömyys ja ymmärtämättömyys. Tietämättään he loukkaavat, tuhoavat ja puhuvat toistensa ohi. He luulevat toimivansa oikein, mutta eivät kykene näkemään asioden laajempaa vaikutusta. Näin tulkitsen kirjan nimen.

Eläinkokeiden varaan uransa rakentanut professori ja eläinten oikeuksia ajava aktivisti poika ovät kaiken ytimessä, sillä äiti Alina jää sivuosaan, vaikka hän saa myös äänen kirjassa. Valtonen viipyy henkilöissään pitkään ja yksityiskohtaisesti. Mitään ei jätetä kertomatta. 

Sävy on mielestäni hieman synkkä – jopa toivoton, mutta tämän kaiken lukija kestää, koska kaikki on silti niin kovin kaunista ja herkkää. Valtosen kieli on minusta kaunista ja jotenkin viisasta myös, vaikkakin oli teksti välillä analyyttisen kuivaa.

Kuuntelin kirjaa todella pitkään pienissä pätkissä, ja välillä taukoa kuunteluiden väliin tuli jopa viikko. Jotenkin on nyt sellainen olo, että olisin kuunnellut tai lukenut monta kirjaa yhden sijaan. Teos on valtavan "iso" monessa mielessä, ehkä liiankin. Olisiko tästä riittänyt toiseenkin kirjaan? Ehdottomasti haluan lukea Valtoselta lisää, sillä jo nyt on ikävä kertojan ääntä. 

Helmet-haasteessa tämä kirja uppoaa kohtaan #18, kirjassa on enemmän kuin neljä sanaa. Hieno lukukokemus, kuin pitkä matka. Hyvää juhannusta kaikille!

Mieleen jäi: Hyytävät visiot lähitulevaisuuden some-maailmasta ja siihen liittyvästä teknologiasta. I am -laite on karmiva.

Matka ajassa: 1990-luvulta lähitulevaisuuteen

Matka paikassa: Suomi ja Yhdysvallat, Baltimore

Kenelle suosittelen: Kirja vaatii keskittymistä ja paneutumista. Aikaa. Kannattaa lukea hitaasti ja sulatellen, joten älä pelästy kirjan pituutta.

Miten tielleni: Oma äänikirja


tiistai 20. kesäkuuta 2017

Kesäinen lukupyhiinvaellusmatka


Aina joskus tulee sellaisia päiviä, ettei ole mitään sovittua suunnitelmaa tai tapaamista tiedossa. Voi tehdä, mitä vain tahtoo. Lukumaratoonit menivät minulta ohi tänä vuonna, mutta päätin lukea minäkin silti. Minä pakkasin kirjani reppuun ja lähdin lukemaan ja nauttimaan kotikaupungistani Helsingistä.

On ilo asua paikassa, jossa viihtyy ja jossa on erilaisia sopukoita eri mielialoihin. Luen usein ulkona, jos sää sen salliin. En kovin pitkään koskaan pysty keskittymään, mutta rannalla ja puistoissa lukeminen on edustaa minulle kesää ja lomaa – aika lähellä täydellistä rentoutumisen ideaalia. Teen myös kirjastopyrähdyksiä aina silloin tällöin ilman erityistä syytä. Olen lapsuudestani asti kokenut kirjastot kodeikseni, ja niiden tunnelma on minulle rakas.

Eilen päädyin viime vuonna remontoituun Töölön kirjastoon. Minun on pitkään pitänytkin käydä siellä, mutta jokin on aina estänyt. Professori Aarne Ervin suunnittelema vuonna 1970 valmistunut rakennus on niin hieno, että kirjat jäivät nyt täysin sivuosaan.  Rakennus on remontoitu täysin sen alkuperäistä henkeä kunnioittaen – hyvä näin! Ainoastaan vihreän (oi, 70-luku!), jo nyt tahraisen, kokolattiamaton olisi kyllä voinut vaihtaa ehkä johonkin muuhun materiaaliin.








Rakennuksessa on neljä kerrosta ja erikoisuutena useamman kerroksen terassit lukemista varten. Päädyin kuumana päivänä ulos toisen kerroksen terassille lukemaan. Näkymä avautui puistoon ja kallioille. Lopuksi terassilla tuli niin kuuma, että siirryin puiden varjoon puistoon läheiselle laakealle kivelle istumaan kirjoineni. Ihana joutilaisuus!

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia


Pajtim Statovcin kiitelty esikoisteos Kissani Jugoslavia (2014) päätyi käsiini vasta nyt ja luin sen hetkessä. Päällimmäisenä on lukemisen jälkeen kiitollisuus. Miten hienoa, että suomen kieli elää ja taipuu näin ihanasti ja ilmaisuvoimaisesti. Melkein uskaltaisin sanoa, että se uudistaa kotimaista kirjallisuutta: kirja on tuore, kipeä, raikas ja tärkeä. Se on täynnä symboliikkaa, jättää tulkittavaa ja mystiikkaa lukijalle, mutta silti sen tarina ja sanoma avautuvat. 

Kirja kulkee kahdelle tasolla ja kahdesta näkökulmasta. Kosovon albaanityttö Emine päätyy naimisiin vain kerran tapaamansa miehen kanssa. Isä päättää hänen elämästään ja häiden jälkeen hän siirtyy miehelleen. Monipäiväisiä häitä kuvataan yksityiskohtaisesti ja kaiken yllä häilyy pahaenteisyys, eikä juhlien jälkeinen elämä anna tai lupaa kovin paljon naiselle kulttuurissa, jossa mies on perheen yksinvaltias. 

Maassa on tapahtumassa kuitenkin suuria mullistuksia ja Jugoslavia natisee liitoksissaan. Sorto, uhka ja väkivalta ajaa perheen lopulta Suomeen, jonka kulttuuri outo ja valju. 
Perhe pirstoutuu, jää kulttuurien väliin, kun vanhat itsestäänselvyydet elämästä eivät enää maahanmuuton ja sodan päätyttyä päde. Isä on onnettomin ja jää lopulta täysin yksin. Hän ei kykene välittämään, rakastamaan perhettää, vaan epätoivoisesti roikkuu vanhassa ja vaatii sitä väkivaltaisesti lapsiltaan ja vaimoltaan. Nämä sulkevat hänet pois. 

