sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki




Juha Itkosen omaan elämään pohjautuva Ihmettä kaikki (2018) kertoo perheen kolmannen lapsen odotuksesta ja raskaudessa tapahtuvasta traagisesta käänteestä. Raskausviikolla 17 vaimo yllättäen herää lapsivedenmenoon. Huoli on valtava ja uutiset tutkimuksista musertavat. Ilman lapsivettä sikiön keuhkot eivät voi kehittyä. Pariskunta jää yksin eettisten valintojensa kanssa. Seuraa ahdistava ja loputtomalta tuntuva tapahtumasarja suomalaisen terveydenhuollon rattaissa ja pohdintaa, miten perhe ja parisuhde selviävät, olivat valinnat sitten mitä vain. 

Kirjassa on paljon hätähuutoa ja pohdintaa elämän perimmäisistä kysymyksistä. Onko Jumalaa (tässä kirjassa kristinuskon Jumalaa etsitään epätoivoisesti, vaan ei aivan löydetä kuitenkaan)? Miten pieni ihminen on, kun hänet arvaamattomasti heitetään pois arjen raiteilta ja pakotetaan yhtäkkiä päättämään elämästä ja kuolemasta. 

Itkonen tuntuu tyytyvän valmiiden vastausten sijaan vain toteamaan kirjan nimen mukaisesti kaiken olevan ihmettä, jonka ihminen voi ottaa vain vastaan lahjana tai kohtalona. Terve lapsi on täysin ansaitsematon lahja. On täysin absurdia olettaa, että tämä onni osuisi kohdalle, mutta niin ihminen vain arjessaan olettaa, ja näin täytyykin olla. Ihmisen jokainen henkäys voi olla viimeinen, muttei sitä kuulu tiedostaa. Kuitenkin joskus tähän joutuu pysähtymään syntymää ja kuolemaa seuratessa. Ihmettä todella kaikki. 

Kirja kunnioittaa elämää ja kaikkia valintoja. Jokaisen kiihkoilijan tulisi lukea se. Miten kipeiden valintojen eteen ihmiset joutuvatkaan, ja miten kenelläkään on oikeutta ohjeistaa, miten tulee tehdä ja miten ei ja pahimmassa tapauksessa vielä syyllistää? 

Kirja on mielestäni äärettömän kaunis, mutta samalla raskas luettava kuitenkin. Itkin moneen otteeseen ja tuntui pakahduttavalta lukea perheen tarinaa. Kirjan raskaan ensimmäisen osan jälkeen lukija saa seurata, mitä perheelle seuraavaksi tapahtuu, kun vaimo pian alkaa uudelleen odottaa kaksosia. Lapset syntyvät keskosina ja näiden selviytymistaistelu on raastava sekin. 

Itkonen kuvaa tapahtumia perheen isän näkökulmasta. Henkilö tulee lähelle syvästi inhimillisenä, samalla heikkona ja kuitenkin vahvana isänä ja aviomiehenä. Perhe on elämän keskiö ja parisuhde sen sydän tässä kirjassa. Kaunis kuvaus arjesta myös!

Aina kun luen autofiktiota, jään miettimään, paljonko tapahtumat oikeasti seuraavat oman elämän todellisia tapahtumia. Miten kirjailija pystyy avaamaan oven apposen selälleen lukijalle tunteisiinsa ja läheistensä elämään? Tämä kirja erityisesti on hyvin avointa tunteiden ja tapahtumien kerrontaa sekä parisuhteesta että perheestä. Suomi on pieni paikka, ja Helsinki vielä pienempi, ja jään miettimään, millaista on kertoa kaikki kaikille. Tämä siis, jos kerrotaan. Itkonen on vaihtanut läheistensä nimet, mutta jotenkin tuntuu vaikealta ajatella, että hän näin dramaattisia vaiheita koettuaan ryhtyisi sepittämään muuta kirjaansa. Samanlaisia lukemiani kotimaisia romaaneja ovat olleet Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen ja Loppuunkäsitelty, jotka koskettivat ja jäivät elämään mieleeni pysyvästi – kuten varmasti myös tämä kirja.

lauantai 1. joulukuuta 2018

Runoja ihmetykseksi ja pettymykseksi


Marraskuu oli julma ja pimeä tänäkin vuonna, ja olenkin siirtynyt jo lohtukirjallisuuteen, mutta vielä tänne blogiin puran jonoa lokakuussa(!) lukemastani. Tällä kertaa liitän yhteen kaksi runokokoelmaa: Aila Meriluodon Lasimaalauksen ja Anna Ahmatovan massiivisen tuotannon suomennoskokoelman Olen äänenne. Saavat luvan nyt olla rinnakkain, vaikkei se tee oikeutta kummallekaan teokselle. 




Aila Meriluoto: Lasimaalaus

Meriluodon Lasimaalaus on yksi suomalaisen modernin lyriikan perusteoksista, mutta silti se ei avautunut minulle ollenkaan - tai no, oli kokoelman loppupuolella muutama mielenjäävä naisaiheinen runo. Petyin siis. 

En jaksa runoissa etsiä loputtoman tarkasti piilotettuja merkityksiä, vaan etsin niistä enemmän tunnelmaa ja toki nautintoa sanojen keskellä. Meriluodon klassikko näyttäytyi enemmänkin taitavana sanahelinänä, sillä se ei koskettanut vaan jätti viileän olon, kuten usein tyhjissä kirkoissa kauniiden lasimaalausten alla. Ei makuuni, mutta toki tunnustan runojen paikan suomalaisessa kaanonissa, ja toki tunnen pientä tyydytystä siitä, että sain tämänkin aukon sivistyksessä umpeen.

Helmet-haasteeseen tämän teoksen laitan kohtaan #2, kotimainen runokirja



Anna Ahmatova: Olen äänenne - kootut runot 1904 - 1966

Oi, Anna! Olet ääneni todella! Olen rakastanut Anna Ahmatovan ajattomia ja ylimaalisen kauniita runoja aina siitä hetkestä, kun niihin teininä ensi kertaa törmäsin. Kiitos Sinnemäen ja Ultra Bran, että tutustuin heidän sanoitustensa ja laulujensa kautta Ahmatovan runoihin. 

Millainen nautinto onkaan lukea suomeksi kattava kokoelma koko elämäntyöstä! Anneli Heliö on suomennoksellaan (2016) tehnyt varsinaisen kulttuuriteon myös suomen kielelle. 

Ahmatova on venäläisen kirjallisuuden yksi kauneimmista lahjoista maailmalle. Runot eivät pelkästään ole kauniita, vaan ne ovat voimakkaita, eläviä ja täynnä tunnetta. Ahmatova kertoo ihmisen rakkaudesta, rakkauden kuolemasta, pettymyksestä, erosta, kuolemasta, ihmeellisestä Pietarista, rakkaudesta kaupunkiin ja sen ihmisiin. Ihmisenä olemisen riemu ja tuska - elämä itse - on hänen runojensa sielu. Ahmatova tiesi itsekin jo varhain, että hän tulee jäämään historiaan aikansa äänenä, ja sitä hän todella on.

Kokoelma on valtava järkäle (840 sivua), joka kannattaa ehkä lukea osissa tai kaikista mieluiten ostaa omaan kirjahyllyyn. Kirjan lopussa on myös taiteilijaelämänkerta, jota en lukenut loppuun asti. 
Itse asiassa jätin hieman tahallani myös runoilijan pitkän elämän viimeiset runot lukematta. Tuntui, että en kyennyt enää tällaisen valtavan kokoelman lukemisen keskellä keskittymään yksittäisiin runoihin. Joten palaan tähän kokoelmaan uudelleen rauhassa ja viipyen. 

Tämän vuoden Helmet-haasteen kirjoista tämä runokokoelma tulee jäämään mieleen yhtenä ehdottomista kohokohdista. Se on kirjallisuutena aivan omaa luokkaansa ja palkitsee lukijansa ylenpalttisesti. Haasteeseen siis tämä helmi kohtaan #37, kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.

lauantai 10. marraskuuta 2018

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola - Ihminen ja legenda



Olen lukenut paljon viime aikoina - mutta blogannut vähän. Pieni blogini on minulle rakas, enkä ole sitä todellakaan hylkäämässä, mutta nyt vain ei kirjoittaminen ole jostain syystä maistunut. En suorita, en. Helmet-haaste myös menee tänä vuonna viimevuotiseen tapaan aivan hilkuille, koska jotenkin haasteen viimeiset kohdat tuntuvat hankalilta, ja kiinnostavaa luettavaa on vain niin paljon. Ihania aarteita jopa on kulkeutunut tielleni, mutta niistä enemmän vähän myöhemmin.

Helmet-haastetta vie kuitenkin eteenpäin seuraava kirja: Riitta Kylänpään voitti tietokirjallisuuden Finlandia -palkinnon vuonna 2017 teoksellaan Pentti Linkola–Ihminen ja legenda. Ilman haastetta en olisi luultavasti lukenut koskaan kirjaa, koska Linkola on näyttäytynyt minulle jopa melko vastenmielisenä hahmona. Jostain kumman syystä kirja tarttui kuitenkin kirjastosta mukaan ja se osoittautui hyvin kirjoitetuksi ja mielenkiintoiseksi, vaikkei se välttämättä kohteestaan onnistunut mielipidettäni vaihtamaan.

