lauantai 30. syyskuuta 2017

Jane Austen: Järki ja tunteet


Kukkuloilla vaeltelee neitoja, joita herrasmiehet voivat tarvittaessa pelastella hevostensa selkään. Mies voi paljastua neidon tuskaksi huikentelevaiseksi, mutta ehkä jossain on sittenkin tuleva aviosiippa tuhannen punnan vuosituloineen. Mr. Darcyn veroista vävyehdokasta ei tästä tarinasta löydy, mutta Jane Austenin sarkastinen tyyli pelastaa kuitenkin tämän melko tasapaksun avioliiton metsästyksen.

Keskiössä ovat Dashwoodin nuoret ja kauniit neidot, Elinor ja Marianne. Toista hallitsee teoksen nimen mukaisesti järki ja toista taas tunne. Naiset joutuvat kuitenkin huomaamaan, ettei elämä – eikä varsinkaan rakkaus – kulje heidän tahtonsa mukaisesti, vaan kumpikin joutuu sekä järjen että tunteiden valtaan. Miehet kosivat ja naiset odottavat kosintaa, sillä avioliitto on ennen kaikkea taloudellinen kauppa. Jos siihen väliin saa hitusenkin rakkautta mukaan, ollaan onnellisia. 

Mitä tapahtuu, kun edulliset naimakaupat on vihdoin tehty? Jännitettä ei liene enää jäljellä, joten Daswoodin naiset saavat levätä avioliiton satamassaan ikuisesti lukijan jäädessä epätietoisuuteen. 

Austenin kirjat ovat oivaltavia kuvauksia sovinnaisuudesta. Tämä teos oli täynnä hersyviä hahmoja, joiden päivät kuluvat tylsistyttävässä joutenolossa, juoruilussa ja hurskastelussa. Porvaristo ei pääse helpolla hänen tekstissään, vaikka toki romanttiset juonenkäänteet ovat kuitenkin kaikista selvimmin esillä.

Tämän puolittain nihkeän ja takkuisen lukukokemuksen jätän kuitenkin mielelläni taakseni. Saahan klassikosta sanoa näin? Helmet-haasteeseen kirja osuu kohtaan #38, kirjassa mennään naimisiin. Kirja taitaa kuulua myös BBC:n 100 kirjaa ennen kuolemaa -haasteeseen (johon olen mielenkiintoni melkoisesti jo menettänyt).

Mieleen jäi: "On kyseenalaista, saako Marianne nyt miestä, jolla on suuremmat tulot kuin viisi tai kuusi sataa puntaa vuodessa, ja petun pahoin, ellet sinä pääse parempaan tulokseen."

Matka ajassa: 1800-luvun alku

Matka paikassa: Englannin maaseutu ja Lontoo

Kenelle suosittelen: Romanttisen rakkauskirjallisuuden klassikko sopii kaikille pukudraaman ystäville

Miten tielleni: Kirjastosta

tiistai 19. syyskuuta 2017

Anneli Kanto: Lahtarit


"Ajattelin, että puutkin vuotavat verta haavoistaan ja itkevät. Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan. Siinä kohden ei vihattu, surtiin vain, ja ymmärsin, että samalla lailla punikitkin omiansa murehtivat kuin valkoiset."

Anneli Kannon Lahtarit (2017) on rankka ja realistinen kuvaus Suomen ehkä synkimmästä historiallisesta aikakaudesta, kansan sisällissodasta. Sisällissodasta on kirjoitettu paljon, mutta tämä usean eri kertojan romaani on nimensä mukaisesti valkoisten näkökulmasta kirjoitettu tilitys sodan kauhuista. Ja millainen se onkaan! Siinä muonittajasta tulee arkuttaja ja kirkasotsaisesta maalaispojasta tulee murhamies. Aatteen ylevä palo vaihtuu silmittömään lahtaamiseen, jolta ei säästy juuri ketään. 

Tarina on hajanainen, vaikka jotkin kertojat kulkeavat läpi kirjan ja tulevat tutuiksi lukijalle. Vaihtuvat minäkertojat ovat kuin silminnäkijöitä ja aikalaisia – tämä lisää autenttisuuden tuntua. Tuollaista se lienee ollut kaikessa kauheudessaan. Kanto on tehnyt tarkkaa taustatyötä ja historiallisia lähteitä löytyy kirjan lopusta pitkä liuta. 