Poika Bekim on eksyksissä, vaikka hän on Suomessa kasvanut ja tuntee maan. Hän joutuu uudelleen ja uudelleen vastaamaan kysymyksiin nimensä alkuperästä ja suomalaisuutensa kyseenalaistamiseen. Bekimin elämään tulee kaksi eläintä: itsekäs rasistinen baarituttavuus, kissa ja mystinen pelottava sohvan alla lymyilevä käärme. 

Eläinten kautta välittyy vahvaa symboliikkaa, joka ei minulle aivan täysin avaudu. Ehkä tämä on tarkoituskin, mikään ei ole itsestään selvää. Eläimet ovat petomaisia, mutta silti huollettavia, kiehtovia ja jopa avuttomia. Kirja tuntuu kyseenalaistavan stereotypioita: Kukaan ei ole vain yhtä ominaisuutta. Kukaan ei ole pelkästään oman kulttuurinsa tuote. 
Käärmeestä minäkertoja pohtiikin: 

Voiko todella olla niin, mietin silitellessäni se karheaa päälakea, että siltä odotetaan pahinta siksi, että se sattuu olemaan käärme? 

Kirjan loppu on toiveikas, jopa onnellinen ja sovitteleva, vaikka aiemmin sävy on erittäin tumma ja uhkaava. Ehkä rakkaus ja rauha on mahdollinen. 

Kirja on kieleltään ja tunnelmaltaan intensiivinen sekä rikas. Hienoa kotimaista kirjallisuutta, parasta lukemaani pitkään aikaan. 

Helmet-haasteessa kuittaan kohdan #41, kirjan kannessa on eläin. Irvihammas kissahan se siinä lymyilee aniliininpunaista taustaa vasten, joten komeasti haasteen kohta täyttyy! 



Mieleen jäi: Kosovon albaanien kulttuurin kuvaus ja häät. Kovin elävää on kerronta.

Matka ajassa: 1980-luvulta nykypäivään

Matka paikassa: Jugoslavia (Kosovo), Suomi

Kenelle suosittelen: Erilaisuuden hyväksyminen ja stereotypioiden haastaminen on tarpeellista kaikille, joten kenelle vaan tämä kirja on hyväksi!

Miten tielleni: Kirjastosta tämäkin





perjantai 9. kesäkuuta 2017

Mila Teräs: Jäljet



Mila Teräksen kirja Jäljet (2017), romaani Helene Schjerfbeckistä, on kaunis. Kirjan kansi on kaunis, kieli on kaunista ja tunnelma on kaunis. Uskon kirjailijan, kuten Schjerfbeck teoksissaan, pyrkineen kohti kauneutta ja siinä hän totisesti onnistuu. Kirja on kuin runo – tai kielellinen maalaus taiteilijasta. 

Olen tullut lukeneeksi paljon tällaista elämänkerrallista fiktiota (käytänköhän oikeaa nimeä tästä genrestä?). Onkohan laji nousussa kotimaisessa kirjallisuudessa, sillä olen törmäävänäni koko ajan tällaisiin historian henkilöiden henkiin herättämisiin? Kirjailija on tehnyt mittavan tutkimustyön: hän tutustuttaa lukijan Schjerfbeckin elämään synkkäsävyisestä lapsuudesta viimeisiin vimmaisiin hetkiin asti. Lukija saa lukea kuuluisien teosten taustoista huomaamattaan. 

Vanha Helene, jo elämän aivan viimeisillä hetkillä, muistelee elämäänsä. Nykyinen ja mennyt sotkeutuvat ja muodostavat kokonaisuuden, jota täytyy ihailla. Taiteilijan ääni on uskottava ja elävä, vaikka Teräs kieltää jälkipuheessaan pyrkineensä realismiin. Kukaan ei tiedä, kuka oli Helene Schjerfbeck, kuten maalari itse on todennut. Kirjailija on ottanut rohkeita vapauksia ja luonut oman kuvansa – hyvä näin!

Kirjassa on vahvoja teemoja naisen asemaan liittyen. Se, mikä oli miestaiteilijalle itsestäänselvyys, vaati naiselta useita kipeitä uhrauksia. Schjerfbeck joutui luopumaan uransa takia perheestä ja äitiydestä. Taiteilijana olo ja perheen yhdistäminen ei ollut naiselle usein mahdollista. Kirjassa suuren osan saa myös Schjerfbeckin äidin karu elämä ja sisarusten kuolemat. Elämä ei ollut ennen paremmin. 

Yhteiskunta ei myöskään arvostanut naistaiteilijaa, vaan hänen työnsä sivuutettiin usein lyhyillä reunahuomautuksilla ja marginaalisena – jopa huvittavana, vaarallisena ja turhana – ilmiönä. Teräksen kirjassa traagisesti tulee esille, että jatkuva hylkääminen horjutti taiteilijan omaakin uskoa taiteensa merkitykseen tai arvoon. On nautinnollista seurata kirjan sivuilla, miten lopulta Schjerfbeckin taide löydetään ja hän kulkee kohti Suomen arvostetuimman modernin taidemaalarin paikkaa. 

Omaan makuuni Teräksen kirja on paikoitellen jopa liian lyyrinen proosaksi, sillä se on metaforaa ja vertausta toisensa perään. Ehkä minä olen enemmän realistisen, kieleltään rosoisemman romaanin ystävä. Silti Jäljet on mieltä hellivä ja puhdistava lukukokemus. Se virtaa eteenpäin kuin lempeä vesi. Lukeminen oli nopeaa ja helppoa. 

Helmet-haasteeseen kirja sopisi moneen kohtaan, mutta valitsen sen kuittaamaan kohdan #45, suomalaisesta naisesta kertova kirja. Schjerfbeck tuli lähelle, ja oli ilo viettää hetki tämän suomalaisen naisen kanssa. Helmet-haasteessa olen tämän kirjan myötä edennyt jo (vai vasta?) puoleenväliin lukuhaasteessa. 