Linkola ei jätä kylmäksi ketään, ja se tekee hänestä mielenkiintoisen hahmon. Itseäni kirjassa - joka lähtee aivan Linkolan elämän alusta liikkeelle - kiinnostaa eniten se, miten Linkolasta tuli ääriajattelun kannattaja. Kylänpää ei juuri tulkitse, vaan hän antaa äänen lukuisille Linkolan aikalaisille ja ystäville. Linkola itsekin puhuu, mutta kirja ei missään nimessä ole yksiääninen. Ristiriitainen hahmo näkyy kirjan sivuilla ja hyvä niin. 

Jo lapsena Linkola koki syvää yhteyttä luontoon ja eläimiin, erityisesti lintuihin. Vaikeampaa tuntuu olleen ihmisten kanssa eläminen. Linkola saattoi surra vielä aikuisena enemmän kaadettuja puita kuin menetettyjä ihmisiä. Tosin täytyy todeta, että Linkolaa kuvataan kirjassa myös jopa viihdyttävänä seuramiehenä ja syvästi ihmisiin kiintyvänä. 

Aviomiehenä Linkola tuntuu olleen – nyt täysin oma tulkintani ja vahva mielipiteeni – sietämätön. Harva  suostuu sellaiseen asketismiin elämässään, jonka eteen Linkolan vaimo ja myöhemmät naisystävät joutuivat. Positiivista ja elämäniloista äitiä käy myös sääliksi. 

Itse hänen luontofilosofiansa ei juuri minulle avaudu, ja hylkään sen muiden "massaihmisten" mukana liian radikaalina, epäeettisenä ja mahdottomana toteuttaa. Tosin täytyy myöntään, että jonkinlainen profeetan silmä Linkolalla tuntuu olleen: hän ennusti ja julisti ilmastonmuutosta ja lajien katoamista suomalaisille kymmeniä vuosia ennen muita. 

Linkola on aina ollut vastavirtaankulkija ja rohkeasti edellä aikaansa. Luultavasti hänen sanojaan on tarvittu, vaikka tärkeä sanoma on usein varsin vastenmielisesti ja ylimielisen kylmästi kerrottu. Kaukaa vähän ihailen tällaisia rohkeita ehdottomia ihmisiä, mutta lähelle en koskaan haluaisi. 

Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan #45, palkittu tietokirja.




lauantai 27. lokakuuta 2018

Eowyn Ivey: Lumilapsi



Ihana. Kerta kaikkiaan ihana kirja. Tiedän, että käyttämäni adjektiivi on melko lattea ja usein käytössä, mutta kerrankin uskon sen tekevän oikeutta tälle kirjalle. Eowyn Iveyn kirjassa Lumilapsi yhdistyy monta minua aina uudelleen ja uudelleen mielyttävää tekijää: erämaa tapahtumapaikkana, sadun ja todellisuuden limittyminen, naisen näkökulma, selviytyminen ja kaunis kieli. Upea kirja, joka jää tämän vuoden lukukokemuksista varmasti mieleen. 

Kirja alkaa unenomaisesti, vaikka siinä on särmää ja kuolemaakin: lapseton vanheneva pariskunta elää raa'an luonnon keskellä Alaskassa ja on menettämässä taistelunsa siellä selviytymiseen. Vaimo on masentunut ja jopa miettii jokeen hukuttautumista. Avioliitto on kuitenkin onnellinen ja se on kestänyt paljon, myös lapsen menettämisen. 

Eräänä lumisena päivänä pariskunta heittäytyy leikkiin ja tekee itselleen lumesta tytön. Seuraavana päivänä pariskunnan pihaan ilmaantuu tyttö, joka muistuttaa lumesta muovattua lasta. Onko lumilapsi  ilmestynyt heille kauan kaivatuksi tyttäreksi? Mikä on satua ja mikä totta? 

Lumilapsi ei ole pelkästään keskustelua vanhan venäläisen sadun, jossa lumesta tehty lapsi herää henkiin, kanssa. Se on myös realistinen kuvaus elämästä äärimmäisen pohjoisen luonnon armoilla. Luonto vie helposti hengen ja ihmisen osana on loppumaton henkiinjäämistaistelu. Luonto on elävä, mystinen, äärettömän kaunis, mutta se voi viedä hengen vain muutaman virhearvion tai kohtalokkaan onnettomuuden takia hetkessä. 

Kirja on myös kaunis kuvaus kestävästä parisuhteesta, surusta, lapsettomuudesta ja vanhemmuudesta, ja siksi laitankin sen Helmet-haasteen kohtaan #19, kirja käsittelee vanhemmuutta. Onneksi tämä kirja osui tielleni, ja innostuinkin ostamaan jo kirjailijan uudemman, myös Alaskaan sijoittuvan, kirjan Kirjamessuilta eilen.

torstai 18. lokakuuta 2018

Minna Rytisalo: Rouva C.




Minna Rytisalo herättää henkiin fiktiivisen Minna Canthin toisessa romaanissaan Rouva C. (2018). Minna Canth on jäänyt minulle etäiseksi hahmoksi, vaikka hänen novelleihinsa ja päätöihinsä olenkin tutustunut ja ihastunut. Hänestä on jäänyt mieleen kuva pönäkkänä ja vakavana rouvana. Minna Rytisalo tarttuu Minna Canthin elämässä harvemmin kuvattuun aikaan: nuoruuteen ja äitiyteen. Kirja on myös rakkaustarina kahden toisilleen melko vieraan ihmisen päätöksestä rakentaa yhteinen elämä. 

Minna Canthista piti tulla opettaja, mutta tuntemattomasta syystä hän lopetti koulun ja meni opettajansa kanssa naimisiin. Perhe kasvoi nopeasti seitsemällä lapsella, ja Canth jäi nuorena leskeksi, jonka on täytynyt olla todella vaikeaa aikana, jolloin naisen elämä riippui tiukasti miehessä, isässä tai suvun hyväntahtoisuudessa. Canth kuitenkin kirjoitti itsensä historiaan ja onnistui myös sanoillaan ja aktivismillaan muuttamaan sitä. Liputamme poikkeuksellisen hienon ja älykkään naisen kunniaksi syystä. 

Rytisalo tarttuu henkilöön ja historian hämäriin jääneisiin hetkiin ja luo siitä erittäin uskottavan tarinan. Canthista ja hänen läheisistään tulee fiktiivistä verta ja lihaa. Rytisalon Canthin sisäinen maailma tulee lukijalle hyvin lähelle epäilyineen, huolineen ja iloineen. Kieli on kaunista - jopa hempeilevää välillä. Aivan Rytisalon esikoisen Lemmen lumoa en tästä löydä, mutta aivan kotimaista kärkeä lähentelee tämäkin. Nautin lukemastani.

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan #49, vuonna 2018 ilmestynyt kirja. 

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Stephen King: Se


Se on paha. Se asuu viemäreissä ja syö lapsia. Se on pahin hirviö, jonka pystyy kuvittelemaan. Se ottaa minkä muodon vain, sillä Se on voimakas ja ajaton. Se on kaikkialla Derryn pikkukaupungissa, sillä Se on itse kaupunki. 

Stephen Kingin Se (1986) on ollut lukulistallani pitkään, ja lainasinkin sen jo viime syksynä, mutta se painoi käsissäni pelottavan paljon. Lukemiseen mahdollisesti kuluva aika pelotti, ja palautin kirjan takaisin. Kesällä kuitenkin ostin sen e-kirjana ja annoin lukemiselle uuden mahdollisuuden, sillä Stephen Kingin teosten lukeminen tuntuu aina kuin keskustelisi vanhan tuttavan kanssa. Pidän hänen kerronnastaan, vaikka suhde genreen onkin varsin kevyt. 

Lukeminen lähti liikkeelle vauhdilla, ja jo mietin, onko tässä käsissäni paras lukemani Kingin kirja. Kirjan alku on huikea: keltaiseen sadetakkiin pukeutunut poika, George, seuraa paperivenettään, joka eksyy veden mukana viemäriin. Viemärissä poikaa odottaa kaiken kauheuden kauheus. Se ei tunne armoa ja on hirveämpi kuin mikään kuvitelmien kellarin hirviö. 

Se on Kingin massiivinen ja selvästi erittäin kunnianhimoinen työ. Se rönsyilee moneen suuntaan sekä ajallisesti että henkilöiltään. Keskiössä on "häviäjien kerho", seitsemän muiden hylkimää lasta: Georgen isoveli Bill Denbrough, Ben Hanscon, Beverly Marsh, Richard ”Richie” Tozier, Eddie Kaspbrak, Mike Hanlon ja Stanley ”Stan” Uris. Lapset pääsevät pahan jäljille ja vannovat tuhoavansa sen. Tarina kulkee ajallisesti kahdella tasolla, kesä 1957 ja 1985. Kumpanakin vuonna joukko joutuu kohtaamaan sekä pelkonsa että taistelemaan pellehahmon ottanutta pahaa vastaan. Kuka ei pelkäisi pellejä? Luvassa on nopeatahtista pelottavaa tekstiä satojen sivujen edestä.