Kertojat ovat erilaisista taustoista: Saksassa koulutuksensa saaneita jääkäreitä, pienten pohjalaisten tilojen poikia, suojeluskuntalaisia, ruotsalaisia vapaaehtoisia, naisia ja miehiä – kaikki sotaan jollakin tavalla kohtalonsa kietoneita. Ehkä erikoisin kertoja on on suomenhevonen, vaikka vain kerran lyhyesti kertomuksessa vilahtaakin. Kertojat puhuvat eri murteita, mikä ei kuitenkaan haittaa kirjan kielen ymmärtämistä tai luettavuutta.

Naiset ovat kirjassa keskeisessä osassa. He ovat sotilaita, muonittajia, haavottuneiden ja kuolleiden huoltajia, morsiamia sekä vankeja. Heitä kohdellaan usein (pääsääntöisesti) huonosti, ja moni kokee kamalan lopun kaupunkitaisteluissa, vankileireillä ja metsissä ensin kärsittyään häväistystä, halveksuntaa ja raiskauksia. Sotaanosallistuva valkoinenkaan nainen ei säästy huoran maineelta, eikä arvostusta heidän työstään tipu. 

Kanto on kirjoittanut aiemmin punaisten naisten näkökulmasta teoksessaan Veriruusut (2008), joka alkoi kiinnostamaan ja taitaa mennä lukulistalle. Aikaa täytyy ottaa vähän näiden teosten lukemisen väliin. Lahtarit oli aika rankka kokemus, joten en taida heti kyetä lukemaan uutta samasta aikakaudesta kertovaa. 

Nyt on kovin puulla päähän lyöty olo tämän lukemisen jäljiltä. Menin vielä katsomaan Antti Tuurin kirjaan perustuvan elokuvan Ikitie, joka jatkaa samoista teemoista. Loistava elokuva, jota suosittelen kaikille.

Tuntuu uskomattomalta, että itsenäisen satavuotiaan Suomen historiaan sisältyy näin kamala vaihe, ja josta kovin pitkään kerrottiin vain voittajien tarina. HelMet-haasteeseen liitän tämän hienon ja vahvan kirjan kohtaan #8, Suomen historiasta kertova kirja.  

Mieleen jäi: "Emme puhu tästä koskaan. Tästä ei kukaan saa koskaan tietää mitään. – – En voi kenellekään kertoa, mitä meille on tapahtunut ja mitä olen tehnyt."

Matka ajassa: 1918

Matka paikassa: Pohjanmaalta Viipuriin, läpi Suomen.

Kenelle suosittelen: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta 

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Timothy Snyder: Tyranniasta – 20 opetusta 1900-luvulta


"Totuuden jälkeinen aika on fasismia edeltävä aika." 

Timothy Snyderin lyhyt ja erittäin kantaaottava kirja Tyranniasta – 20 opetusta 1900-luvulta (2017) on pelottavaa, mutta samalla ravistelevaa luettavaa. Mitä opimme historiasta? Ajaako terrorismi meitä kohti fasismia ja tyranniaa? Luovummeko oikeuksistamme turvallisuuden nimessä? Heräämmekö historiattomuuden illuusiosta, "vaihtoehdottomuuden politiikasta", joka uskottelee meidän kulkevan vääjäämättä aina vain kohti liberaalia demokratiaa? Vai lankeammeko populistiseen "ikuisuuden politiikkaan", joka uskottelee ennen olleen paremmin? 

Pelottavaa, että Yalen historian professori kokee tarpeelliseksi kirjoittaa tällaisen Trumpin (ja Putinin) vastaisen pamfletin. Mihin uuteen aikakauteen olemmekaan siirtymässä – ja vielä tärkeämpää, mitä voimme sille tehdä? Se, mikä tapahtui viime vuosisadalla, on mahdollista tapahtua tänäänkin. Mikään ei suojele meitä, ellemme suojele itse itseämme tyranniasta. Instituutiot ja saavutetut vapaudet eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan niiden eteen pitää aktiivisesti toimia. Sen on historia osoittanut.


Kirja vetoaa lukijaansa ottamaan aktiivisen kansalaisen roolin ja toimimaan omantuntonsa mukaan. Kaikkien tekojen ei tarvitse olla suuria, sillä demokratiaa voi edistää jopa kielellisin valinnoin. Snyder kehottaa lukijaa suhtautumaan varauksellisesti tapaan, jolla sanoja aktivismi, ekstremismi, terrorismi, poikkeustila ja isänmaallisuus käytetään. 