Mieleen jäi: "Maalatessani täytyn oudosta hellyydestä: elämä on lahja, suuresta armosta saatu – ja saattaa kadota milloin vain. - - Etsin kauneutta, sitä kai on elämä, ja ihminen on onnellinen omistaessaan tämän kaipuun."

Matka ajassa: 1860-luvulta vuoteen 1945

Matka paikassa: Suomi, Ranska, Englanti, Ruotsi

Kenelle suosittelen: lyyrisesta romaanista pitävälle erityisesti

Miten tielleni: Kirjastosta







tiistai 6. kesäkuuta 2017

Jon Krakauer: Into Thin Air

                                       


Niin kauan kuin ihminen on ollut, hän on halunnut uusia kokemuksia ja etsiä omia rajojaan. Aina ylemmäs, pohjoisemmas, etelämmäs, syvemmälle tai kauemmas. Jon Krakauerin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kirja Into Thin Air (1997, suom. Jäätäviin korkeuksiin) liikkuu näillä ihmisen fyysisillä ja psyykkisillä rajoilla. Mount Everestin huippu on paikka, jossa ihmisen keho alkaa kuolemaan hapen puutteesta. 

Kirja kertoo toimittaja-kiipeilijän näkemyksen vuoden 1996 retkikuntien traagisista tapahtumista, jolloin kaksitoista kiipeilijää menetti myrskyssä henkensä lauskeutuessaan alas vuorta pitkin. Onnettomuus on kuuluisa, sillä siitä on tehty useita dokumentteja, haastatteluja, ooppera (!) ja myös suuren rahan elokuva muutama vuosi sitten. 

Miksi lukea jostakin näin tutusta? Olen nimittäin ahminut kaiken Everestiin ja kiipeilijöihin liittyvät dokumentit ja haastattelut netistä. Aihe on kiinnostava ja jotenkin tällaiset ääritilanteisiin hakeutuvat "ääri-ihmiset" kiinnostavat minua. Kiipeilijät ovat valmiita uhraamaan henkensä – joskus valitettavasti myös moraalinsa – päästäkseen huipulle asti. Tavoite jättää taakseen kaiken muun.

Oma kokemukseni Himalajasta. Kuva Dulikhelista, Nepalista. Taustalla näkyy Himalajan korkeimpia lumihuippuja, Langtang (7264m) ja Gauri Shanker (7145m). En varmasti koskaan unohda, kun aamulla sumu sekä usva väistyi, ja näkymä avautui eteeni.  

Krakauer pohtii varsin avoimesti omia motiivejaan ja ryhmänsä vetäjien ja jäsenten toimia. Hän yrittää löytää vastauksen, miten on mahdollista, että kokeneet, pitkään valmistautuneet kiipeilijät menettivät henkensä ja koko matka päättyi täyteen katastofiin. Mitä hän olisi voinut tehdä toisin? Entä toiset? Kirjoittaja kokee syyllisyyttä, vaikka toisaalta yrittää puolustella valintojaan.

Kirja on myös kriittinen kannanotto Everestin kaupallisia valloitusyrityksiä kohtaan: lisähapen avulla sen vaarallisille seinämille ja jäätiköille päätyy ihmisiä, joiden siellä ei kuuluisi olla. Kun ihmiset ovat maksaneet oppailleen kymmeniä tuhansia euroja, heidän käännyttämisensä alas turvallisuuteen vedoten muuttuu yhä vaikeammaksi. Ihmiset maksavat päästäkseen huipulle ja oppaiden elinkeino ja maine riippuvat siitä, montako ihmistä he ovat sinne saattaneet.

Everest on tänäkin vuonna vaatinut henkiä. Kirjoittaja toistaa useasti, että vuoden 1996 tapahtumat tulevat toistumaan, vaikka millaisia turvakeinoja käytettäisiin. Luonto näyttää voimansa yhä uudelleen. Helmet-haasteessa tämä kirja komeasti kuittaa kohdan #5, kirjassa liikutaan luonnossa. Melkein liian kiehtova kirja, sillä mieleeni juolahti ajatus kiipeämisestä (tai enimmäkseen patikoinnista) Everest Base Campille, jonne melko hyväkuntoinen, kiipeilytaidoton vielä ehkä onnistuisi pääsemään. Sen ylemmäksi ei riitä rahat, eikä oikeastaan tahtokaan.


Pokhara, Nepal. Taustalla "Fishtail", Machapuchare (6933m) on pyhitetty Shiva-jumalalle, joten yksikään kiipeilijä ei ole voinut sen huipulle astua. Huikeita maisemia.

Mieleen jäi: "I'd always known that climbing mountains was a high-risk pursuit. I accepted that danger was an essential component of the game – without it, climbing would be little different from a hundred other trifling diversions. It was titillating to brush up against the enigma of mortality, to steal a glimpse across its forbidden frontier."

Matka ajassa: Kevät 1996

Matka paikassa: Nepal

Kenelle suosittelen: ääri-ihmisille tai heistä kiinnostuneille

Miten tielleni: Kirjastosta 

tiistai 30. toukokuuta 2017

Mika Waltari: Johannes Angelos


"En katsonut taakseni. Katsoin Konstantinopolin muureja ja torneja edessäni. Koetin nähdä ne turkkilaisten silmin enkä ihmetellyt enää, miksi marssivien askelten tahti pakosta hidastui joukkojen lähestyessä kaupunkia. Silmänkantamattomiin ne ulottuivat, nuo keltaiset ja ruskeat muurit sakaroineen. Ensin vallihauta ja sitä reunustava muuri. Vallihaudan takana ensimmäinen matala suojavarustus. Sen takana kohosi ulkomuuri torneineen, aseineen, miehineen, jo sinänsä mahtavampana kuin minkään Euroopan maissa näkemäni kaupungin muuri. 