King taustoittaa jokaisen henkilön kattavasti, mutta mielenkiintoisinta on tapahtumapaikan, Mainessa sijaitsevan umpimielisen (ja oikeastaan pintansa alta läpimädän) pikkukaupungin Derryn, kuvaus. King tuntuu tekstissään sanovan, että suurinta pahuutta eivät olekaan lapsuuden ihmissudet, vampyyrit, jättiläismäiset linnut ja muut pedot - eivät edes pellet. Paha onkin rasismi, sovinismi, väkivaltaiset vanhemmat, koulukiusaajat, vaimonhakkaajat ja alkoholistit. Pahuus virtaa jokaisessa ja kaikessa. Luonnollinen pahuus voittaa yliluonnollisen kevyesti. Se on pelottavaa. 

Loistavan alun jälkeen kirja lässähtää. Se on liian pitkä, täynnä toistuvia takaa-ajoja ja väkivaltaa eri muodoissa. Sitä olisi voinut tiivistää huimasti, eikä tarina olisi kärsinyt ollenkaan. Henkilöt ovat myös toistensa kaltaisia, vaikka eroavat toisistaan ulkoisilta piirteiltään. He eivät heränneet yksilöinä henkiin sivuilta, vaikka lapsuuden kuvauksessa Stephen King onkin vertaansa vailla. Loppua kohden tarina saa taas potkua, mutta jotenkin ei alun maagisuus kuitenkaan palaa. Ei siis sittenkään Kingin paras kirja mielestäni. 

Tarina on kuitenkin klassikko, kuten hirviöpelle kauhuhahmonakin. Elokuvaa en ole katsonut, ja voisi olla aivan liian pelottava minulle - en katso kauhua muutenkaan. Kirja ei missään vaiheessa ollut kovin kauhea, vaikka vastenmielinen se todellakin välillä oli. Täytyy silti myöntää, että viemärit, padot ja joutomaat ovat kyllä hyvin pelottavia tapahtumapaikkoina, varsinkin kun lapsi niillä harhailee yksinään. Stephen King, kyllä sinä hommasi osaat ja hyvin! 

HelMet-haasteeseen upotan tämän kirjamurikan kohtaan #31, kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Kyllä pelotti, mutta eniten kirjan pituuden takia. 

*** (Lukeminen kannatti, mutta tyytyväinen kun loppui. Alku kuitenkin täydet viisi tähteä.) 


sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Piia Leino: Taivas


Miltä näyttää Helsinki vuonna 2058? Jos on Piia Leinon lähitulevaisuuteen sijoittuvaa kirjaa Taivas (2017) uskominen, paikka on karmiva. Mannerheimintie on ruohottunut ja kauppatorilla myydään lokkeja syötäväksi. Maailma on kokenut ilmastokatastrofin, kansanvaelluksen ja sotia. Kaikesta tästä on seurannut se, että rajat on laitettu kiinni ja ihmisten vastarinta on murrettu jo aikoja sitten. 

Lamaannus on vallannut Helsingin. Kaupunki on vain aitojen valkoisten suomalisten, lapsia ei enää synny ja viimeinen kaupunkilaisten sukupolvi laahustaa päivästä toiseen vailla tarkoitusta. Yhteyttä ulkomaailmaan ei enää ole, koska internet on kaatunut aikoja sitten, eikä edes valtion rajoista ole tietoa. Ihmisiä tämä ei enää edes tunnu kiinnostavan.

Helsingin järjestystä pitää yllä Valo-niminen hallinto, joka jakaa kerjäläisille leipää ja kansalaiset se tarjoaa sirkushuveja, sillä ankeaa ja pelottavaa arkea kansalaiset voivat paeta lohdulliseen virtuaalitodellisuuteen nimeltä Taivas. Taivas on oikean elämän vastakohta: se on täydellisen kaunis, miellyttävä, aisteja hivelevä ja palkitseva. Toisia ihmisiä ei enää kaipaa - eikä oikeastaan mitään muutakaan oikeasta elämästä. Kun on kerran käynyt Taivaassa, ei halua enää takaisin. Paluu on pakollinen paha, joko ostettu aika loppuu tai nälkä pakottaa syömään nopeasti tarjolla olevaa sirkkamuhennosta. 

Yliopisto korisee vielä juuri ja juuri hengissä. Eräs Valon kemiallinen tutkimusprojekti tempaa mukaansa Taivaan lamauttaman Aleksin, joka on intohimottomasti työskennellyt jo pitkään yliopistolla. Tärkeintä hänelle elämässä on Taivas, sillä millään muulla ei ole merkitystä. Hän saa kuitenkin tehtäväksi kokeilla lääkettä, joka ehkä herättää ihmiset unestaan. 

Aleksi tapaa Taivaan virtuaalimaailmoissa Iinan, noin kolmekymmentävuotiaan naisen, joka on Taivaan ohjelmoijan, Jalon, elätti. Lääkettä kokeiltuaan Aleksi haluaa tavata naisen myös tosielämässä. Käynnistyy tapahtumasarja, joka saattaa muuttaa koko yhteiskunnan järjestyksen. 

Kirjan kiehtovinta antia on pohdinta ihmisyyden ytimestä: ihmisyyteen kuuluu tietynlainen elinvoimainen primitiivisyys. Seksuaalinen vetovoima, halu ja jopa väkivalta on osa ihmisyyttä. Kun tämän karsii pois, jää jäljelle voimaton ihminen ja hitaasti kuoleva yhteiskunta.

En ole vähään aikaan lukenut yhtä pelottavaa kirjaa kuin Leinon Taivas. Samanlaisia tuntemuksia herätti viimeksi kylmäävä Risto Isomäen Sarasvatin hiekan tulevaisuudenkuva, jossa ilmastonmuutos tuhoaa ihmiskunnan. Leinon kirjan tulevaisuus on pelottava – ja mahdollinen. Kirjan lukemisen jälkeen lumoavat virtuaalilasit ja tulevaisuuden virtuaalitodellisuudet tuntuvat vähemmän kiehtovilta. Mihin ihmiskunta on menossa? Teemmekö ilmastonmuutokselle tai oikeistopopulismille mitään?

Onneksi tämä on ainakin vielä fiktiota. HelMet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #7, tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan. Helsinki on kyllä tunnistettava maamerkkeineen, Töölön kirjasto, Linnanmäki, Sibelius-monumentti ja yliopisto ovat tapahtumapaikkoja, mutta niistä on esillä kirjassa perverssi ja pelottava versio. Tuskin koskaan olen lukenut kuvausta tällaisesta Helsingistä. Huh, mikä kirja.



sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut


Marja-Liisa Vartion postuumisti julkaistu klassikkoromaani Hänen olivat linnut (1967) on täynnä täytettyjä tomuisia lintuja, perintölusikoita ja katkeria ihmisiä. Henkilöhahmot ovat niin äkkivääriä, että kaikessa vastenmielisyydestä huolimatta heihin melkein kiintyy. 

Hänen olivat linnut on suomalaisen modernismin kulmakiviä. Tiesin kirjasta paljon–sen juonesta ja symboliikasta–, mutta jotenkin teos oli jäänyt lukematta. Lainasin sen jo vuosi sitten kirjastostakin, mutta en saanut sitä silti luetuksi. Mielessä oli ennakkoaavistus vaikeaselkoisesta, pölyisestä klassikosta sekä kuivasta ja symboliikkaa sisältävästä tarinasta. 

Olin oikeassa – osittain. Kirja oli kaikkea, mitä ennen lukemista pelkäsinkin sen olevan, mutta samalla se on lukemisen arvoinen. Se on myös yksi parhaista ja tunteisiin asti menevistä kuvauksista osattomuudesta, omistamisen himosta, katkeruudesta ja väärinkohdelluksi tulemisen tunteesta. Kaikki nämä tunteet tekevät henkilöistä onnettomia ja tappavat lopulta sielun. Kirjan henkilöt muuttuvat vähitellen kuolleiksi kuoriksi, kuten kokoelman täytetyt linnut. Omistamisesta tulee taakka, ja tärkein jää henkilöiltä näkemättä, kun he keskittyvät kuolleeseen ja elottomaan, eli materiaan ja menneisyyden haamuihin.

Minut yllätti myös Vartiaisen vaivihkaa esille tuoma naisen heikon aseman esittäminen. Perinnöt eivät mene tasan, se on selvää. Viittaukset myös seksuaaliseen hyväksikäyttöön tulivat kirjassa yllätyksenä. Suurimman nalvailevat pedot toisilleen ovat kuitenkin naiset, vaikka miesten armoilla he joutuvatkin elämään. 

En koe tarpeelliseksi kirjoittaa tästä klassikosta juuri mitään enempää. Juoni ja henkilöt on esitelty muualla niin kattavasti, etten lähde niitä erittelemään. Se on puhkianalysoitu, ja sen runsasta lintusymboliikkaa voisi sivukaupalla tulkita, mutta jätän sen tekemättä. 