Snyder kehottaa lukemaan kirjoja ja välttämään internetiä. Hän uskoo sen pitävän aivomme kirkkaina ja mahdollistavan suurten kokonaisuuksien hahmottamisen. Hän kehottaa laajentamaan omaa ystäväpiiriä ja hakeutumaan alueille, joilla ei tavallisesti ole tottunut toimimaan. Snyder kehottaa rohkeuteen, avoimmuuteen, kriittisyyteen ja erottautumiseen. Historia kohtelee lempeästi niitä, jotka tekevät sen itse.

Minusta kirja on raju vastarinnan ja aktivismin ele. Tarvitseeko maailma tällaisia kirjoja todella? Mieli tekisi sanoa, että ehkei aivan tässä mittakaavassa ainakaan Suomessa. Toisaalta päädyin kirjaa lukiessa sattumalta katsomaan presidenttiehdokas Laura Huhtasaaren eduskunnan kyselytunnin puheenvuoron, jossa hän ihailee Unkarin valtion toimia suhteessa maahanmuuttoon ja käyttää sanaa islamisaatio. Luultavasti Huhtasaari tulee niittämään muhkean sadon ääniä vaaleissa, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin.

Snyderin tapaan uskon nyt elävämme uuden maailmanjärjestyksen murrosvaiheessa. Globalisaatio luo haasteensa, ja siinä häviävät osapuolet ovat yhä tyytymättömämpiä. Kokonaiset kansakunnat ottavat hyppyjä tuntemattomaan brexit-ilmiöineen.

Minä jaan nyt blogissani hyväksi kokemaani, sillä Snyder neuvoo tähänkin. Tässä siis ovat Snyderin teesit: 

1. Älä tottele ennakkoon.
2. Puolusta instituutioita.
3. Varo yhden puolueen valtioita.
4. Kanna vastuusi maailmaa kohtaan.
5. Muista ammattietiikka.
6. Varo puolisotilaallisia ryhmiä.
7. Harkitse tarkkaan, jos sinun on kannettava asetta.
8. Erottaudu.
9. Kohtele kieltämme lempeästi.
10. Usko totuuteen.
11. Ota selvää.
12. Katso silmiin ja juttele.
13. Harjoita kehon politiikkaa.
14. Puolusta yksityiselämää.
15. Aja hyviä asioita.
16. Ota oppia muiden maiden vertaisryhmistä.
17. Kuulostele vaarallisia sanoja. 
18. Säilytä maltti kun tapahtuu mahdottomia.
19. Ole isänmaan ystävä.
20. Ole mahdollisimman rohkea.

Lukemisen arvoinen on myös Helsingin Sanomien kirja-arvostelu http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005289842.html

torstai 7. syyskuuta 2017

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas


Synkkien suomalaisten teosten putki jatkuu Kjell Westön uutuudella Rikinkeltainen taivas (2017). Tätä kirjaa on kiitelty ja nimetty "lukuromaaniksi" – mitä tuo tarkoittanee? Itsekin odotin tätä teosta, sillä Kjell Westö ei ole pettänyt vielä kertaakaan. Erityisesti Kangastus 38 ja Missä kuljimme kerran ovat upeaa kirjallisuutta. 

Vaan mikäköhän meni nyt vikaan? Suurista ennakko-odotuksista huolimatta tämän kirjan lukeminen osoittautui nihkeäksi lukukokemukseksi. Ei lähtenyt lentoon, ei. Taivas on toki rikinkeltainen ja Kjell Westön kerronta tutun sujuvaa, mutta henkilöt herättivät lähinnä vastenmielisyyttä, ja sivustakatsoja kertojaminä ärsytti vätysmäisyydellään. Välillä hän on rikkaan Stellan kanssa, välillä taas ei – sama kehä uudelleen ja uudelleen. 

Yhteisluokkaraja kertojaminän ja kartanonherrasuvun Rabellien välillä on ilmeinen, mutta minkäänlaista kapinaa sen rikkomiseksi ei teoksessa ole. Mikä tekee Rabelleista erityisen kiinnostavia? Eipä juuri mikään mielestäni. Kaikki päätyvät elämään itsekeskeisen ja melko tarkoituksettoman elämän, eikä mitään suurta tarinaa paljastu juontenkäänteiden takaa. Tämä lienee tarkoituskin: elämänmeno sukupolvesta toiseen täynnä valtasuhteita, rahanhimoa ja seksikiemuroita, vailla sen syvempää merkitystä. 