- - Pieni, pieni on ihminen tuhatvuotisen jättiläismuurin rinnalla. Mutta aika on syöjätär. Mahtavimmankin muurin on kerran luhistuttava. Silloin aikakaudet vaihtuvat."

Tuhatvuotisen valtakunnan loppu. Hävitys ja Jumalan hylkäämä kaupunki. Mika Waltarin historiallisessa romaanissa Johannes Angelos (1952) Konstantinopoli kaatuu ja kuolee karmeasti, kipeästi ja täydellisesti. Waltari sijoittaa (tämänkin) romaaninsa historialliseen murrosvaiheeseen: vanhan, aarteita ja loputtomasti kertomuksia täynnä olevan aikakauden täytyy väistyä uuden edestä. Pieni ihminen vain värisee, seuraa lannistuneena, miten Konstantinopoli taipuu muuri hitaasti rakoillen Istanbuliksi vuonna 1453. 

Tuntuu, että tämä pienuuden teema toistuu toistumistaan Waltarin teoksissa. Ihminen saattaa olla harhainen, valtansa juovuttama tai uskonsa sokaisema, mutta lopulta hänet sysätään tähän pienuuden paikalle kaikkensa menettäneenä. 

Myönnetään, minulla on erityinen suhde Waltariin. Kun sain ensimmäistä kertaa Sinuhe egyptiläisen käsiini, minusta tuntui, että käsissäni on koko maailman paras kirja. Edelleenkin vertaan siihen joka ikistä lukemaani historiallista romaania. Waltarin teksti ja tarina on niin kovin suuri, etten toivu varmasti lukemastani koskaan. 

Tämä teos ei ole yhtä suuri – vaikka teen sille ehkä vääryyttä vertailemalla. Lukeminen tökki ja keskeytyi yli kuukaudeksi. Tarina tuntui melko tasapaksulta ja Waltariksi epätavallisen tylsää tekstiä kirjan loppupuolelle asti. Pitkään Johannes Angeloksen, yksinäisen vaeltajan, päiväkirjamerkinnät polkevat paikallaan. Rakkaustarina ei sytyttänyt ja Konstantinopolin muurit murtuivat aivan turhan hitaasti. Olin jo antamassa periksi. 

Kirjan loppu on kuitenkin jälleen huikeaa Waltaria. Niin hienoa tekstiä, että henkeä pidätellen lukija ihmettelee, mitä oikein lukee. Waltari taikoo minut Konstantinopoliin kulkemaan sen kuumilla kivillä ja katselemaan sen kimmeltävää merta. Niin kipeältä tuntuu kaupungin kuolema, että se on melkein liian kamalaa luettavaa. Waltari tekee taidetta, herättää henkiin ja kertoo ihmisyydestä sen kaikista pimeimmän. Jumala hylkää tässäkin kirjassa, mutta ihmisen loputon hullu vallanhimo säilyy ainiaan. 

Helmet-haasteeseen tämä teos menee kohtaan # 34, kirja kertoo ajasta, jota en ole onnekseni elänyt. 

Mieleen jäi: Kirjan karmiva loppu jäi totisesti mieleen.

Matka ajassa: Kevät 1453

Matka paikassa: Konstantinopoli

Kenelle suosittelen: Historiallisista romaaneista pitäville, lienee klassikko tämäkin.

Miten tielleni: Kirjastosta osui käteeni ja pölyttyi pitkään ikkunalaudalla. 


sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Yaa Gyasi: Homegoing


Amerikkalais-ghanalaisen kirjailijan Yaa Gyasin esikoisteos Homegoing (2016, suomennos Matkalla kotiin 2017) on lämmin, lohdullinen, sovitteleva, mutta samalla kipeän totuudenmukainen, peittelemätön ja surullinen tarina orjuudesta, rotusyrjinnästä ja hajonneista perheistä. Uskallan väittää, että harvoin näin vaikeita jopa pimeitä teemoja ja aiheita pystyy kirjassa käsittelemään näin lohdullisesti. 

Kirjailijan esikoisteos on minullekin monessa mielessä "ensimmäinen". En ole ennen lukenut ghanalaista kirjallisuutta ja afrikkalaistakin kovin vähän. Orjuuttakin käsittelevät lukemani kirjat ovat tähän asti sijoittuneet jo Amerikkaan, johon tuodut orjat on rahdattu revittynä irti perheistään, taustastaan ja kotimaistaan. Kotiinpaluuta ei orjille ole. Yaa Gyasin kirja on tässä suhteessa hyvin erilainen. 

En muista koskaan lukeneeni samalla tavalla rakennettua kirjaa, jonka jokainen luku vaihtaa näkökulman ja kertojaäänen sukupolvelta toiselle. Sukupolvi toisensa perään seuraa kuin katkeamaton ketju. Aina uusi ihminen esitellään lukijalle, mutta missään vaiheessa tarina ei katkea ja kertojaääni pysyy samansävyisenä – ihme kyllä. Kirjalla on kovin haastava rakenne, joka helposti jättäisi kaikki tarinat pinnallisiksi riipaisuiksi, mutta tässä kirjassa rakenne riemastuttaa ja vie yhtenäisenä tarinan loppuun. 

Kirjassa seurataan kahden toisistaan tietämättömän sisaruksen jelkeläisten elämää 1700-luvun lopulta Ghanasta aina tämän päivän Yhdysvaltoihin. Lähtökohta kahdelle sukuhaaralle on toistensa vastakohtainen: toinen nainen ryöstetään orjaksi valkoiselle miehelle Amerikkaan, toinen päätyy valkoisen orjakauppiaan jalkavaimoksi. Vastakohdat, tuli ja vesi, piinaavat jälkipolvea, eikä rauhaa tunnu tulevan ennen kuin vanhat esi-isien haavat tulevat hoidetuiksi. Ehkä kotiinpaluu on sittenkin mahdollinen. 