Minulle jää oma lukukokemukseni, joka on ihme kyllä vahva. Vartion teos ansaitsee klassikon asemansa kielensä ja oivaltavan rakenteensa takia, mutta ehkä juuri vahva tunnelma tekee siitä kiinnostavan ja ajankohtaisen myös nykylukijalle. Kiinnostava tapaus. 

Helmet-haasteeseen teos menee kohtaan #43, suomalainen kirja, joka on käännetty toiselle kielelle. Ainakin englanniksi ja viroksi tiedän kirjan käännetyn. 


maanantai 3. syyskuuta 2018

Naomi Klein: Kun ei ei riitä


Tunnelmat, mielipiteet ja otteet ovat tiukentuneet Trumpin myötä Amerikassa ja muualla maailmassa. Vastakkainasettelun aika ei ole todellakaan ohi, vaan voimakkaasti polarisoitunut identiteettipolitiikka on tämän päivän todellisuutta. Keskustelua ei synny, eikä mahdollisuuksia siihen enää edes haeta. Naomi Kleinin Kun ei ei enää riitä (2018) nousee tästä ajasta ja on tämän aikakauden tyypillinen teos. Sen sanoma on, että keskustelun aika – tai ainakin välinpitämättömyyden ylellisyys – on ohi, koska ihmisoikeusrikkomukset, ilmastorikokset ja tai ainakin niiden uhat ovat kasvaneet jo niin sietämättömiksi, että on aika ryhtyä vastarintaan ja etsimään aktiivisesti vaihtoehtoa nykyiselle vallalle (huonoille päätöksille ja päättäjille). 

Naomi Klein on kanadalais-yhdysvaltalainen aktivisti, kirjailija ja tutkija, joka tunnetaan ehkä parhaiten teoksesta No Logo (1999). Siinä Klein paljastaa ylikansallisten yritysten vallan ja kaiken kattavan brändäyksen voiman.  Kleinin uusin kirja jatkaa tämän teoksen viitoittamalla tiellä, vaikka Klein itse kertoo sen syntyneen lähes spontaanisti ilman aiempien teosten tarkkaa tutkimustyötä ja lähdeviittauksia. 

Klein näkee brändäyksen periaatteiden rantautuneen kiistatta myös politiikkaan: Trump on luonut itsestään niin vahvan brändin, että hänen voi sanoa toimivan jo itsekin sen ehdoilla. Trumpismi vaatii jatkuvaa pönkitystä, brändin ylläpitoa twiitteineen ja uhitteluineen. Trump ja populaarikulttuuri ovat flirttailleet niin voimakkaasti, että Trumpista on tullut ilmiö, tositelevisiotähti ja tuote, että on mahdotonta sanoa, missä on brändi loppuu ja todellinen mies alkaa. Tämä on Kleinin kirjan ensimmäisen osan keskeisin väite, jonka hän perustelee vakuuttavasti. 

Trump palvelee pääomaa ja rikkainta omistavaa yhtä prosenttia, vaikka pääsikin valtaan pettyneen ja petetyn alemman keskiluokan äänin. Ilmastonmuutos on mahdollista kieltää, koska kaikista rikkaimmat ovat järjestäneet itsensä siltä turvaan. Karvaimmat iskut osuvat jo valmiiksi kärsiviin ja heikoimpiin. 

Kirjan toisessa osassa käydään läpi "sokkipolitiikan" käsitettä. Kun yhteiskuntaa kohtaa jokin sokki; ilmastonmuutoksen myötä yhä useammin kohtaamme luonnonkatastrofeja tai sitten terroristi-iskut ympäri maailmaa horjuttavat totuttua järjestystä; päättelykykymme ja harkintamme hetkeksi herpaantuvat. Poikkeustilan varjolla valtaapitävät voivat tehdä pysyviä heikennyksiä yksilönvapauteen, ihmioikeuksiin ja luontoa suojeleviin lakeihin. Tämän on historia osoittanut useaan otteeseen. Klein varoittaa lukijaansa ja kehottaa häntä suojautumaan tällaisilta väistämättä edessä olevilta yrityksiltä.

Klein ei tyydy vain kertomaan ja kuvailemaan nykymaailma epäkohtia ja uhkakuvia–vaikka tekeekin sen varsin mielenkiintoisesti –, vaan esittää lukijalle konkreettisia toimintamalleja. Mitä tavallinen ihminen voi tehdä? Kenen kanssa kannattaa liittoutua? Kirjan loppupuoli on jo niin positiivissävytteinen, että se alkaa tuntua epäuskottavalta. Voiko maailma tosissaan kääntyä radikaalisti parempaan suuntaan? Kleinin mielestä voi, vaikka pessimistinen lukija hieman empii. Ehkä tämä naiiviltakin tuntuva maailmankuva on kirjan parasta antia: miksi vain velloa uhkakuvissa, kun on mahdollista vaikuttaa. 

Kirja on helppolukuinen ja kiinnostava. Se jaksoi kiinnostaa, vaikka jouduinkin pitämään pienen tauon sen lukemisessa. Suosittelen siis niillekin, jotka yleensä jättävät politiikan ja aktivismin muille. 

Helmet-haasteeseen sujautan tämän teoksen kohtaan #22, kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin. Mitenköhän Helmet-haasteen käy? Tuleeko kovakin kiire, sillä niin täydeltä on tämä vuosi tuntunut?

lauantai 18. elokuuta 2018

A.J.Finn: Nainen ikkunassa


Mietinpä nyt heti alkuun, olisiko kirjailijan, suomentajan tai kustantajan pitänyt keksiä kirjalle toinen nimi? Tämän kirjan "melkein kaimoja" on vähän liikaa: melko tuore trilleri Nainen junassa on vieläkin mielessä ja ikiklassikko jännityselokuva Takaikkuna luo vahvan ennakko-odotuksen tälle trillerille. Ehkä tämä on tarkoituksellista ja jopa varmanpäälle pelaamista kaupallisesti, mutta jotenkin minut piti tästä kirjasta erillään pitkään juuri kirjan nimi.  

Latistavan ensimmäisen kappaleen vuodatuksen jälkeen täytyy kuitenkin todeta: A.J.Finnin Nainen ikkunassa (2018)lunastaa paikkansa ihan omin avuin. Se on pitkästä aikaa ensimmäinen trilleri, jonka voi sanoa yhtään kehuja venyttämättä olevan hyvä, jännittävä ja koukuttava kirja. Aloin jo miettiä viime vuosina, ettei koko genre ole minua varten. Toisin sanoen: pidin ja paljon.

Kirjan päähenkilö on uskottava, elävä ja mielenkiintoinen. Anna Fox on perheestään erillään elävä entinen lasten psykologi, joka ei kykene poistumaan kodistaan. Vaikean agorafopian syy ei lukijalle selviä heti, vaan Annan menneisyys kääritään esille vähitellen melkein viimeisille sivuille. Pian käy kuitenkin jo selville, että Anna on aivan hukassa isossa talossaan: hän juopottelee päivät, syö lääkkeitään miten sattuu, katsoo mustavalkoisia jännityselokuvia ja seurailee liiankin tiiviisti naapurien tekemisiä ikkunastaan. 

Naapuriin muuttaa kolmihenkinen Russelien perhe, jonka äitiin ja poikaan Anna saa kontaktin. Eräänä päivänä hän kuitenkin näkee, kuinka naapuriperheen äiti murhataan. Alkaa jännittävä yritys selvittää, mitä tapahtui ja mihin voi luottaa, kuten hyvässä psykologisessa trillerissä kuuluukin. 

Kirjan mielenkiintoisin anti on Annan arjen ja hänen sisäisen maailmansa kuvaus. Itse rikos jää toiseksi. Kirjan kieli on tiivistä ja lauseet lyhyitä – mikä toimii ja onnistuu luomaan jännittävän tunnelman. Metaforia ja vertauksia viljellään kuitenkin paljon: "Hänen äänensä on kuin ryppyinen tyynyliina". Ihme kyllä sekään ei ärsyttänyt.

Kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut yksilö ja kaiken kehun arvoinen. Sopii luettavaksi henkilölle, joka tavallisesti kiertää dekkari- ja trillerihyllyrivit kaukaa. Helmet-haasteeseen kirja menee minulla kohtaan #40, kirjassa on lemmikkieläin, sillä kyllä Annalla kissa on seuranaan.

perjantai 17. elokuuta 2018

Péter Gárdos: 117 kirjettä


Unkarilaisen Péter Gárdosin 117 kirjettä (2010, suom. 2016) kertoo hänen vanhempiensa erikoisen rakkaustarinan. Tarina  on välillä mustaakin mustempi, välillä melko hauska, välillä surullinen ja usein herkkä. Kaiken kaikkiaan sympaattinen tarina, vaikkei suuruuksiin ylläkään. 