Pidän Kjell Westöä yhtenä parhaista kotimaisista kirjailijoista. Kerronta on uskottavaa ja hienoa – tässäkin kirjassa. Paljon ei välttämättä tapahdu, vaikka usein kokonainen ihmiselämä lipuu sivuilla ohi. Usein tapahtuma-aika on hänen kirjallisuudessaan kuitenkin niin kiinnostava – sisällissota tai talvisodan kynnys– ettei tapahtumien puute haittaa ollenkaan. Nyt kuitenkaan tapahtuma-aika ei tuo juuri jännitteitä, ja jouduin valitettavasti välillä havahtumaan tämän kirjan parissa siihen, että se oli jopa tylsää luettavaa paikoittain. Jätin sen kesken useampaan otteeseen. Sain vihdoin kirjan luettua, eikä Rabellien rasittavaa sukua tule ikävä. 


Helsinki on kuitenkin ihana tässäkin kirjassa, sillä Kjell tuntuu kynällään rakastavan kaupunkia. Tuttuja osoitteita ja katuja minulle. Helmet-haasteen kohta #27, kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja. Helsinki – kamarasi kestää jopa Rabellit ja heidän hännystelevät ystävänsä! 


Mieleen jäi: Kirja tuntui loputtomalta, vaikka siinä on vain 459 sivua. 

Matka ajassa: 1960-luvulta nykypäivään

Matka paikassa: Helsinki ja maaseutu meren rannalla, lyhyesti Portugali ja Berliini

Kenelle suosittelen: Kjell Westö -faneille

Miten tielleni: Kirjastosta 

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa


Olin aistivinani, että Selja Ahavan omakohtainen tarina miehensä katoamisesta ja muuttumisesta naiseksi on herättänyt lukijoissa voimakkaitakin mielipiteitä ja tunteita. Ei jättänyt Ennen kuin mieheni katoaa (2017) kylmäksi minuakaan, sillä Anhava kirjoittaa sydäntään auki repivästi ja raastaen. Kirja on naisen tarina – hänen näkökulmansa, kokemuksensa ja maailmansa:

" Tämä on minun tarinani,
nämä ovat minun sanani,
Intia on siellä,
minä kerron teille mikä tämä maailma on!"

Tarinalla on toinen puolensa: se olisi voinut olla onnellinen kertomus oman seksuaali-identiteetin löytämisestä, uudelleen syntymisestä, uskalluksesta ja voimaantumisesta. Sitä tämä kirja ei kuitenkaan ole, vaan se on luopumisen, surun, vihan ja kuoleman kirja. Tiedän, että tämä on aika voimakas tulkinta, mutta mielestäni kaiken tilan vie sydänverille haavoitettu nainen. Rakkaus ja parisuhde, jonka varaan hän on kaiken laskenut, murenevat miehen myötä täysin.

Nainen kaipaa hautajaisia, joihin hänellä ei kuitenkaan ole oikeutta. Kuka muka on kuollut? Ei kukaan, mutta miehestä on jäljellä enää pieniä sirpaleita. Mikään ei ehkä ollut koskaan, kuten hän luuli. Todennäköisesti ei ollut. Kuten kirjan rinnakkaisen tarinan Kolumbus sinnikkäästi luulee löytäneensä Intian, nainen ei halua hyväksyä tätä. Hän hautaa miehen vaatteet puutarhaan.

Minua kirja kosketti, vaikka samalla yksipuolisuudessaan myös ihmetytti ja vähän ärsyttikin. Kai tämänkin naisen tarina on arvokas ja kertomisen arvoinen, vaikkei se ollut helppo luettava. Olisin mieluummin lukenut miehen tarinan. Kolumbus kohtaukset jäävät mielestäni kuitenkin osittain irrallisiksi tarinassa, vaikka rinnastus näiden kahden tason välillä onkin oivaltava. Sen sijaan menetyksen kuvauksessa Anhava osuu niin kohdalle, että jokainen läheisen menettänyt tunnistaa naisen ristiriitaiset tunteet tutuiksi.

Helmet-haasteeseen olisin halunnut laittaa tämän kirjan kohtaan #25 (kirja, jossa kukaan ei kuole), mutta kirjahan oli pelkkää kuolemaa, varsinainen surupuku koko teos, joten ei tätä kirjaa siihen voi sijoittaa. Lisäksi Kolumbus-tarinassakin taitaa jokunen ihminen kuolla. On yllättävän harvassa teokset, joissa ei kuolla, olen tullut huomanneeksi. Sijoitan siis tämän kirjan kohtaan #49, vuoden 2017 uutuuskirja.

Mieleen jäi: Outo, surullinen tarina, josta en löydä sovintoa.

Matka ajassa: nykyaika ja 1400-luvun loppu

Matka paikassa: Amerikka ja Suomi

Kenelle suosittelen: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta Best Seller -laina