Kirjan ehdoton vahvuus minusta on Afrikkaan ja sen kyliin jäävän sukuhaaran seuraaminen. Kiehtovaa kerrontaa ja elämän kuvausta. Henkilöt joutuvat usein oman perheensä tai yhteisönsä hylkäämiksi. Valkoinen mies riistää ja raiskaa, mutta myös yrittää rakastaa välillä. Traagista ja turhauttavaa. 

Naisen ja miehen välisestä suhteesta välittyy lämmin, onnellinen olo: tarinoiden traagisuudesta huolimatta mukaan mahtuu monta onnellista avioliittoa ja suhdetta. Nainen ja mies nauttivat toisistaan, täydentävät toisiaan ja kulkevat rintarinnan, vaikka ympärillä kaikki haluaisivat heidät erottaa. Kirja on mielestäni toiveikas ja sovitteleva sävyltään, mikä tekee siitä poikkeuksellisen lajissaan. 

Helmet-haasteeseen lisään tämän kohtaan #42, esikoisteos. Kirja on juuri saanut myös suomennoksen, joten mahdollisimman moni täälläkin pääsee siitä nauttimaan. Goodreads-sivustolla tämä kirja on ollut kovin kehuttu ja sieltä minäkin sain vinkin  kirjan lukemiseen. Hitaasti luin, koska töissä on ollut kovin kiire, mutta luulen, että suurin osa lukisi tämän hetkessä, sillä kovin kiehtova oli tämä tarina. Nyt on hieman hankalaa asennoitua seuraaviin kirjoihin. Olkoon tämä maksettavana hintana näin hienosta lukukokemuksesta.

Mieleen jäi:
"Then she felt a breeze hit her feet from small holes in the ground. 
"What's below?" she asked James, and the mangled Fante word that came back to her was "cargo."
Then, carried up with the breeze, came a faint crying sound. So faint, Effia thought she was imagining it until she lowered herself, rested her ear against the grate. 
"James, are there people down there?" she asked. "

Matka ajassa: 1700-luvulta nykyhetkeen.

Matka paikassa: Ghana, Yhdysvallat

Kenelle suosittelen: Erityisesti historiallisen romaanin ystäville, Amerikan historiasta kiinnostuneille. Erilainen näkökulma orjuuteen.

Miten tielleni: Kirjastosta jonotuksen ja nyt sakkojen kera.


sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Katarina Baer: He olivat natseja





”Ensin ne tulivat hakemaan kommunistit, ja en puhunut mitään koska en ollut kommunisti.

Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysihmiset, ja en puhunut mitään koska en ollut ammattiyhdistyksessä.

Sitten ne tulivat hakemaan juutalaiset, ja en puhunut mitään koska en ollut juutalainen.
Sitten ne tulivat hakemaan minut, ja silloin ei enää ollut ketään joka olisi puhunut puolestani.”
                                                                                                                      Martin Niemöller

Toimittaja Katarina Baer kirjoittaa omista baltiansaksalaisista isovanhemmistaan kaunistelematta ja kirvelevästi. Jo kirjan nimi iskee suoraan kaikista kipeimpään haavaan, vuosikymmeniksi yhteiskunnan ja suvun vaiettuun tosiasiaan: he olivat natseja. He eivät aikanaan vain vaienneet ja hiljaisesti katselleet sivusta Saksan, vanhan kulttuurimaan, lipumista diktatuuriksi ja historian suurimman ihmisoikeusrikoksen toteuttajaksi, vaan he aktiivisesti kannattivat ja hyötyivät kansallissosialistisesta aatteesta.

Kykeneekö jälkipolvi selvittämään, mikä sai heidät omistamaan elämänsä natsiaatteelle ja kuolemaan tällaisen pahan edestä? Mitä tulisi ajatella natsivaareista ja -mummoista? Näihin kysymyksiin puoliksi saksalainen Baer yrittää vastata omakohtaisessa sukunsa ja isovanhempiensa elämänkerrassa He olivat natseja (2016). Kirjoittajan työ on yksityiskohtaista ja ammattimaisen tutkivaa. Yhtään saatavilla olevaa kirjettäjä ja kuvaa hän ei jätä tulkitsematta. Kaikki suvun salaisuudet hän tuo esille mitään peittelemättä tai kaunistelematta. 

Natseista ja toisen maailmansodan tapahtumista on kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia sivuja. Koskakohan maailma lakkaa kiinnostumasta ja tekemästä tiliä menneisyytensä kauhujen kanssa? Baerin tekstiä lukiessa on helppo uskoa, ettei kovin pian. Tällainen mikrohistoriallinen tutkimus on vieläkin ajankohtainen ja tekee jopa kipeää. Monta tarinaa on vielä kertomatta ja monia ei tulla koskaan kertomaan. Ehkä tällaisen kirjallisuuden ja tutkimuksen kautta on mahdollista ymmärtää edes vähän enemmän, miksi tavalliset – jopa hyvät ja uskonnolliset – kansalaiset päätyvät hirmutekoihin. Baer ei tosin myönnä ymmärtävänsä, eikä lupaa vastauksia. 

Olisi helppo vapauttaa isovanhemmat syyllisyydestään toteamalla heidän elämänsä osuneen hirveään historialliseen ajankohtaan. Huonoa tuuria olla pelinappula historian suurten liikehdintöjen keskellä. Baer ei kuitenkaan suostu päätämään pappaa ja mummoa vastuusta: tällainen ajattelu päästäisi heidät kuin koiran veräjästä. Ei, he tiesivät ihmisten, usein naapuriensa, rasistisesta syrjinnästä, pakkokuljetuksista ja keskitysleireihin siirtämisistä. He ottivat vastaan tyhjiksi jääneitä hienostohuoneistoja Berliinin parhailla alueilla, joivat entisten asukkaiden posliinimukeista ja ottivat palvelijoikseen Saksan valloittamista maista vangittuja pakkotyöläisiä. 

Baeria hämmentää eniten se, että vaikka isovanhemmat tiesivät, he silti halusivat elää itsepetoksessa ja uskoa palvelevansa "hyvää". Jopa silloinkin kun Saksa oli suistumassa varmaan häviöön, totaaliseen perikatoon. Oma kansa uhrattiin vailla sääliä. Baer päätyy siihen, että isovanhemmat säästyivät syviltä sisäisiltä konflikteilta kääntämällä katseensa pois. 