Kirjan lähtöasetelma on erikoinen: 25-vuotias Miklos on selvinnyt keskitysleirin helvetistä ja on siirretty Ruotsiin toipumaan. Siellä lääkäri kuitenkin kertoo hänelle, että elinaikaa on jäljellä enää puoli vuotta. Miklos ei voi hyväksyä, mitä elämä hänelle eteen heittää, vaan päättää löytää vaimon. Hän kirjoittaa täysin tuntemattomille 117:lle Ruotsiin siirretylle juutalaisnaiselle aikeistaan. Harva vastaa, ja näiden harvojen joukosta löytyy Péter Gárdosin keskitysleiriltä viimeisten joukossa selvinnyt äiti. Alkaa erikoinen rakkaustarina, jota leimaa kuolema ja kuitenkin valtava halu elää.

Miklos ja hänen rakkautensa, Lili, ovat kokeneet kovia. Perhe on hajallaan tai lopullisesti – mikä on todennäköistä – kuollut. Välähdyksiä lähimenneisyyden kauhuista, esimerkiksi Miklosin menetetyt hampaat ja niihin liittyvä tarina, tulee esille pitkin tarinaa. Kirja ei kuitenkaan keskity menneeseen, sotaan tai kauhuihin. Kaikilla pelastuneilla unkarilaisilla on kova halu elää ja katsoa eteenpäin - joskus jopa oman identiteetin ja uskonnon hylkäämisen uhalla. Menetetyt vuodet halutaan ottaa takaisin. Rakastutaan ja halutaan perustaa perheitä. 

Pieni kirja on lukemisen arvoinen ja elämänläheinen. Kirjassa on paljon sitaatteja runoista, Mikloksen omista ja muista, joten Helmet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #36, kirjassa runo on tärkeässä roolissa.

P.S. Pieni blogiraukkani on kärsinyt kirjoittajansa kovasta työelämästä. Tästä se taas lähtee. En aio suorittaa.






sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Heinäkuun heiniä


Pientä hiljaiseloa blogirintamalla ollut koko heinäkuun. Ehkäpä jopa tarkoituksella, sillä olen matkustellut ja kokenut kaikkea perusarjesta poikkeavaa. Lukenut kuitenkin olen, vaikken ehkä samalla intohimolla kuin viime kesällä. Ehkä voin syyttää hieman myös luettavaksi päätyneitä kirjoja – mitään suurta intohimoa ne eivät ole herättäneet, vaikka täydelliseltä pannukakkufiilikseltäkin olen välttynyt. 

Minulle ei selkeästi sovi blogattavien kirjojen jonot, koska motivaatio kirjoittaa kauan sitten luetuista kirjoista häviää. Siksi ajattelin nyt pistää heinäkuun kirjat samaan postaukseen, jotta pääsen taas aloittamaan "puhtaalta pöydältä" toivottavasti parempien kirjojen parissa. Tässä siis lyhyesti lukemastani:


Olin tämän kirjan panttivankina lähes koko heinäkuun, eikä tuttavuutemme ollut kovin miellyttävä. Se, mitä luulin kevyeksi historialliseksi kesälukemiseksi, osoittautui melko puuduttavaksi ja ennalta-arvattavaksi tarpomiseksi läpi 1900-luvun alun Euroopan ja Amerikan sukujen parissa, joista en saanut kiinni oikein ollenkaan. Kun vihdoin sain luetuksi järkäleen – yli 800 sivua tässä kirjassa – päällimmäinen tunne oli helpotus: voin vihdoin jättää taakseni tämän kirjan.

Ken Follettilla on miljoonien suosio. Itsekin olen lukenut vuosia sitten hänen ehkä kuuluisimman 1100-luvulle sijoittuvan teoksensa Taivaan pilarit. Muistan hyppien lukeneeni, mutta lieneekö ollut parempi kuin tämä Vuosisata-trilogian aloittava Kun suuret sortuvat 2010). Kirja kertoo viiden suvun tarinan ensimmäisen maailmansodan myllerryksissä. Alku on lupaava, mutta vähitellen lukeminen muuttui minulla suorittamiseksi. En tiedä, miksi en voi jättää kirjoja kesken, sillä nykyisin tunnen tarvetta lukea aloittamani kirjat loppuun. Ennen näin ei ole ollut. 

Helmet-haasteeseen tämä kohtuu mitäänsanomaton kirja menee kohtaan #30, tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan aikaan.


Toni Morrisonin kirjat ovat upeita. Niin tämäkin omalla tavallaan. Koti (2012) kertoo sodassa pahasti traumatisoituneesta miehestä ja hänen paluustaan kotiin. Toinen päähenkilö on miehen sisko, jonka aikuistuminen on vaikeaa. Korean sodan veteraani Frank kokee vahvaa velvollisuutta tulla auttamaan vaikeuksiin joutunutta sisartaan. Rakkaus sisarusten välillä on syvä, ja kirjaa leimaa toivo paremmasta. 

Lukija ei tiedä kaikkea ja tarina aukeaa vähitellen. Mukana on myös välähdyksiä henkilöiden lapsuudesta. Sotaa ei kaunistella, eikä kotikaan ole onnela. Mustien arkea leimaa rasismi. Väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta on vaikea kestää edes sivuilta luettuna, vaikka Morrison ei liioittele eikä alleviivaa. Kerronta on toteavaa ja realistista, mutta silti kaunista. Ihan hieno lukukokemus siis, vaikkei kovin mieleenjäävä.

Tämä pieni kirja tuli luokseni arpajaisvoittona! En tiennyt siitä mitään etukäteen ja se ehti levätä kirjahyllyssäni lähes vuoden ennen lukemista. Helmet-haasteeseen kohtaan #41, valitse kirja sattumanvaraisesti.


Lisa Wingaten kirja Before We Were Yours (2017) on mielenkiintoinen tapaus: Tämä kirja tuli eteeni aivan yllättäen ja tiesin siitä vain sen, että se on valittu vuoden 2017 historialliseksi romaaniksi Goodreads-yhteisössä. Kirja kertoo sydäntäsärkevän tositapahtumiin pohjautuvan tarinan 12-vuotiaasta Rill-nimisestä tytöstä. Rill ryöstetään neljän sisaruksensa kanssa jokilaivalla asuvilta vanhemmiltaan ja heidät viedään karmivaan lastenkotiin adoptoitaviksi rikkaisiin perheisiin. Seuraa hurja taistelu pitää perhe yhdessä ja päästä takaisin rakkaiden vanhempien luo. 

Tapahtumat kulkevat kahdella aikatasolla: Välillä ollaan 30-luvun tapahtumissa, ja kerronta vei mukanaan. Lasten kohtalo on järkyttävä ja halusin koko ajan tietää, miten heidän käy. Välillä taas  ollaan nykyajassa, jossa nuori asianajaja Avery yrittää selvittää sukunsa salattua historiaa. Nämä osat kirjaa olivatkin sitten huomattavasti heikompia pakollisine rakkaustarinoineen. Turhan sentimentaalista osittain myös makuuni.

Kirjan tekee erittäin mielenkiintoiseksi sen historiallinen tausta. Vuosina 1920 - 1950 Yhdysvalloissa toimi laaja lastenadoptiojärjestö nimeltä Tennessee Children's Home Society, johon järjestelmällisesti varastettiin lapsia köyhiltä valkoisilta perheiltä. Hirviömäinen johtajatar Georgia Tann ei joutunut koskaan vastuuseen teoistaan, vaan rikastui toiminnalla. Satoja lapsia arvellaan kuolleen huonon hoidon takia orpokodissa. Vietin pitkän tovin googlaillen järkyttäviä kohtaloita.

Helmet-haasteeseen tämän äänikirjana kuunnellun teoksen laitan kohtaan #1, kirjassa muutetaan (vaikkei omasta tahdosta ollenkaan). 

Tästä nyt eteenpäin ja uusia tarinoita kohti!


sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Tara Westover: Educated


31-vuotiaan Tara Westoverin omaelämänkerta Educated (2018) on kiehtovaa (vaiko karmivaa) luettavaa: Miten on mahdollista, että nykypäivänä keskellä länsimaista sivistystä on perheitä ja yhteisöjä, jotka kieltävät lähes kaiken yhteyden ympäröivään yhteiskuntaan? Lapset eivät mene kouluun, eikä heillä ei ole edes henkilötodistuksia. Apua ei haeta edes vakaviin onnettomuuksiin, sillä jumala ja parantavat yrtit riittävät. Maailmanloppua odotetaan kiihkeästi ja yhteiskunnan yksilöä rajoittavat juonet halutaan välttää.

Tätä oli Tara Westoverin lapsuus ja nuoruus. Hän syntyi seitsenlapsiseen mormooniperheeseen keskelle kaukaista Idahon vuoristoa. Tarkkaa päivämäärää hänen syntymälleen ei muista kukaan. Mitään syntymätodistusta tai henkilökorttia hänellä ei ollut, eikä hänen perheensä antanut hänen koskaan mennä kouluun. Päivät kuluivat perheen vaarallisella romuttamolla leikkien. Osa lapsista ei oppinut edes kunnolla lukemaan.

Taran äiti oli yhteisönsä kätilö ja parantaja. Yrtit korvasivat antibiootit ja lääkkeet. Kirjassa kuvataan hyvin elävästi erilaisia kipuja, jotka nykyihminen on lähes unohtanut. Päiväkausia kestävät hammaskivut ja kovat päänsäryt eivät yrteillä katoa, mutta mitään muutakaan ei ole saatavilla. Lääketieteen uskotaan tappavan, joten vanhemmat pitävät lapsensa lääkkeistä erillään. Westoverin perheessä tuntuu tapahtuvan koko ajan vakavia onnettomuuksia: palovammoja, auto-onnettomuuksia ja päähän kohdistuneita iskuja. Lukija vain kauhulla seuraa, kuinka yrtit ovat niihinkin ainoa hoito.

Westover kirjoittaa kaikesta kamalasta huolimatta lämmöllä ja huumorillakin perheestään. Lapsuus oli onnellinen kaikesta huolimatta. Huomaa, että hän todella yrittää ymmärtää vanhempiaan, vaikka onkin itsensä joutunut heistä repäisemään irti. Taran isä on arvaamaton yksinvaltiaspatriootti, jonka sana on laki. Kirjassa annetaan ymmärtää, että hänellä saattaa olla jokin persoonallisuushäiriö, joka selittäisi vimmaista vainoharhaisuutta. Äiti osoittaa välillä jonkinlaista järjen ääntä, mutta lannistuu vahvemman miehensä tahdon alle usein jopa lastensa edun kustannuksella.

Yksi Taran veljistä osoittautuu myös väkivaltaiseksi erityisesti Taraa kohtaan. Henkisestä ja rajusta fyysisestä pahoinpitelystä tulee arkea, johon kukaan ei puutu. Usein uhri muuttuu syylliseksi. Tilanne on ristiriitainen, sillä Tara kokee syvää yhteenkuuluvuutta perheeseensä kaikesta huolimatta.

Miksi kirjan nimi on Educated – koulutettu? Valtaosa kirjan tapahtumista sijoittuu vuorille kaiken sivistyksen, koulutuksen ja usein järjen kantamattomiin. Tara kuitenkin pääsee valtavin ponnisteluin irti tästä kaikesta koulutuksen avulla. 17-vuotiaana hän astuu ensimmäistä kertaa luokkahuoneeseen ja päätyy tielle, joka vie hänet Harvardiin ja Cambridgeen asti. Koulutus vapauttaa hänet, mutta yhteys perheeseen katkeaa. Hinta vapaudelle on todella kova.

Kirja on erinomainen ja omakohtainen kuvaus uskonnollisesta fundamentalismista, jonka uhreina yleensä ovat erityisesti naiset ja lapset. Kuuntelin kirjan äänikirjana oikeastaan samalta istumalta, niin mielenkiintoinen se on. Kirja on saanut Yhdysvalloissa ansaitsemaansa huomiota ja on ollut myyntimenestys.

Helmet-haasteeseen pistän tämän kirjan kohtaan #32, kirjassa käydään koulua tai opiskellaan. Sopii tähän kohtaan hienosti! Kiitollinen tästä lukukokemuksesta!

keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia



Virolainen kirjailija Kätlin Kaldmaa kirjoittaa lempimaastani Islannista. Islanti on uskomaton: kun sen näkee jo lentokoneesta ensimmäistä kertaa, ymmärtää tulleensa paikkaan, jonka luonnon ihmeillä ei ole rajaa ollenkaan. Jäätiköitä silmän kantamattomiin, tulivuoria, raivoava meri, vesiputouksia, kuumia lähteitä ja loputon vihreä kumpuileva maasto, jonka muodostelmat näyttävät milloin peikoilta ja milloin jättiläisiltä. Toisin sanoen Islanti vei minulta jalat alta kerralla. Se on uskomattomin paikka, jossa olen koskaan ollut. 

Islannista kannattaa ainakin lukea, jos ei sinne pääse matkustamaan (vaikka suosittelen vahvasti!). Heti kun kuulin tämän kirjan olemassaolosta, halusin lukea sen. Kaldmaa on itse asunut maassa ja se todella näkyy. Tekstissä näkyy maan sielu saagoineen ja mytologioineen. 

Tarina itsessään ei ole kovin erikoinen mielestäni: se on kuvaus useamman sukupolven sinnikkäästä taistelusta asua kaukaisella rannalla valkoisessa talossa.  Henkilöt jäivät minulle kaukaiseksi, vaikka vahvoja naishahmoja kirja viliseekin. Pääosassa on kuitenkin meri, joka antaa ja todellakin ottaa. Juonta ja henkilöitä enemmän kirja kiehtoo kokeilevalla typografialla, sillä välillä teksti on ympyränmuodossa, ja välillä teksti harppoo muutaman sanan ryppäänä sivulta toiselle. Tämä ei ole aina helppoa lukijalle, vaikka toisaalta on hyväkin pysähtyä ihailemaan tekstin liikettä.

Jostain päädyn nykyisin usein lukemaan proosaa, joka on lähellä runoa. Tässäkin kirjassa on mukana runo toistoineen, metaforineen ja usein myös säkeineen poikkeuksellisten typografisten keinojen takia. Kiitos Fabriikki kustantamolle tällaisten harvinaisten, ei ehkä suuren lukijakunnan kirjojen julkaisusta. Kulttuuriteko tämäkin.

Helmet-haasteeseen kirja olisi mennyt sopivasti useampaankin kohtaan, mutta nyt laitan sen kohtaan #8, balttialaisen kirjoittajan kirjoittama kirja. Olisi ollut ehkä kiva tähän kohtaan myös balttiaan sijoittuva kirja, mutta menköön nyt näin. Toivottavasti jo pian pääsen kirjamatkoillani sinnepäin. Lähden nyt vähän pidemmälle matkalle Eurooppaa kiertämään ja olen pakannut mukaan valtavia tiiliskivikirjoja. Miksi, oi miksi juuri paksuimmat kirjat kiehtovat? 








tiistai 26. kesäkuuta 2018

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin


Länsimaisista arvoista on tullut absoluuttinen totuus. Ihmiset, jotka eivät sitoudu niitä noudattamaan, lähetetään synkkään ghettoon nimeltä Kaningården.  Siellä muslimeille syötetään sianlihaa ja asutaan ilman sähköä eristettynä muusta yhteiskunnasta. Kapinoitsijat vaiennetaan hermomyrkyllä. Tämä kaikki siis lähitulevaisuuden fasistisessa Ruotsissa.

Runoilija-kirjailija Johannes Anyurun He hukkuvat äitinsä kyyneliin (suom. 2018) on ravistellut ja puhututtanut. Se tuntuu raastavan auki koko pohjoisen sielun: Kuka kelpaa ruotsalaiseksi? Ketä voi kutsua todelliseksi kansalaiseksi? Pinnan alla kytee paljon sellaista, josta ei mielellään puhuisi. Juuri tähän kipeään kohtaan Anyuru iskee sellaisella voimalla, että todella tietää lukeneensa ajan henkeä koskettavan kirjan. Teksti on kaunista ja taitavaa, eikä se syytä, vaikka surulliseksi se kuitenkin tekee – kirja on kuin runo, niin taitavasti tunnelma välittyy.

Kaikki alkaa julmalla ääri-islamistien terrori-iskulla sarjakuvaliikkeeseen. Islamia on pilkattu ja se pitää nyt kostaa vääräuskoisille. Yksi iskuun osallistuneista terroristeista – nuori tyttö –väittää poliisille tulevansa tulevaisuudesta ja halunneensa estää terroriteon. Tytön tarina tulevaisuuden Ruotsista on kauhea, mutta samalla jää avoimeksi, onko se sittenkin vain hajonneen mielen tuotosta. Hän haluaa kertoa varoittavan tarinansa kirjailijalle, yhtymäkohtia löytyy Anyuruun, joka itsekin pohtii islaminuskoisena paikkaansa Ruotsissa. Onko maassa heille tilaa?

Aika ei ole teoksessa "suoralinjainen jatkumo, vaan enemmänkin maisema", kuten kirjassa mainitaan useampaan kertaan. Lukijan ei olekaan aina tarpeellista tietää, millä tasolla liikutaan. En ollut lukenut teoksesta paljoakaan ennen lukemista – usein välttelen tietämästä teoksista liikaa ennakkoon–, nyt kuitenkin tästä olisi voinut olla hyötyä, sillä olin vähän ulalla aluksi. Kuka puhuu ja missä mennään? Helsingin Sanomien kirjailijan haastattelu avasi kirjaa hienosti, eli suosittelen nyt poikkeuksellisesti lukemaan kirjasta hieman ennakkoon.

Anyurun kirjassa vierauden ja toiseuden tematiikkaa käsitellään poikkeuksellisen hienosti – jo ensisivuilta tietää lukevansa harvinaisen hyvää kirjallisuutta. Se voittikin Ruotsin arvostetuimman kirjallisuustunnustuksen, August-palkinnon, viime vuonna. Onneksi palkittiin, sillä kirja on moniääninen, eikä se julista vain yhtä totuutta, päinvastoin se herättää kysymyksiä. Se tarttuu vaikeaan aiheeseen ja kertoo kaikesta surusta, jota ihmisten kykenemättömyys kohdata toisensa ja keskustella erilaisuudesta aiheuttaa. Hieno, hieno kirja, vaikka minua se pelotti myös vähän. 