Lukijalle kirja on intensiivinen lukukokemus. Kirjailijan oma ääni kuuluu lähes koko ajan. Hän pohtii ja kyseenalaistaa myös omia motiivejaan ja näkökulmiaan. Välillä teksti–varsinkin kirjan Baltiaan sijoittuva osio–on hieman liian yksityiskohtaista. Suvun vaiheita ruoditaan lemmikkieläimiä myöten, mikä tietenkin lähisukulaisia kiinnostaa, muttei muita. Kirja ei kuitenkaan ole pitkäveteinen silloinkaan, vaan se on hieno lukukokemus ja hyvin kirjoitettu.

Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan #36, elämänkerta.

Mieleen jäi: "He katsoivat pois, jättivät puhumatta, pohtimatta, kirjoittamatta, puuttumatta asiaan. Kun riittävän moni teki niin, juna ei enää pysähtynyt."

Matka ajassa: 1920 - 1946, nykyhetki

Matka paikassa: Berliini, Baltian maat, Pohjois-Italia

Kenelle suosittelen: Kaikille suosittelen tätä kirjaa. Omituisen ajankohtainen teos.

Miten tielleni: Kirjastosta tämäkin


   

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Stephen King: Mersumies


Stephen King liitetään kirjailijana niin kiistattomasti kauhuun, että potentiaalisille lukijoille pitää varmuudeksi alleviivata jo kannen mainossitaateissa, että teoksessa ei ole mitään yliluonnollista, vaan  se on trilleri – ja tässä lajissa melko perinteinen vieläpä. Kingin Mersumies (2014, suomennos 2016) ei kuuluisasta kauhun kuninkaaksi nimetystä kirjailijastaan huolimatta anna kovin kummoisia jännityksen väristyksiä ainakaan tälle lukijalle. 

Mersumiehen päähenkilö on eläkkeelle siirtynyt, mutta syrjäytetyksi itsensä tunteva, entinen rikosetsivä Bill Hodges. Hänen päivänsä täyttävät loputon television tuijottelu ja isänsä aseen hively. Ihmissuhteet ovat kaikonneet ja elämältä hävinnyt merkitys. Hodges on melko tyypillinen dekkareiden antisankari, jonka lukija jo ennen kirjan avaamista tietää melko varmasti omaavan erityisosaamista ja sinnikkyyttä. 

Näinhän siinä käy: ylipainoisen Hodgesin pakottaa ylös lepotuolista hullu massamurhaaja, Mersumies, jonka rikoksen tutkinta jäi pahasti Hodgesilta kesken ennen eläkkeelle siirtymistä. Mersumies kutsuu sairaalla kirjeellään Hodgesin sosiaalisen median vaarallisille vesille. Alkaa takaa-ajo ja rikoksen uudelleen selvittely.

Jännitystä mielestäni kirjassa vie murhaajan jatkuva läsnäolo heti kirjan alussa. Lukija saa tietää hänestä liikaa aivan liian varhain – loput hän voikin sitten jo itse arvata. Kirjassa näkökulma vaihtuu Hodgesin ja Mersumiehen välillä tiuhaan ja ehkä hieman liian tasapuolisesti. Koska kyseessä on trilogian avausteos, panttaako kirjailija tietoa itse päähenkilöstä? Olisin halunnut tietää enemmän Hodgesista, joka itse asissa on melko mehevä hahmo. Mersumies taas on niin vastenmielinen, että välillä oli jopa vaikea lukea hänestä kertovaa tekstiä. 

Mersumies kirjan nimenä on jotenkin lapsekkaan outo, ja se herätti huomiota ja hieman hymähtelyä lähipiirissä. Mieheni päätyi vääntämään nimen Persumieheksi, joka olisikin ollut jo varsin mielenkiintoinen kirjan nimi. Kirjan teksti vilisee myös kuluneita sanontoja, jotka ärsyttivät. Olikohan tämä suomennoksen vika? 

Summa summarum: lukukokemuksena tämä Kingin – jonka teoksista olen yleensä pitänyt tai ainakin niitä ihaillen pelon takia vältellyt – trilleri jää melko latteaksi. Joitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia se kuitenkin sisältää, joten luin teoksen ihan mielelläni loppuun. Olen kahden vaiheilla, luenko trilogian muita osia.  

Alan jo miettiä, etteivät dekkarit ole minun juttuni. Päädyn aina pettymään ja sitten lyttäämään ne. Ainakin viime aikoina en ole lukenut juuri mitään sykähdyttävää. Miksiköhän päädyn silti niitä lukemaan?

King kirjailijana on kuitenkin aika maestro, joten hänen uransa ansaitsee kiitosta. Hän on kirjailijana monipuolinen – ennakkoluutonkin tarttuessaan eri genreihin – ja äärettömän tuottelias: Helmet-haasteessa vien tämän teoksen kohtaan #37 (kirjailijan tuotantoon kuuluu yli 20 teosta).  

Mieleen jäi: "Hän istuu sinä iltana laiskanlinnassa ja katsoo yhdentoista uutiset. Hän näyttää valkoisessa pyjamassa ylipainoiselta haamulta. Kalju kiiltää harvenevan tukan alta himmeästi. - - Hodges sanoo pimeässä: - Olen valmis kuuntelemaan. Minulla on aikaa. Olenhan eläkkeellä. Hän nukahtaa hymyillen."

Matka ajassa: 2010-luku

Matka paikassa: USA

Kenelle suosittelen: Keskivertoa trilleriä kuuluisalta kirjailijalta, jolta löytyy paljon parempaa luettavaa. Sinuna ehkä skippaisin.