Helmet-haasteeseen kirja tulee haasteen viimeiseen kohtaan 50, kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Kesälukemiseksi tätä kirjaa suositeltiin ja siihen tartuin. 



perjantai 15. kesäkuuta 2018

Anne Frank: Päiväkirja


Joskus sitä toivoo, että eläisi toisenlaisessa maailmassa. Täysin toisenlaisessa. Olen vältellyt tätä 1900-luvun yhtä tunnetuinta teosta siitä syystä, että pelkäsin sen ahdistavan liikaa. Oikeassa olin: Anne Frankin Päiväkirja on hyvin surullinen kirja, tosin ei siksi, mitä nuori päiväkirjaansa on tallentanut, vaan siksi millainen maailmamme on. Miten voi olla mahdollista, että on olemassa voimia, aatteita ja sulaa hulluutta, joka ajaa ihmisen vainoamaan toista – yhä uudelleen ja uudelleen? Miten on mahdollista, että maailmassa ei ollut tilaa tällaiselle kirkasälyiselle ja humaanille nuorelle?

Anne Frankin Päiväkirja ei ole helppoa luettavaa. Aloitin, jätin kesken, aloitin uudelleen. Nuoren – kirjan alussa melkein lapsen vielä – arjen ja ajatusten seuraaminen ei aina ollut kovin kiinnostavaakaan. Hämmästyttävän samanlaiselta nuorelta Anne vaikuttaa kuin tämänkin päivän nuoret. Oman identiteetin etsintä, suhde vanhempiin ja tulevaisuuden monet unelmat löytyvät kirjan sivuilta kuten lukuisista muistakin nuorten päiväkirjoista. Erona kuitenkin on äärimmäiset olosuhteet, joihin Anne muiden salaisen siiven asukkaiden kanssa on joutunut. Uskon Annen tietäneen kirjoittaessaan päiväkirjansa poikkeuksellisuuden. Hän raportoi olojaan ja tietää, miten outoon tilanteeseen hän on ajautunut. 

Luin päiväkirjan laajimman version, johon on lisätty myös Annen isän Otto Frankin toimittamasta kirjasta poistetut kohdat. Anne kirjoittaa hyvinkin suorasti seksuaalisuuteen ja naiseksi kasvamiseen liittyvistä asioista, joten ymmärrän, miksi isä halusi joitakin kohtia poistaa. Anne kirjoittaa myös muista asukeista hyvin kärkevästi. Isän ei ole ollut varmasti helppoa kaikkea lukea. 

Tätä kirjaa on tutkittu ja analysoitu aivan riittämiin, joten kirjan tapahtumista ei liene tarpeen kirjoittaa lisää. Se on tärkeä teos, ja Anne antaa kasvot ja äänen tuhansille muille sorretuille – yhä edelleen. Yhden ihmisen mukana kuolee koko maailma sanotaan, mutta onneksi Annen sanat kuitenkin jäivät. Maailma menetti yhden loistavan sielun ja sitä on syytä surra edelleen. 

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan #24, surullinen kirja. Tämän kirjan myötä olen puolessa välissä haastetta; ja mikä hieno matka se on ollutkaan jo tähän mennessä! Täytyy pian kirjoittaa pieni katsaus jo nyt luetuista.

Mieleen jäi: Annen kyky kuvata ympäristöään ja arkeaan on ikäisekseen todella hienoa. 

Matka ajassa: 1942-1944

Matka paikassa: Amsterdam

Kenelle: Ihan kovin nuorelle en tätä suosittele, vaikka teos on nuoren kirjoittama. Nykylukijalle (tai ainakin minulle) se tuntui välillä jopa puuduttavalta, vaikka on täyden viiden tähden kirja ja kaiken maineensa arvoinen.

Miten tielleni: Kirjastosta.


keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät


Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät (2018) on kirja matkustamisesta – mutta yhtä paljon myös lukemisesta ja kirjoittamisesta. Rannelan päiväkirjamerkinnät ympäri maailmaa avaavat lukijalle pienen mahdollisuuden kurkistaa kirjailijan työn arkeen, vaikka matkoilla ollaankin. 

Heti alkuun täytyy sanoa, että Rannelan pieni matkakirja on ihana! Siinä etsitään kiireiselle ja taakoitetulle nykyihmiselle rauhoittumista ja tasapainoa. Rannela hakeutuu luonnon ääreen ja kirjoittaa kunnioittavasti siitä. Luontokohteet kuten Islannin vaellukset ja Kiilopää Lapissa savusainoineen ovat lukijallekin lepohetkiä: Rannelan kirja tekee hyvää. 

Olen ennenkin tykännyt Rannelan kerronnasta ja tyylistä, mutta tässä kirjassa hän paljastuu varsinaiseksi sukulaissieluksi. Kaupungit alkavat elää, pienet yksityiskohdat ja ihmiset ovat kuin ne itse kohtaisi ja kokisi. Rannela kirjoittaa tästä itsekin: kaikkialla ei tarvitse itse käydä, sillä lukumatka on valtavan antoisa ja rajaton – myös huomattavasti halvempi – vaihtoehto. Rannela antaa runsaasti lukuvinkkejä maailmanympärysmatkalle. Saatan jopa itse lähteä kiertämään näin maailmaa lähitulevaisuudessa.

Tätä kirjaa suosittelen kaikille kesälukemiseksi! Helmet-haasteeseen kirja sopii minulle kohtaan #48, haluaisin olla kirjan päähenkilö. Matkustamaan pitäisi päästä pian, sillä pieni kateuden tunnekin kalvoi ja haikeus nousi ihanista matkoista lukiessa.



sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Min Jin Lee: Pachinko


Montako Etelä-Koreaan tai Japaniin sijoittuvaa kirjaa olen lukenut? En valitettavasti kovin montaa, joten tuntui erittäin mielenkiintoiselta ja raikkaalta lukea Min Jin Leen Pachinko (2017) romaani. Kuuntelin sen englanniksi äänikirjana työmatkoillani, joka sekin lisäsi erilaisen lukukokemuksen tuntua. Työkaveri ylisti kirjaa maasta taivaaseen, ja luotin hänen makuunsa. Ilman häntä tuskin olisin tätä kirjaa lukenut.

Kirjat muuten kertovat paljon lukijastaan ja tulkinnat vielä enemmän. Olen viime aikana innokkaasti tarttunut jokaiseen ympärilläni kuulemaani kirjallisuuskeskusteluun ja kartuttanut lukulistaani. Tämä on valtavan hieno harrastus, ja koen itseni etuoikeutetuksi, koska ympärilläni on paljon lukevia ihmisiä.

Patchinko on usean sukupolven läpi kulkeva tarina selviytymisestä vieraassa kulttuurissa, kunniasta ja rakkaudestakin. Kirja kertoo korealaisten rankasta lähihistoriasta – 1900-luvun alkuvuosikymmenistä 1980-luvulle asti. Köyhään mutta ylpeään sukuun syntynyt Sunjaa on kohdata häpeällinen osa: hän tulee raskaaksi suhteesta naimisissa olevaan mieheen. Sunjan pelastaa kristitty pastori, joka vie hänet Japaniin. Alkaa yksityiskohtainen ja täynnä äärettömän mielenkiintoista historiaa oleva tarina, joka ainakin minulle avasi paljon korealaisten ja Korean kohtaloa.

Kirja alkaa erittäin lupaavasti, enkä olisi malttanut lopettaa lainkaan. Kirja kuvaa varsinkin naisten heikkoa asemaa yhteiskunnassa ja korealaisessa kulttuurissa – elämä on usein varsin ennaltamäärättyä, mutta historian tapahtumat heittelevät ja vievät melko sattumanvaraisesti ihmisiä uuteen. Korealaiset joutuvat taistelemaan paikastaan Japanissa kovaa työtä tehden ja usein heitä ei siltikään hyväksytä osaksi yhteiskuntaa. Kirjan erikoinen nimi tulee korealaisten Japanissa suosimista (uhka)peliluolista.

Kirjan loppua kohden kiinnostukseni hieman laantui ja välillä en pysynyt vaihtuvissa henkilöiden takia perässä, kuka on kukin. Eteläkorealaiset nimet kuunneltuina tuntuivat vaikeilta. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Virkistävä kokemus!

Helmet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #39, kirja on maahanmuuttajan kirjoittama. Min Jin Lee on Amerikkaan muuttanut eteläkorealainen, joka myös tässä kirjassa kertoo maahanmuuttajista. Kirja sopii siis hyvin tähän kohtaan.


Mieleen jäi: Eteläkorealaisen kulttuurin avautuminen ruokineen ja perinteineen

Matka ajassa: 1900-luvun alusta 1980-luvulle

Matka paikassa: Etelä-Korea ja Japani

Kenelle: Ihan kelpo lukemista kelle vain!

Miten tielleni: Kirjastosta äänikirjana. Työkaveri suositteli.

torstai 24. toukokuuta 2018

Moshin Hamid: Exit West



Moshin Hamidin Exit West (2017) sekoittaa todellista ja satua, mutta kallistuu silti enemmän realistiseksi kuvaukseksi sodan jalkoihin joutuvista ihmisestä ja heidän loputtomasta pakomatkastaan kohti turvallisempaa länttä. Kirja on nimitetty Man Booker Price -ehdokkaasi, mitä kyllä hieman ihmettelen.

Kirja alkaa melko vahvasti: sota tekee tuloa johonkin Lähi-idän maahan (kirjassa maata ei nimetä), mutta nuoren itsekseen asuvan naisen Nadian ja tähän ihastuneen Saeedin arki vielä toimii tutun tavallisena. Vähitellen käy kuitenkin selväksi, ettei mahdollisuutta ole jatkaa synnyinmaassa. Salaperäiset ovet vievät kohti uutta elämän pysäkkiä, ensin Kreikan saaristoon, sieltä Lontooseen ja lopulta Yhdysvaltoihin.

Pakolaisuus määrittää ihmisten identiteettiä ja tekee parisuhteesta hankalaa. Pakolaisuus myös rikkoo perheen ja turvallisuudentunteen.

Pidin melko paljon. Kirja kertoo pintatasolla maahanmuutosta ja pakolaisuudesta, mutta toisaalta se on haikea kuvaus muutoksesta, uuteen sopeutumisen pakosta ja erilleen kasvamisesta, jotka kohtaavat väistämättä aivan kaikkia. "We are all migrants through time", kuten Hamid alleviivaa kirjan loppupuolella. Kirja on myös rakkaustarina.

Tunnelmaltaan kaunis ja jotenkin rauhallinen kirja, mutta hieman minua haittasi tietynlainen tarkoituksellinen "taiteellisuus" ja turhilta tuntuvat myös toistuvat lyhyet hypyt kirjan pääjuonen ohi satunnaisten eri maailman kolkissa asuvien nimettömien henkilöiden elämään. Jäi jotenkin irralliseksi. Ei siis kirja aivan makuuni kuitenkaan.



Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan #28, sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.


Mieleen jäi: Hieman tyhjäksi jätti

Matka ajassa: Lähitulevaisuus

Matka paikassa: Lähi-itä, Lontoo, USA

Kenelle: En tainnut olla aivan kohderyhmää. Kaunista englantia kuitenkin.

Miten tielleni: Kirjastosta. 

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Tekla Inari: Siniset vuodet, Blue Years


"En minä tiedä,
selviydynkö.
Silti nousen ylös,
ja keitän kahvia.
- -
Ajatus tulee kuin lämmin peitto,
kuin kadonnut ystävä.
Ehkä vielä ei ole minun aikani
ehkä vielä eivät päiväni ole luetut?
Ehkä minulla on jotain,
nämä kuvat."

Olen päätymässä siihen, että kaikesta lukemastani juuri runot ruokkivat eniten ajattelua ja oikeastaan koko ihmistä. Tekla Inarin runoteos Siniset vuodet, Blue Years (2017) teki valtavan hyvää, vaikkei se kovin mullistava teos olekaan mielestäni. Tätä on hieman vaikea selittää, mutta nautin teoksen lukemisesta todella: istuin lämpimässä (!) kevätillassa pihalla ja lepäsin lukiessani. Proosan lukeminen on välillä työlästä minulle, sillä koen sen vaativan enemmän keskittymistä. Runo vetää puoleensa kuin magneetti ja antaa mahdollisuuden lyhyeen mietintätaukoon vähän väliä.


Nimestään huolimatta kirjan kansi ei ole sininen vaan graafisen – vai betonisen? – harmaa, jopa luotaantyöntävä. Siinä on runoja arjesta, tästä päivästä ja selviytymisestä. Säkeissä käsitellään vaihtuvia ja määräaikaisia työ- ja ihmissuhteita, masentumista, terapiaa tämän kaiken kestämiseen ja toivoa jostakin muusta. Runot paikannan vahvasti Helsinkiin ja niissä on kaupungin henki. Tältäkö nuoresta aikuisesta helposti tuntuu?



En ihan päässyt runojen maailman keskiöön, mutta siitä vierestä kuitenkin sain ehkä kiinni. Runojen lukeminen tekee hyvää, vaikka tämä kirja on osittain jotenkin kylmä ja tyhjä -ehkä tarkoituksella kuvatakseen nykymenoa. Kuvitus on hieno ja tukee runojen tunnelmaa. Pienet arkiset yksityiskohdat kuvissa alkavat puhutella, kuten runotkin usein vähäeleisyydessään tekevät. 

Runojen englanninkieliset käännökset ovat rinnan suomenkielisten vierellä. Miksiköhän runoilija on päätynyt tällaiseen ratkaisuun? Onko englannin kieli raivannut tilaa niin suuresti, että se puskee ihmisten arkeen jo tällaisessa syvässä vahvasti tunteisiin perustuvassa ilmaisussakin? Ehkä ylitulkitsen, mutta minua on alkanut ärsyttää englannin aggressiivinen tunkeutuminen kotikaupunkini arkeen ja suomalaisten passiivinen suhtautuminen omaan äidinkieleensä. Kasper Salosen käännöstyötä en lähde arvioimaan, sillä usein päädyin lukemaan vain suomenkieliset runot.

Yksi asia on nyt päätetty: aion lukea tänä vuonna runoja enemmän kuin ennen. Kirja sopisi Helmet-haasteessa useaankin kohtaan, mutta valitsen sen poikkeuksellisen karun kannen vuoksi kohdan #9, kirjan kansi on yksivärinen

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

George Saunders: Lincoln bardossa


Nyt on hiljentyä paikallaan ja antaa aplodit seisaaltaan, sillä George Saundersin kirja Lincoln bardossa (2017, suom. 2018) on ihmeellinen kirja. Se on upea ja kokeileva kirja, jota en olisi malttanut laskea käsistäni ollenkaan. Tämä on harvinaista, sillä usein koen tällaiset muodoltaan vahvan postmodernit teokset haastaviksi, mutta Saunders hurmasi minut täysin. Kirja on syvästi inhimillinen teos ihmisenä olemisesta, menettämisestä, rakastamisesta ja myötätunnosta. Sanoinko jo, että teos on upea?

Eletään sisällissodan runtelemaa vuotta 1862. Abraham Lincolnin pieni poika, Willie, sairastuu vakavasti ja kuolee. Poika on kuolemanjälkeisessä välitilassa, bardossa, lukuisien muiden sielujen kanssa. Näiden kohtalot kauhistuttavat, surettavat ja vähän myös naurattavat. Yliluonnollinen sekoittuu luonnolliseen, kuolleet pitävät raivokkaasti kiinni menneestä elämästään. Siirtyminen tästä maailmasta pysyvästi muualle on kauhistus. 

Kirjan rakenne muistuttaa kirjeromaania, vaikka se onkin viety äärimmilleen. Kirja koostuu kokonaan sitaateista – historiallisista lähteistä poimituista ja keksityistä. Vuorosanatkin on kirjoitettu sitaattien muotoon ja näkökulma vaihtuu tiuhaan lukuisien bardon asukkien seuratessa tapahtumia. 
Fakta ja fiktio, kuten elävät ja kuolleetkin kirjassa, sekoittuvat niin, että teki mieli alkaa googleilemaan kirjan historiallisina esitettyjä lähteitä. Osa on oikeita teoksia, osa taas ovelasti ja kutkuttavan mielenkiintoisesti sepitettyjä.

Kirja on kaikessa kokeilevaisuudessaankin erittäin uskottava historiallinen romaani ja aikakautensa kuvaus. Hahmot kertovat arkisesti välähdyksiä 1800-luvun amerikkalaisesta elämästä. Niin orjat, papit, rikolliset, porvarilliset pikkuyrittäjät kuin onnettomat aviovaimotkin pääsevät ääneen. Kaikkia tuntuu elämä jotenkin pettäneen ja kuolema on tullut yllättäen, vaikka se olisi itse aiheutettu. Kuoleman pysyvyyteen eivät halua uskoa edes kuolleet: he uskovat parantuvansa "sairaskirstuissaan" ja kääntävät katseensa "sairashahmoistaan". 

Kirjassa on viiltävää kuvausta vanhempana olemisesta ja lapsen ja vanhemman välisestä rakkaudesta. Abraham Lincoln käy katsomassa kuollutta poikaansa kryptassa ja poika yrittää epätoivoisesti saada yhteyden isäänsä. Rakkaus ei lopu kuolemaan. 

Kirja on saanut jo ansaitsemaansa ylistystä ja tunnustusta: Saunders voitti arvostetun The Man Booker- palkinnon viime vuonna. Olen lukenut Saundersilta aiemmin novellikokoelman Joulukuun kymmenes, ja jo se vakuutti, mutta vasta tämä kirja räjäytti pankin. Melkein ohitin romaanin, koska novellit koin melko haastaviksi lukea. Turha pelko oli.

Kirjan on suomentanut käsittämättömän taitavasti useaan otteeseen palkittu kääntäjä Kaijamari Sivill. Kiitos tästä! Helmet-haasteeseen siis kohtaan #15, palkitun kääntäjän suomennos.