Miten tielleni: kirjastosta jonottaen sain tämän suositun uutuuden

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina


Elena Ferranten Napoli-sarjan toinen osa Uuden nimen tarina (2012, suomennos 2017) jatkaa kahden nuoren naisen, Elenan ja Lilan, tarinaa täsmälleen siitä, mihin edellinen osa Loistava ystäväni jää. Kirja sai minut valtaansa heti ensimmäisiltä sivuilta. Se on häpeilemättömän viihdyttävä, jopa lumoava. 

Uuden nimen tarina jatkaa samoilla aiheilla ja teemoilla kuin edeltäjänsä: ystävyys, selviytyminen, sosiaalinen nousu ja toteutumattomat unelmat ovat tarinan ytimessä. Kirja etenee välillä vauhdilla, välillä viipyillen. Kaiken keskiössä on Lila, Elenan upea, älykäs ja arvaamaton ystävä, jonka opiskelu katkesi jo kansakouluun ja jonka kohtalona oli mennä naimisiin jo kuusitoistavuotiaana. 

Elena on sivustatarkkailijan roolissa, vaikka lukija tutustuu häneen paremmin ja kuulee vain hänen äänensä. Hänen tiensä on usein yksinäisen puurtajan, joka yrittää nousta köyhästä korttelista opiskelemalla myös Lilan edestä. Kaikilla mittareilla Elena päihittää Lilan, mutta hän kokee silti keskinäisessä kilpailussa jäävänsä ystävänsä varjoon, vallinaiseksi. Elena saa sen, mikä olisi kuulunut paremmin Lilalle, mutta joka häneltä riistettiin. 

Napoli jää tässä kirjassa enemmän taustalle, niin vimmaista on tyttöjen kasvun ja ihmissuhteiden jatkuvan sotkun selostus. Kotikortteli on sen asukkaille koko maailma, jossa on omat sääntönsä selviytymiselle. Se on aggressiivinen, primitiivinen ja lannistava paikka erityisesti naiselle. Perhe päättää kaiken, ja naisen osana on alistua miehensä tahtoon ja tyytyä usein ankeaan rooliinsa. 

Tarinaa rytmittävät useat miessuhteet. Miehet ovat väkivaltaisia, heikkoja, narreja tai kukkoilijoita – ja vain harvoin naistensa rakkauden veroisia. Lila ja Elena rakastuvat samaan mieheen. Minulle mies ei näyttäydy mitenkään kovin tavoiteltavana. Ehkä tämä on tarkoituskin: kertojana on jo tarinasta enemmän tietävä, elämänkokemuksen kyynistämä Elena. Ehkä lukija tietää enemmän kuin tarinan kokevat henkilöt. 

Lilan ja Elenan suuri rakkaus on heidän välinen ystävyytensä, joka on vahvempi kuin kuolema. He ovat sama henkilö, kahdessa eri ruumiissa, kahdella eri nimellä. Elena lähes palvoo ystäväänsä, vaikka häntä välillä inhoaakin, kokee kateutta ja hakeutuu tästä eroon. Naisten sielunkumppanuus on tämän vahvan tarinan tärkein aihe. Miehet vaihtuvat, rakastavat, hakkaavat, raiskaavat ja hylkäävät, mutta tämä ystävyys pysyy ja korjaa, vaikka välillä hajottaakin. 

Tekee mieleni julistaa tämä kirja viiden tähden arvoiseksi: Tällaista kirjallisuuden tuleekin olla. Hetkeäkään en laskenut sivuja, vaan toivoin, ettei lukeminen vielä loppuisi. Edellinen osa ei ihan samanlaista intohimoa herättänyt, mutta nyt olen Lilan ja Lenun lumoissa, enkä malttaisi odottaa seuraavan kirjan suomennosta. Onneksi kirjoja on vielä jäljellä kaksi. Uskon, että Lila vielä nousee, vaikka tämän kirjan lopussa hänen elämänsä melko pohjalla onkin. Ainakin toivon niin. 

Helmet-haasteeseen tämä tietenkin sopii kohtaan #7, salanimellä kirjoittavan kirjailijan teos. Miksi kirjailija ei halua nimeään julki? Onko tämä markkinointitemppu, joka lisää kirjailijan kiehtovuutta? Etäisesti ärsyttävää, mutta sallittakoon näin hyvän romaanin kirjailijalle sekin. Ferrante, nöyrin kiitos tästä kirjasta. 

Mieleen jäi: "Toistelin mielessäni joka päivä:olen se mikä olen enkä voi kuin hyväksyä itseni; olen syntynyt tällaisena, tähän kaupunkiin, tähän murteeseen, köyhänä; annan sen minkä voin, otan sen minkä voin, kestän sen mikä on kestettävä."

Matka ajassa: 1950-luvun lopulta 1960-luvun loppupuolelle

Matka paikassa: Napoli ja Pisa

Kenelle suosittelen: Vahvaa kuvausta naisena olemisesta ja selviytymisestä miesten hallitsemassa maailmassa.

Miten tielleni: Best seller -pikalainana kirjastosta

Hyvää vähälumista vappua blogini lukijoille!



sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Sandra Brown: Mean Streak


Tavallaan tämän kirjan ja siitä tehdyn elokuvan olen lukenut ja katsonut ainakin sata kertaa. Aina kauniilla päähenkilöllä on uusi nimi, hänen petollisella miehellään uusia konnuuksia takataskussa ja ihastus on komea, vähän pelottava, mutta ah, niin täydellinen silti. Tämän Sandra Brownin Mean Streak -trillerin (2014) lainasin sokkona OverDrive-sovelluksesta ja jo ensi sivuilta tiesin, mitä kirjassa suunnilleen tulee tapahtumaan ja miten se tulee päättymään. Romanttinen jännitysromaani on genrenä niin kliseinen, että ei voi muuta kuin huokaista helpotuksesta: sitä saa, mitä tilaa.   

Nuori lääkäri, Emory treenaa järjestämäänsä hyväntekeväisyysmaratoniin kiihkeästi. Hän lähtee miehensä vastustuksesta huolimatta vuorille treenaamaan ja häviää Pohjois-Carolinan erämaahan. Jäljet häviävät, eikä poliisi pääse kadonneen jäljille.

Emory herää tajuttomuudesta salaperäisen ja pelottavan miehen luota. Mies ei suostu kertomaan nimeään eikä viemään häntä takaisin. Onko mies kaapannut vai pelastanut hänet? Kuka hän on ja miksi hän piileksii vuorilla? Pääseekö Emory pakenemaan? 

En paljasta juonta enempää, mutta melko tuttuja polkuja Sandra Brown lukijaansa johdattaa. Kirjailija on minulle ennalta tuntematon, mutta ilmeisesti hän on painoskuningatar, jonka teoksia on käännetty myös suomeksi. Paremman puutteessa voisin uudelleenkin lukea viihteeksi jonkun hänen teoksensa, mutta en kyllä voi suuremmin suositella. 

Luen kirjoja laidasta laitaan ja uskon kaikenlaisella kirjallisuudella olevan paikkansa. Viihdekirjallisuus – edes se halveksittu naisten romanttinen kirjallisuus – ei ole automaattisesti huonoa kirjallisuutta. Tämä kyseinen kirja ei vaan sytyttänyt. 

Helmet-haasteeseen tämä kirja sopii tarpeeksi hyvin kohtaan #15 (kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen). Päähenkilö treenaa ja juoksee läpi kirjan, joten käyköön nyt tähän.



Mieleen jäi: Äänikirjan mieslukija näytteli eri ääniä hienosti läpi kirjan.

Matka ajassa: nykyaika

Matka paikassa: Pohjois-Carolina

Kenelle suosittelen: No jaa, eipä ole lapsenlapsille tästä kertomista. Jos et muuta löydä, saatat tämän parissa viihtyä.

Miten tielleni: Äänikirja työmatkoilla

torstai 20. huhtikuuta 2017

Alice Munro: Jupiterin kuut


Kanadalaisen novellistin Alice Munron jo vuonna 1982 ilmestynyt novellikokoelma Jupiterin kuut sai vihdoin tänä vuonna suomennoksensa – ja mikä suomennos se onkaan! Munron teksti välittyy rikkaalla, kauniilla ja mielenkiintoisella suomella. Kirjailijaa tietysti täytyy kiittää ensiksi tästä lukunautinnosta, mutta myös kääntäjä, Kristina Rikman, tekee upean työn. Munro on palkittu ansaitusti Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2013, ja Rikmanille myönnettiin 40-vuotisesta käännöstyöstään Pro Finlandia -mitali vuonna 2014. Lukija tietää saavansa laatua luettavakseen.

Munro kirjoittaa lukuisista kohtaamisista, joissa ihmiset eivät kuitenkaan aivan kohtaa. Kaukaiset sukulaiset pysyvät kaukaisina, lähes käsittämättöminä, vaikka tulevatkin kyläilemään. Yhteyttä ei synny. Rakkaus on myös saattanut pettää tai kulua loppuun. Nainen ei löydä miestään tavalla, joka tyydyttäisi. Jäljelle jää turhautuminen, peitelty kiukku, luopuminen ja sisäinen halveksunta – ja kuitenkin myös miellyttämisen tarve on aina vieraana. Välillä hukassa on mies, välillä lapsi.  

Kaikkien yhdentoista novellin keskiössä on nainen. Hän, novellista toiseen erinimisenä, tulee usein vaatimattomista tai jopa askeettisista oloista ja on jo ehtinyt vanhenemisen porteille tai on jo vanhainkodissa. Hän pohtii elämän loputonta arvaamattomuutta tai vielä traagisempaa ennalta-arvattavuutta. Pienet valinnat, sattumat ja onnettomuudet ovat saattaneet muuttaa koko elämän suunnan. 

Mikään edellä mainittu ei välity lukijalle alleviivattuna selvänä viestinä. Kaikki on puettu vihjailuun, hienovaraiseen huumoriin ja traagisiin yksityiskohtiin. Näkökulma vaihtuu ainakin yhden novellin sisällä kappaleesta toiseen niin, että lukijan on välillä hankala seurata tapahtumia. Novelleissa tapahtuu vähän – vaikka kerralla voikin sitten rysähtää kaikki – henkilöitä taustoitetaan ja heidän ajatustensa annetaan lentää villinä. Heidän ulkonäköään ja vaatteitaan kuvataan todella värikkäästi. 

Kaikki kokoelman novellit ovat hienoja, mutta suosikikseni nousi ensimmäinen kahdesta erilaisesta sukulaistätilaumasta kertova Chaddeleyt ja Flemingit. Kahden suvun naimattomat tädit ovat toistensa vastakohtia ja kuitenkin aivan yhtä herkullisia hahmoja. En ollut lukenut Munroa ennen, ja tämän novellin parissa iski heti vahva tietoisuus: "Mitä tämä on? Vähän outoa, mutta tästä minä pidän." Toivottavasti saan aikaiseksi lukea Munroa myös lisää, vaikka hetken on kyllä hengähdettävä ja vähän toivuttavakin hänen tarinoistaan.

Helmet-haasteeseen tämä teos saa vastata kohtaan #23 käännöskirja. Miten upeaa lukea maailman parhaita teoksia omalla äidinkielellä. Toivottavasti saamme suomeksi näin upeita käännöksiä jatkossakin. 

Mieleen jäi:

"Hän oli havainnut jotain uutta tällä matkalla. Ihmiset eivät enää halunneet tutustua häneen. -- Hän ei ollut lihonut eikä laihtunut eikä vanhentunut silmiinpistävästi, mutta yhtä kaikki hän oli lakannut olemasta tietynlainen nainen ja muuttunut toisenlaiseksi. -- Hän yritti tosissaan, kerran toisensa jälkeen.Toisinaan hänen harkitut mielivaltaiset tekonsa ja tapansa elää jaksoivat ilahduttaa häntä." 

Matka ajassa: sodan ajasta 1900-luvun loppupuolelle

Matka paikassa: Kanada

Kenelle: Jos et pelkää vähän haastavampaa novellikirjallisuutta, tartu ihmeessä.

Miten tielleni: Kirjastosta